Aloin lukea Mäkelän Neduja, ja sehän alkaa niin, että romaanihenkilö kuvittelee millainen elämäkerta hänestä olisi voitu kirjoittaa. Monta sivua elämäkertaa, välillä vapaasti referoiden, välillä suoria sitaatteja. Minuun tämä vaikuttaa niin, että tunnen kiusausta harppoa niiden yli, koska odotan kiihkeästi milloin kirjassa päästään asiaan.
Samalla mietin olenko ihan väärässä, kun kirjoituskursseilla yllytän käymään heti käsiksi pihviin. Ylimääräiset juttelut ja tunnelmanluonnit voi ripotella muun tarinan joukkoon pieninä paloina, niin että ne eivät koettele kärsivällisyyttä.
Voi olla, että Nedujen elämäkerta-aloitus koettelee kärsivällisyyttäni koska en ole vähäisimmässäkään määrin kiinnostunut todellisista enkä kuvitteellisista rocklegendoista. Tämä kirja auttoi välähdyksenomaisesti tajuamaan tämän asian, joka on rajoittanut elämääni syntymästä lähtien. En tosiaan ole kiinnostunut rocklegendoista. Saako tällainen ihminen elääkään? Joskus kyllä kuuntelin Jake Nymanin Onnenpäiviä. Hän osasi kertoa taustoja sillä tavalla, että sen hetken ne kuulostivat minustakin kiinnostavilta.
Televisiosta on tullut dokumentteja neandertalilaisista. Joku väittää, että neandertalilaiset olisivat sittenkin risteytyneet nykyihmisten kanssa. Teoksella on scifi- ja fantasiaromaanien kirjoituskilpailu. Onkohan sinne tulossa neandertalilaiskässärien tulva. Minua on alkanut aihe kiinnostaa.
Mutta siis minä nyt mietin, että onko sittenkin hyvä juttu aloittaa tarina toisella tarinalla. En kyllä aio itse tehdä niin. Joskus olen kyllä miettinyt, voisiko kirjoittaa tarinan kaverista joka kirjoittaa tarinaa, jossa kaveri kirjoittaa tarinaa kaverisa joka kirjoittaa tarinaa. Ymmärrättekö pointin. Miten syvälle siinä voisi mennä ja mihin siinä lopulta voisi päätyä tuollaisessa toisiaan heijastavien peilien maailmassa.
Tekstit
Niin, eikö tuo vanha kosnsti, että kertomus kertomuksessa, klassillista.
VastaaPoistaNedut kokukutti minut heti, tykkäsin. Johtuneeko siitä, että teininä huoneen seinät oli koristeltu Suosikin julisteilla?
VastaaPoistaKyllä sinä saat elää :)
Hannele, on se vanha keino joo. Mutta monikin klassikko on sellainen, että ei menisi läpi kustannusseulasta, jos nykypäivänä yrittäisi läpimurtoa.
VastaaPoistaMuistan että kehuit kirjaa Susu. Ehkä pitää jotenkin rauhallisemmassa mielentilassa paneutua kirjaan. Mulla vaan oli odotusarvona, että nyt luen jännän kirjan neandertalilaisista, mutta jouduinkin keskelle rocklegendan elämäkertaa. Oli mullakin Suosikin julisteita seinillä, mutta lähinnä jotain Cliff Richardia ja Cat Stevensiä...
Ja varmaan myös Osmondsit olivat seinällä :)
VastaaPoistaEipä taida kirjallisuudessa -itse asiassa -olla kovin epätavallisia ns. sisäkkäistarinat. "Itse asiaan" metodi kuulostaa enemmän pressikirjoittamiselta...
VastaaPoistaToisaalta erilaiset käsikirjoitus ja kirjoitusoppaat kyllä painottavat sitä, että ensimmäinen lause ja kappale pitäisi olla sellainen, että siinä pureudutaan kirjan ydinkysymykseen, siis ihan kaunokirjallisuudessakin. No ehkä Neduissakin tehdään niin, mutta mulla vain on jokin rocklegendoihin iittyvä allergia ja siksi juutuin sivuraiteelle.
VastaaPoistaSusu, voi hyvä ihme, mistä arvasit...
Eivätkös ensimmäiset lauseet ja sivut olekin ne, jotka joko herättävät lukijan mielenkiinnon tai sitten eivät. Epäilen, että monet sisäkkäiset tarinat sammuttaisivat lukuiloni. Myös monet poukkoilut menneen ja nykyajan välillä ja suuret henkilömäärät vähentävät sitä. Tietenkin kirjan henkilöt, fiktiivisetkin, saavat muistella menneitä, ja on jopa suotavaa, että heidän historiaansa jossain määrin avataan lukijalle. Itseäni kiinnostaa miettiä, miksi ihmisestä on tullut se, mikä hän on. Liiallinen edestakainen surffailu aikakausien välillä ei välttämättä asiaa selvennä.
VastaaPoistaMinä taasen pidän sisäkkäisistä tarinoista, se on kuten elämässäkin usein: tarinat limittyvät toisiinsa, ja joskus merkillisellä ja yllätykselliselläkin laastilla tai tiilillä.
VastaaPoistaMutta luen myös tätä nk. "puuklapi"proosaa.
Nämähän ovat vain kerrontateknisiä ratkaisuja, ja onhan niitä nyt sentään useampi kuin yksi ja ainoa.
Joo Hirlii, tarinankerrontaratkaisuja on monenlaisia, eikä ikinä varmaan löydy sellaista tarinaa ja kerrontapaa joka miellyttäisi jokaista. Mietin vaan tuota, että eikö se kumminkin ole riskialtista aloittaa tarina sillä että kertoo toisen tarinan.
VastaaPoistaDelilah, niinhän sitä sanotaan etteivät esim. kustannustoimittajat lue alkurivejä enempää, ja sama taipumus varmasti on muillakin. Varmaan riippuu siitä miten paljon lukija on valmis näkemään vaivaa kirjan eteen, että kuinka paljon aikatasojen siirtymiä ja tarinoita tarinoiden sisällä hän sietää. Jossain määrin kirjassa tietenkin aina on tuollaista taustoitusta.
Tuota noin, eikös teoksesi Iris ala sadulla, siis aivan toisella tarinalla. Minusta se toimii siinä hyvin, siis se satu rinnakkaisena. Tai ehkä se oli enemmänkin sellainen prestoori kuin varsinaisesti se mitä tarkoittanet...
VastaaPoistaMäkelän Neduista en tiedä sanoa mitään kun en ole sitä lukenut.
Taitoahan se vaatii kirjoittajalta, tekniikan lisäksi, että aloittaakin jostakin toisesta tarinasta. Johonkin suuntaanhan se kokonaisuutta vie, mutta senkin taitava tekijä tekee taitavasti.
Alku on tärkeä, se on totta.
Iiris ei kuitenkaan alkanut niin, että tarinan henkilö olis alkanut kertoa tarinaa. Siinä oli kaksi rinnakkaista tarinaa, joista maahistarinan oli tarkoitus jotenkin antaa syvyyttä sille päätarinalle.
VastaaPoistaMulla on ehkä vaan se, että odotin niitä neandertalilaisia, ja tulikin eteen ensin rocklegenda. Ehkä tämä rockelämäkertakin kuitenkin vie jollakin tasolla sitten kiinni pihviin, eli romaanin perusasetelmaan. En siis vielä sano romaanista mitään, tää oli vaan sellainen huomio jonka tein tuosta alkuasetelmasta.
Minä taas luen kaiken, mitä käsiini saan. Jotkut tosin kursorisesti... mitään en kyllä muista jättäneeni ihan heti kesken. Voi tulla iloisiakin ylläreitä.
VastaaPoistaTuo ehdottamasi tarina kaverista, joka kirjoittaa tarinasta, joka kirjoittaa kirjaa tarinasta jne. on muistaakseni jo suurinpiirtein toteutettu. Ainakin ikirähjä Bukowski ja hänen alter egonsa Chinaski tekivät tämän tyyppistä tarinaa kaverista jne. Muistaakseni on parempiakin esimerkkejä, en heti vaan pysty nimeämään (nimimuisti ON erittäin heikko, olematon siis!).
Neduista pidin kovasti - piti ihan tarkistaa ,D
Niin arvelinkin, että on niitä varmaan tehty, mutta mulla on tainnut jäädä ne kirjat lukematta, tai jos niitä on ollut kirjoissa joita olen lukenut, olen pomppelehtinut niiden yli.
VastaaPoistaLuin juuri Doris Lessingin Kultaisen muistikirjan, jossa käytettiin sisäkkäisiä tarinoita ja olin todella tuskastunut. Tunnollisena lukijana kahlasin nuo kohdat jotenkuten läpi.
VastaaPoistaOlen lukenut myös kaksi osaa Lessingin omaelämäkertaa, Väkivallan lapset -sarjan ja kun aloitin Kultaisen muistikirjan, olin niin pettynyt, kun sain lukea samoja tarinoita ties kuinka monetta kertaa... Ihan kiva, että kirjailijat kirjoittavat omakohtaisesti, mutta joku raja silläkin... Seuraavaksi alan lukea Hyvää terroristia, mutta jos sieltä pomppaa taas ne samat jutut esille, lopetan kirjan kyllä siihen paikkaan!
Sinulla onkin asennetta! Et niin vain luovuta, vaikka kirja olisi tylsempikin. Mut siis varmaan on sitten niin että ihmisten erilaisuus näkyy tässäkin. Joidenkin mielestä sisäkkäiset tarinat ovat huisin kivoja, ja toisten mielestä ei.
VastaaPoistaSitä olen itsekin miettinyt, että kuinka paljon saa omia ideoitaan kierrättää kirjoissa, ja missä vaiheessa se muuttuu lukijoiden pettämiseksi. tai muuttuuko milloinkaan.