Tänään äidin luona vieraillessani albumi kaivettiin esiin. Näin hämmentävän kuvan kahdesta paljasjalkaisesta rääsyläisestä kangasmetsässä.
Jos ajatellaan, että haluaisin penkoa tuota tapausta, selvittää miesten henkilöllisyyttä ja sitä mitä heille tapahtui, mitähän minun kannattaisi ensimmäiseksi tehdä. Skannata valokuva ja julkaista jossain venäläisessä lehdessä. Kysyä tunteeko joku. Vai mennä Kansallisarkistoon ja alkaa jäljittää sotadokumentteja. Ongelmana on, ettei minulla ole tietoa siitä, minä vuonna tämä tapahtui, ei myöskään paikasta ole aavistusta.
Yhtäkkiä tuntuu uskomattomalta, että isäni vietti nuoruutensa sodassa, eikä minulla ole käsitystä siitä missä paikoissa hän on ollut. Hän vain oli "sodassa", sen kummempaa informaatiota aiheesta ei ollut tarjolla.
Jos olisin kunnon kirjailija, minä varmaankin nyt aikaa ja vaivaa säästelemättä alkaisin penkoa tätä asiaa. Haistan hienon tarinan, sellaisen tarinan joita itse rakastaisin lukea, jos vain joku kirjoittaisi niitä.
Tekstit
Mielenkiintoinen tarina, totisesti. Nyt se sitten kiehtoo minunkin mielikuvitustani. Nukkuva mies ja venäläiset sotilaat.
VastaaPoistaVoisi kuvitella että miesten henkilöllisyyden selvittäminen on ihan mahdotonta.
VastaaPoistaMutta miten ihmeessä heistä on saatu valokuvat. Ovatko he viettänet suomalaisten kanssa pitempääkin. Kenties eksyneet omista joukoistaan ja hakenet turvaa suomalaisilta.
Ja miksi suomalaiset ei ole tappaneet heitä.
Todellinen tarina sinulla siinä.
sepä Erikeeper, mielestäni siinä on kyllä draaman ainekset kasassa.
VastaaPoistaKarpalo, sitä minä juuri mietin, että tapettiinkohan miehet myöhemmin. Kuva oli isäni ottama. Miehet siis yllättivät nukkuvan isäni, mutta isän herätessä heittivät kiväärinsä maahan ja antautuivat. Isä vei heidät päällikkönsä luo ja pyysi, ettei miehiä vahingoitettaisi. Mutta hänkään ei tiennyt mitä miehille oli myöhemmin tapahtunut.
Kirsti
Minusta voisi hyvällä syyllä olettaa, että miehistä tuli sotavankeja.
VastaaPoistaOletan myös, että heitä kuulusteltiin (varmaankin heiltä yritettiin saada tietoja rintamalinjoista ja muusta sellaisesta, mistä Suomen puolella olisi saattanut olla hyötyä). Luulen myös, että isääsi saatettiin myös kuulustella (ties vaikka olisivat epäilleet yhteistyöstä venäläisten kanssa - piti kai suomalaisten vakuuttua siitä, ette asia ollut niin).
Kuulustelupöytäkirjat voisivat ovat jossain hyvällä tuuriolla. Sota-arkistoa veikkaisin. Mahtoiko isäsi saada jonkin mitalin, ylimääräisen loman tai jotain vastaavaa siitä, että "otti" kaksi vankia? Vangin kiinnisaamisestahan oli tapana palkita sotilaita. Jos jokin palkkio tuli, niin siitäkin luulisi olevan jossain jokin maininta (jollei ole tuhoutunut). Maininta olisi tietenkin isäsi nimellä kuten mahdollinen kuulustelupöytäkirjakin.
Jos ko. asiakirjoja olisi olemassa, niissä varmaanikin mainittaisiin paikkakuntia ja tarkka tapahtuma-aika, ehkä vankien sotilasarvokin - nimet saattaa kyllä olla jo liikaa haaveiltu, mutta voisihan sitä samantien haaveilla nimistäkin, mutta noillakin tiedoilla voisi yrittää etsiä nimiä.
Mielikuvitusta siivittävä ja tutkimushalua herättävä kuvauksesi ehdotomasti on. Toivottavasti saat johtolankoja jostain päin ja onnistut löytämään aineistoa. Sinulla on kiehtovan tositarinan ainekset käsissäsi.
Toivon myös onnea etsintääsi, sota-ajan kirjanpito saattaa olla hataraakin, mutta ehkä sieltä löytyy.
VastaaPoistaTuo kiehtoo tarinassasi minua, että siinä tilanteessa isäsi ei ampunut heitä, vaikka olisi voinut. Olen myös keskustellut parin sodassa olleen miehen kanssa, joista kumpikin on kertonut etteivät ole ampuneet ketään, mutta pitäneet kyllä omiensa puolta. Toinen heistä kertoi vielä, että oli päästänyt "ainakin pari venäläistä omiensa puolelle, koska olivat ihan samanlaisia kuin minäkin ja pelkäsivät kuten minäkin". Toisaalta voisit ehkä selvittää mihin ryhmään ja joukkueeseen isäsi kuului, minkä nimisten miesten kanssa liikkui sodassa. Joku heistä saattaa olla vielä elossa ja kertoa sellaista mitä ei löydy arkistoista.
Arja, sitä minäkin tuumailin, että pöytäkirjat olisivat jossain. Mutta pitäisi vähän tarkemmin tietää mistä etsiä. Ei isä tietääkseni saanut mitalia.
VastaaPoistaHirlii, isäni oli lääkintämies, tiedä sitten vaikuttiko sekin siihen, ettei hän ampunut. Minulla on isän sotakirjeet, luin ne joskus, mutta niissäkään ei tietenkään mainittu tällaisesta jutusta mitään. Sotilaspassissa oli paikkakuntia, mutta en saanut niistä selvää. Yllättävän vaikea on lähteä liikkeelle kun kaikki jotka voisivat tietää, tuntuvat olevan jo kuolleita.
Sen saat kyllä selville, mihin ryhmään ja missä isäsi oli sota-aikana. Löytyy varmasti arkistoista. Osa isäsi sotakavereista saattaa hyvinkin olla vielä elossa.
VastaaPoistaMinäkin uskon, että saat selville isäsi joukko-osaston ja ryhmän. Ja sitä myöten ko. joukko-osastoa yms. koskevat tutkimukset ja dokumentit sota-arkistosta. Monet veteraanit ovat kirjoittaneet muistelmiaan. Ja jäljellä olevat ja jaksavat yleensä ovat kiinnostuneita kuuntelijoista. Taustoja voi ottaa selville, tehdä niin paljon pohjatöitä kuin pystyy ja katsoo tarpeelliseksi, ja sitten keksiä loput. Niinhän kirjailijat tekevät :-)
VastaaPoistaOlen lukenut kaksi romanttista kirjaasi ihan tämän blogin perusteella, vaikka en yleensä lue ko. genreä. Kirjat ovat olleet tietenkin hyviä, ja nyt sanon tämän, vaikka Sinä ja blogisi lukijat pärähtäisitte tuhannen päreiksi: omassa lajissaan. En vähättele romanttisen viihteen kirjoittajia. Moni kirjailija on sellaisena omimmillaan ja parhaimmillaan. Mutta Kirsti Ellilän kirjoituksissa moni seikka "potkii" mielestäni romanttisen viihteen genren aidan yli. Olet niin terävä kirjoittaja, että genren vaatimukset (onnellinen loppu, ihmissuhdesotkut jotka lopulta selviävät)joskus tylsistyttävät terääsi. Tämä mielipiteeni on kurottu kokoon VAIN kahden luetun kirjan pohjalta joten se voi olla väärä, ja todella siis vain oma mielipiteeni, ja uskon ja tämän blogin perustella tiedän, että monet nauttivat kirjoistasi juuri sellaisina kuin ne ovat.
Halusin vain tällä kirjoituksellani rohkaista mahdollista kiinnostuksen ituasi kirjoittaa tämä erilainen tarina ulos. Minä ainakin haluaisin lukea sen mielelläni.
Hirlii, täytyypä yrittää selvitellä.
VastaaPoistaKiitos palautteesta Kristiina. Tuskinpa täällä kukaan pärähtää, en itsekään koe romanttista viihdettä omimmaksi lajikseni, mutta jostain syystä elämä vain päättäväisesti on kuljettanut siihen suuntaan. En ymmärrä miksi. Kauhean vaikea tuntuu olevan päästä tekemään jotain muuta. Osa esteistä on oman pään sisällä, osa jossain muualla. Olen kirjoitellut ulos muitakin erilaisia tarinoita kuin tämän joka nyt on alkanut mieltäni askarruttaa, mutta jostain syystä niistä ei ole tullut sillä tavalla valmista, että kelpaisivat kirjaksi. Mietin tietysti melkein päivittäin, että mistä se johtuu ja mikä neuvoksi. Mukava tietää, että sillä erilaisella tarinalla olisi sitten ainakin yksi lukija, mikäli sen joskus saisin ulos itsestäni:-)
Sinä olet kirjailija ja osaat varmasti itsekin kirjoittaa tästä tarinan. Sota-arkistosta saat varmaan tietoa isästäsi ja sitä kautta pureutumaan asiaan enemmän.
VastaaPoistaVenäläiset sSotavangithan olivat usein sijoitettuina maalaistaloihin apoutyöpvoimaksi. Mitä heille sodan jälkeen tapahtui, on sitten kai toinen juttu. Useinhan on sanottu, että Venäjälle palanneet sotavangit lähetettiin Siperiaan, koska sotavankeina olleisiin ei luotettu.En tiedä, sotahistorioista tätäkin asiaa voisi tutkia.
Kertomasi aihe on mielenkiintoinen, voisit ihan oikeasti tarttua siihen.
Tuima joo, tarinan keksiminen ei olekaan ongelma, huomaan vaan miten tumpelo olen jos haluaisi ihan oikeasti selvittää asioita. Kun ei ole tuota sotahistorioitsijan koulutusta. Mutta nyt tajuan, että pikkuserkun mies on historioitsija, kehtaisiko häneltä kysyä neuvoa. Hmmmm.
VastaaPoistaAika monella meillä on vielä noita "sukumme" sotatarinoita. Vaikka sodasta on jo 65-vuotta. Toisaalta tuo on hienoa, vielä pitkään riittää tarinoita historiasta. Toisaalta tämä on surullista, kuvaahan se omalla tavallaan kuinka syvät arvet sota jätti meihin Suomalaisiin.
VastaaPoistaOma "sukutarinani" kertoo siitä kuinka äitini isä oli vankina saaressa, jossa äitini äidin (tuleva) toinen mies häntä vartioi. Ensimmäinen mies oli laatokankarjalasta, kukaan ei oikein tiennyt millä puolen rintamaa tuo kauppamies soti. Toinen mies oli hyvin isänmaallinen ja taisteli peloistaan huolimatta sodan loppuun saakka isänmaansa puolesta. (ja tosiaan meni naimisiin vangin vaimon kanssa 15v. myöhemmin)
Kehtaisi.
VastaaPoistaKyllä se karaistumista vaatii, Tuima:-)
VastaaPoistaHyvä tarina sinullakin suvussasi, Satujose:-)
Tässä linkki kaikille sukulaistensa sotateistä kiinnostuneille. Heitän sen tänne, vaikka tämä viestiketju taitaa jo olla passé :-)
VastaaPoistahttp://www.reservilainen.fi/index.php?option=com_content&view=article&id=122:isoisaen-sotatie&catid=75:22008&Itemid=64
Oi kiitos Kristiina, olet enkeli!
VastaaPoista