Kyllä ennen olivat asiat paremmin ja ihmiset osasivat käyttäytyä

Vuonna 1670 valitettiin Tyrväällä synnin suruttomuuden ja paljon irstaisuuden tulleen valtaan, ja ilmeisesti siitä on meno jatkunut vain huonompaan suuntaan näihin päiviin asti, tämän tajusin luettuani Antero Wareliuksen mainion kertomuksen Tyrvään pitäjästä vuodelta 1853. Mutta mitä oli kirkon tervaaminen, josta vuosittain sakotettiin ihmisiä 1-6 vuodessa? Kirkon tervausta hiukan yleisempi synti oli salavuoteus, josta sakkoja jaeltiin vuosittain 1-9:lle ihmiselle. Salavuoteuden ymmärrän, mutta kirkon tervaamista en. Osaisiko joku selittää?

Tiesittekö, että vaivaisia oli montaa lajia, ei siis pelkkiä ruotivaivaisia, joista on paljon puhuttu, vaan myös Joukkovaivaisia. "Näitä on ollut yleensä kolme yhdessä, kuljetettavia talosta taloon usean kylän ympäri;...Joukko-vaivaisiksi pannaan tavallisesti vanhoja pahanelkisiä, jotka ruotivaivaisina olisivat harmillisia pitää kauvemman paikassansa." Sitten on ollut myös Vuorokausivaivaisia.

"Tappelut ovat viinan hedelmiä, harvoin viitsivät selväpäiset lyödä toisiansa, paitsi juur omia aviopuolisoitansa. Riitaisia ja tappelevaisia parikuntia on paljo; sillä avioliittoon yhdistytään useimmasti ilman keskinäistä rakkautta, rikkauden ja muittein etuin himosta taikka pakotuksesta, koska salavuoteus on ensiksi tapahtunutkuSalavuoteus on isossa mitassa, vaikkeivät kaikki siinä siitetyt tule äpäräin lukuun. sen peitteeksi toimitetaan usein naiminen, jota ei edelllä ollut hankkeissa eikä lupauksessa." Keskimäärin joka kolmas vihityistä on noihin aikoihin saanut sakot sen vuoksi, että lapsonen on putkahtanut maailmaan liian varhain.

Kyllä ennen olivat asiat paremmin ja ihmiset osasivat käyttäytyä

Menneisyyden musta aukko paljastaa salaisuuksia vähitellen

Voi olla, ettei Keski-Porin alueella asuva rippikouluikäinen voinut vuosina 1973-1976 selviytyä aikuistumisriitistään joutumatta tekemisiin minun kanssani. Kesät ilmeisesti asuin rippikoululeireillä ja rämpytin kitaraa. Tämä valkeni minulle sunnuntaina, kun osallistuin seurakuntanuorten 35-vuotismuistelutapahtumaan.

Porin nuorisokeskuksen tekemässä filmissä kaikui taustalla minun kitarani epävireinen rämpytys, sen lisäksi että lauloin kimakalla äänellä Napoleonin mopon säveleen riimittelemäni veisun elämästä Ilmolassa. (Leirikeskus Lyttylässä, sittemmin myyty pois, kuulemma.) Olin yllättynyt kuullessani, että tällainen filmi on olemassa, en ollut tiennyt siitä. Vielä suurempi järkytys oli havaita, että minä esiinnyin siinä filmissä. Kirjavaan villatakkiin sonnustautunut hahmoni oli tallennettu filmille ja musisointini hallitsi äänimaailmaa.

Pieni lisäjärkytys oli kuulla, että nuorisohjaajat olivat filmin kanssa kiertäneet kouluissa, ja sitä oli esitetty yhä uusille koululaissukupolville. Tarkoituksena oli ollut houkutella nuoria rippileireille. Täytyisi nyt varmaan ottaa jotenkin omaksi ansiokseen se, että Porissa nykyään melkein kaikki suorittavat rippikoulun leirinä, ja että rippikoulu yleensäkin on aikamoinen menestystarina, josta Ruotsin kirkko voi vain haaveilla.

Mutta miten on mahdollista noin totaalisesti unohtaa tuollainen asia. Filmin tekoon osallistunut herra kertoi, että filmi jälkiäänitettiin Ilmolan vanhassa saunassa. Minä olen siis ollut mukana sellaisessakin sessiossa, eikä minulla ole asiasta minkäänlaista muistikuvaa.

Tämä filmi avaa elämääni aika huolestuttavia odotushorisontteja. Mitähän kaikkea muuta menneisyyteeni kätkeytyy. Mitä voi vielä putkahdella esiin? Mitä kaikkea muuta on unohtunut? Elokuvatähteys sentään, olisin kuvitellut että sellainen asia jäisi mieleen.

Menneisyyden musta aukko paljastaa salaisuuksia vähitellen

Kirjoittajan komposti

Miten paljon kirjoittaja voi kierrättää omia juttujaan?

Siltala ja Tammi ilmeisesti joutuivat törmäyskurssille, kun Leena Lander pisti vuonna 1987 ilmestyneen Jumalattoman kovan tingin kierrätykseen Liekin lapsissa. En ole seurannut kärhämää, enkä tiedä onko asiassa saavutettu lopputulos.

Jumalaton tinki oli minusta rasittava romaani, mutta tämä mielikuva perustuu yli kahdenkymmenen vuoden takaiseen lukukokemukseen. Muistan että tykkäsin kovasti Siipijumalasta. Minulla on se mielikuva, että JKT:ssä käytettiin murretta, ja sehän on yksi varma keino karkottaa minut lukijakunnasta. Murrebuumi ei ole vieläkään saanut minusta oikein otetta, edes Heli Laaksonen ei ole pystynyt siihen. Muistan pitäneeni myös Tummien perhosten kodista, mutta sittemmin olen lukijana menettänyt viattomuuteni. Tahtoo sanoa, että aloin itse kirjoittaa, ja sen jälkeen kirjoja lukee kuin Piru Raamattua. Jotkut kollegat ovat välttyneet tältä oireyhtymältä ja kadehdin heitä. Minulla oireyhtymä riehuu pahana.

Mutta omien juttujen kierrättämisestä. On tullut tähän ikään mennessä kirjoitettua ja julkaistua joitakin novelleja, joista ajattelen, että oikeasti ne olisi pitänyt työstää romaaniksi asti. Voi olla, että olen niiden suhteen väärässä. Voi olla, ettei niitä nimenomaan pidä työstää yhtään mihinkään. Mutta minua vain vaivaa se tunne, että työstää pitäisi. Mutta sitten mietin, että miten paljon satunnaista lukijaa hatuttaa siinä vaiheessa, kun se lukee romaanini, ja tajuaa, että tässähän on nyt se sama tarina, jonka luin jo novellina. Toipuuko lukija siitä? Kärsiikö kirjailijan maine? Jos oletamme, että hänellä on maine.

Kirjoittajan komposti

Joko on mätäkuu vai missä mättää?

Maailma on ilmeisesti kesälomani aikana tullut valmiiksi, tämä oli pakollinen johtopäätös, kun kuulin ehkä noin viidennen kerran saman uutisen Halosen Kalevala-mitallista, joka oli käynyt avaruudessa. Ei kai tuollainen asia muuten voisi olla toistuvien uutislähetysten arvoinen? Minulla on selvästi asenneongelmia, kun en ymmärrä miksi on niin hienoa kun joku suomalaisia sukujuuria omaava heppu on käynyt avaruudessa, ja kuvauttanut siellä itsensä Suomen presidentiltä saamansa metallinkappaleen kanssa. Jotain huonoa kansallista itsetuntoa pitää olla tuossa takana, en minä sitä oikein millään muulla tavalla voi ymmärtää, vaikka kuinka yritän. Toivottavasti televisiossa on ollut järkevämpiä uutisia, minä olen ollut radion varassa viime aikoina. Ehkä tuosta voisi ottaa jotenkin opikseenkin, kun vain ymmärtäisi miten. Markkinointiviestintäkurssilla puhuttiin siitä kuinka tiedotteiden pitäisi täyttää uutiskriteerit, mikäli haluaisi jutuilleen julkisuutta. Mutta minun mielikuvitukseni ei olisi kyllä riittänyt oivaltamaan, että siitä saa valtakunnan tason uutisen kun joku mitali matkustaa avaruuteen ja takaisin.

Joko on mätäkuu vai missä mättää?

Miten saksalainen sirkusprinsessa kiroilee?

Löytyisikö tätä kautta saksankielen taitajaa.

Syyskuussa ilmestyvässä saturomaanissani Reetta ja linnan vangit on saksalainen kiroileva sirkusprinsessa. Nyt on syntynyt keskustelua siitä mitä kirosanaa hän käyttää.

Olen tunkenut hänen suuhunsa sanan "verdammt", mutta minulle ehdotettu, että "verflixt" olisi parempi. Sanan pitäisi nimittäin olla myös saksalaisen, tai saksaa hyvin taitavan korvissa sopivan kuuloinen. Kirosana ei saa olla liian härski, mutta ei mielellään ihan hampaatonkaan. Myös saksaa ymmärtämättömän korvissa sen pitäisi tietysti kuulostaa mukavalta.

Joku voi tietysti kyseenalaistaa miksi lastenkirjassa pitää olla kiroileva sirkusprinsessa. En tosiaan tiedä, ei ollut tarkoitus, mutta niin vain kävi. Nyt on niin, että en millään halua tuota "verflixtiä" kirjaan, vaan haluan pitää kiinni verdammtista. Tai sitten löytää jonkin vielä paremman. Osaatteko sanoa, mikä on verdammtin sävy saksaa tuntevan korvissa?
Eihän siihen mitään järkisyytä ole, miksi sirkusprinsessan pitää huutaa verdammt verflixtin sijaan, mutta tää nyt on tämmöistä hullua tämä meikäläisen työ muutenkin. Minä vaan tykkään verdammtista enemmän.Reetta ja Linnan vangeissa on
Kirsi Haapamäen ihanat kuvat

Miten saksalainen sirkusprinsessa kiroilee?

Neandertali kirjoittaa

Juuri annoin eräälle kirjoittajalle ohjeita, että tarinaa ei pitäisi aloittaa kertomalla toista tarinaa, siis tekemällä sisäkkäistarinoita. Ja kuinkas sitten kävikään.

Aloin lukea Mäkelän Neduja, ja sehän alkaa niin, että romaanihenkilö kuvittelee millainen elämäkerta hänestä olisi voitu kirjoittaa. Monta sivua elämäkertaa, välillä vapaasti referoiden, välillä suoria sitaatteja. Minuun tämä vaikuttaa niin, että tunnen kiusausta harppoa niiden yli, koska odotan kiihkeästi milloin kirjassa päästään asiaan.

Samalla mietin olenko ihan väärässä, kun kirjoituskursseilla yllytän käymään heti käsiksi pihviin. Ylimääräiset juttelut ja tunnelmanluonnit voi ripotella muun tarinan joukkoon pieninä paloina, niin että ne eivät koettele kärsivällisyyttä.

Voi olla, että Nedujen elämäkerta-aloitus koettelee kärsivällisyyttäni koska en ole vähäisimmässäkään määrin kiinnostunut todellisista enkä kuvitteellisista rocklegendoista. Tämä kirja auttoi välähdyksenomaisesti tajuamaan tämän asian, joka on rajoittanut elämääni syntymästä lähtien. En tosiaan ole kiinnostunut rocklegendoista. Saako tällainen ihminen elääkään? Joskus kyllä kuuntelin Jake Nymanin Onnenpäiviä. Hän osasi kertoa taustoja sillä tavalla, että sen hetken ne kuulostivat minustakin kiinnostavilta.

Televisiosta on tullut dokumentteja neandertalilaisista. Joku väittää, että neandertalilaiset olisivat sittenkin risteytyneet nykyihmisten kanssa. Teoksella on scifi- ja fantasiaromaanien kirjoituskilpailu. Onkohan sinne tulossa neandertalilaiskässärien tulva. Minua on alkanut aihe kiinnostaa.

Mutta siis minä nyt mietin, että onko sittenkin hyvä juttu aloittaa tarina toisella tarinalla. En kyllä aio itse tehdä niin. Joskus olen kyllä miettinyt, voisiko kirjoittaa tarinan kaverista joka kirjoittaa tarinaa, jossa kaveri kirjoittaa tarinaa kaverisa joka kirjoittaa tarinaa. Ymmärrättekö pointin. Miten syvälle siinä voisi mennä ja mihin siinä lopulta voisi päätyä tuollaisessa toisiaan heijastavien peilien maailmassa.

Neandertali kirjoittaa

Asiaa

Elämäkerratkin tuntuvat sopivalta luettavalta helteiseen säähän, varsinkin jos pystyy huoletta harppomaan tylsien kohtien yli, kuten minä teen. Luin 500 sivuisen C.S Lewiksen elämäkerran, ja vaikka Narnia-kirjat, samoin kuin Paholaisen kirjeopisto olivatkin lempparilukemistoani 70-luvulla, elämäkerrassa mainittiin hänen ylivertainen älynsä hiukan liian monta kertaa, jotta voisin vakavasti suositella samaa urakkaa muillekin. Kirja oli muutenkin todella puiseva, eikä mielenkiintoisiin asioihin ollut paneuduttu sillä vakavuudella kuin olisin toivonut. Olisin esimerkiksi halunnut ymmärtää, miksi Lewis kirjeissään nimitti rouva Moorea "iäkkääksi äidikseen", vaikka tämä ei ollut hänen äitinsä. Käsitin, että nuorena miehenä Lewiksellä olisi ollut eroottisesti latautunut suhde tähän rouva Mooreen. Tosin suhteen laatu kai jäi salaisuudeksi lähimmillekin, tai sitten elämäkertakirjailijat olivat vain niin äärimmäisen korrekteja. Eihän sillä tietenkään sinänsä mitään merkitystä ole miten Lewis rouva Moorea nimitti ja mikä heidän suhteensa laatu oli. Mutta minulla on oma mielenkiintoni ihmiselämän pikku kieroutumiin, joita on meillä kaikilla, ja jotka tekevät meistä sympaattisia, tai suorastaan huvittavia erityisesti silloin kun yritämme peitellä niitä.

Asiaa

Onneksi on kauppa lähellä

Verkossa oli aamulla suutari. Se on eksoottinen pronssivärinen möllikkä, karpinsukuinen, rasvainen ja jossain päin maailmaa arvokkaanakin pidetty ruokakala, jota kuuluu pyydystämisen jälkeen pitää muutama päivä puhtaassa vedessä, niin mudan maku häipyy lihasta.

Kalaonni on ollut viime aikoina heikonlainen, joten suutari verkossa virkisti ihmeesti. Pistimme kalan kaivovedellä täytettyyn saaviin puhdistumaan ateriaamme varten.

Uidessaan mietteliäänä ympäri saavia kala alkoi silmissäni näyttää hyvinkin luonteikkaalta, ja mikä pahinta, erittäin sympaattiselta. Kun se ui pintaan, me katsoimme hetken toisiamme silmiin. Tosin minulla ei ole selkeää käsitystä siitä millaisena kala minut näki. Vaikka olen karski kalanainen, joka ottaa nirrin pois isoltakin hauelta, perkaa sen riuskasti vaikka vasemmalla kädellä ja paiskaa pannuun ennen kuin joku toinen ehtii edes etsiä suomustinraudan käsiinsä, tajusin aivan selkeästi etten voisi ikinä syödä tätä muinaiskalan oloista mietteliästä eläintä.

Juhlallisin menoin kannoimme kalan ämpärissä takaisin järveen.

Opin jälleen uuden asian. Kala pitää tappaa ja pistää fileiksi heti, niin ettei siihen ehdi kiintyä. Järvimaisema näyttää silmissäni hiukan erilaiselta nyt, kun jossain tuolla ui se tietty mietteliäs kala.

Onneksi on kauppa lähellä

Dostojevski ja helle

Tajusin äsken, että hellepäivä on oikea konteksti esimerkiksi sellaisen järkäleen lukemiselle kuin Dostojevskin Idiootti. Hellepäivänähän tuntuu, että aika pysähtyy, ihminen joutuu tapahtumattomuuden silmukkaan, etenkin jos on lomapäivä. Helteiset iltapäivät ovat päättymättömiä, tuntuu että illan viileys on loputtoman kaukana. Tällaisina päivinä voi hyvinkin lukea Dostojevskia, vaikkapa ääneen verannalla. Poltella välillä sikaria, juoda kylmää limonaatia ja uppoutua pietarilaisten seurapiirien suhteellisen käsittämättömään elämään. Nuorena en tajunnut, että Dostojevski on humoristi.

Mietin onko Dostojevski kirjoittanut Idiootin sen jälkeen, kun oli selvinnyt omasta kuolemantuomiostaan ja teloituksestaan. Alussa on parikin teloituskuvausta, ne ovat hyvin vaikuttavia. Jos Dostojevski kirjoittaisi kirjansa nyt, oletan että kustannustoimittaja käskisi hänen hiukan tiivistää. Ei tarvitse juuttua jokaikisen mielenliikahduksen yksityiskohtaiseen kuvaukseen. Normaalina arkipäivänä minäkin muuttuisin kärsimättömäksi, mutta nyt tuntuu mukavalta ajatella että luettavaa on vielä 600 sivua.

Dostojevski ja helle

Strategista pohdintaa

Joskus aina herään siihen, että ihminen on lukenut juttuni, tehnyt siitä omat johtopäätöksensä, ja pitää minua nyt pöljänä. Silloin tekee aina mieli selittää, etten minä ole pöljä. Olen fiksu ihminen.

Mutta selittely on turhaa. Asiakas on oikeassa. Ehkä hän on kuitenkin ymmärtänyt minut ihan oikein, vaikka minun olisikin vaikea tunnistaa itseäni siitä kuvasta, jonka hän on teksteistäni saanut.

On tuskallista kirjoittaa kokonainen kirja, lähettää se maailmalle, ja toivoa, että se päätyisi suopeiden lukijoiden käsiin. Markkinointiviestinnässä yksi olennainen asia varmasti olisi kyetä luomaan kirjasta sellainen tuotepaketti, joka sujuvasti päätyisi oikeille ihmisille, ja kiertäisi kaukaa väärät ihmiset. Tämä on osoittautunut yllättävän vaikeaksi.

Aina joskus minulle ilmoittautuu lukija, joka kertoo ensin suuttuneensa kirjani vuoksi. Emma ja tähtipoika on kirja, joka hiukan yllättäen on suututtanut joitakin. Olen kenties kertonutkin joskus, että löysin sen aikoinaan listalta johon oli koottu homofobisia kirjoja. Onneksi jotkut lukijat ovat päässeet alkusuuttumuksensa yli, lukeneet kirjan loppuun ja tajunneet mistä siinä oikeastaan kerrotaan. Tiedän sen siitä, että he sitten kirjoittavat minulle ja kiittelevät.

Se tuntuu mukavalta, mutta samalla mietin onko strategiani järkevä. Muistan Anni Polvan sanoneen, ettei hän voinut Tiinaa päästää koskaan rippikouluikään, koska silloin olisi pitänyt käsitellä maailmankatsomuksellisia kysymyksiä, ja niitä on viihteessä vaikea kuvata. Ihmiset suuttuvat herkästi, eikä viihdekirjailijan tietenkään kannata suututtaa lukijoita, hänen pitää miellyttää mahdollisimman monia.

Minulla on kuitenkin aina ollut intohimo kirjoittaa hankalista asioista, mutta haluan tehdä sen viihdyttävästi. Tarkoittaa sitä, että vältän kirjoissani luentoja, yritän mieluummin muuntaa periaatteelliset isot kysymykset toiminnaksi.

Tasaisin välein huomaan kysyväni itseltäni vakavasti, että onko strategiani järkevä. Vastaus lienee ilmiselvä. Ei ole. Mutta minkäs luonnolleen mahtaa. joten siinä mielessä tämäkin postaus oli turha. Hahhaa.

Strategista pohdintaa