Eilen olin hetken paratiisissa, kun söin nahkiaisia Porin torilla. Istuin penkillä, aurinko paistoi, tuttu murre raikui ympärillä. Eikä kysymys ollut pelkästä murteesta, vaan porilaisesta olemisentavasta, varautuneisuudesta, huumorista joka pitää tulkita esiin. Tarvitaan tiettyä lievää valaistuneisuutta, että porilainen huumori aukeaa.
Tori on kuin kattilanpohja, kattilan reunat ovat kerrostaloja, jotka kohoavat pilviin torin kaikilta laidoilta. Söin nahkiaisia ja muistelin toista Porin päivää, olisiko ollut vuosi 1977. Silloin edellisen kerran olin ollut Porin päivänä torilla. Ystäväkaupunki Riikasta kävi silloin porukkaa esiintymässä. Sen jälkeen mentiin Mäntyluotoon katsomaan sotalaivaa. Porin päivän vietto päättyi Reposaareen, jossa ystävän perheellä oli tyhjillään oleva talo. Oletettavasti siellä pelattiin spiritismiä tai tehtiin muuta vastaavanlaista järkevää. Syötiin paljon, alkoholilla tuskin oli osuutta asioihin. Mieli oli täynnä kysymyksiä. Millainen tulevaisuudesta tulisi, millaisen elämän saisimme.
Nyt tiedän siitä asiasta paljon enemmän.
Nyt kun istuin torilla, mietin että tällaisessa maisemassa minä olen herännyt tajuiseksi ihmiseksi. Tuohon taustalla näkyvään taloonkin liittyy paljon muistoja. Mitä minä teen kaikille niille muistoilleni. Mitä ihmiset ylipäätään tekevät kaikille muistoilleen. Kuka on niistä kiinnostunut? Kuitenkin on ihmisen hyvinvoinnin kannalta tärkeää, että hän löytää ihmisen joka on kiinnostunut hänen muistoistaan.
Vai onko?
Tori on kuin kattilanpohja, kattilan reunat ovat kerrostaloja, jotka kohoavat pilviin torin kaikilta laidoilta. Söin nahkiaisia ja muistelin toista Porin päivää, olisiko ollut vuosi 1977. Silloin edellisen kerran olin ollut Porin päivänä torilla. Ystäväkaupunki Riikasta kävi silloin porukkaa esiintymässä. Sen jälkeen mentiin Mäntyluotoon katsomaan sotalaivaa. Porin päivän vietto päättyi Reposaareen, jossa ystävän perheellä oli tyhjillään oleva talo. Oletettavasti siellä pelattiin spiritismiä tai tehtiin muuta vastaavanlaista järkevää. Syötiin paljon, alkoholilla tuskin oli osuutta asioihin. Mieli oli täynnä kysymyksiä. Millainen tulevaisuudesta tulisi, millaisen elämän saisimme.
Nyt tiedän siitä asiasta paljon enemmän.
 |
| Riemukasta Porin päivän juhlintaa seitsemänkymmentä luvun lopulla |
Vai onko?
Tekstit
Hyvä kysymys tuo mitä teen muistoilleni. Sinähän kirjoitat - ehkä ne kätkeytyvät jossain muodossa kirjojesi sivuille tai sanojesi valintoihin. Muistot ovat kellastuneita kirjeitä ja haalistuneita valokuvia, mutta myös hetken ravintoa, jota sait nauttia oikein nahkiaisten kera. Hienoa!
VastaaPoistaOn niillä muistoilla myös objektiivisempi merkitys. Niitä voidaan esimerkiksi tutkia ja niiden kautta saadaan tietoa, joka jää perinteisen historiantutkimuksen ulkopuolelle.
VastaaPoistaMonesti haastatteluja tehdessäni olen ihmetellyt sitä, miksi niin moni ihminen suorastaan innostuu, kun heidän muistojaan kysellään. Tyypillisesti halutaan näyttää koko valokuva-albumi kannesta kanteen. Ehkä se on todella niin tärkeää, että joku joskus tulee ja kysyy menneestä maailmasta.
Mietin tuota samaa muistoasiaa juuri eilen. Mietteet laukaisi se aika ajoin toistuva huomio, että kun on elänyt jonkun ihmisen kanssa jonkinmoisen tovin elämästään ja tuo ihminen ei enää ole "saatavilla" (vaikka kuoleman tai - kuten omassa tapauksessani - eron vuoksi), ei ole ketään, jolle sanoa, että muistatko tai varmistaa, oliko jokin asia niin kuin sen itse muistaa. Se on joskus oudon häiritsevää.
VastaaPoistaSitten sitä miettii, että joskus voi tulla aika, ettei ympärillä ole enää ketään, jonka kanssa jakaa yhteisiä muistoja. Mutta tosiasiassahan jokainen meistä on muistojensa kanssa yksin alusta loppuun, koska ne on koettu oman, ainutlaatuisen todellisuuden viitekehyksessä. Joskus tuntuu, että menneisyyden reppu painaa hartioita jo nyt; muistoja tuntuu olevan niin paljon ja ne ovat usein järisyttävän eläviä. Mitä niille pitäisi tehdä, se on tosiaan hyvä kysymys.
Toisaalta olen korkealentoisempina hetkinäni miettinyt ajan suhteellisuutta ja ihmismielen "avautumista" äärettömyyteen, pois aika-akselilta ja kohti muita ulottuvuuksia. Eikö tämä voisi olla pieni arkinen merkki siitä; kyky siirtyä sekunnissa vuosikymmenten taakse niin, että mennyt ja nykyisyys sulautuvat hetkeksi?
Kati, olen itse huomannut entistä enemmän pitäväni itseisarvona sitä, että minulla on edelleen toimivia suhteita ihmisiin, joiden kanssa olen kokenut jotain vuosikymmeniä sitten. Jollakin tavalla koen, että se auttaa minua pitämään persoonaa koossa, antaa elämään jonkin jäntevyyden. Olen itsekin miettinyt millaista sitten on, jos ei ole ketään jonka kanssa jakaa muistoja. Tietenkin muistot ovat aina myös täysin yksityisiä, kuten sanoit. Mutta se, että kuulee toiselta hänen näkökulmansa johonkin yhteisesti koettuun asiaan, auttaa rakentamaan elämästä jonkinlaista laajakuvaa näkökulman jatkuvan supistumisen sijasta. Ajan kokeminen sinänsä on outo juttu.
VastaaPoistaJohanna, ajattelen että ihminen on niin kommunikaatiosuuntautunut olento. Se haluaa tavoittaa toisen ihmisen. Jakaa oman kokemuksensa ja ehkä toisen reaktioista ymmärtää jotain uusia puolia itsestään.
Marja-Leena, varmasti muistot jollakin tavalla ovat mukana kirjoissani, mutta jostain syystä huomaan kaipaavani myös sellaista, että voin yhdessä muistella asioita. Varmaan liittyy ikään, elämänvaiheeseen jne.
"Ajan kokeminen sinänsä on outo juttu."
VastaaPoistaNiin on, koska se ei sinänsä sisällä tai ole sitä minkä nimeämme ajaksi. Kohtaaminen ja läsnäolo muuttaa, liikuttaa meitä ihmisinä.
Aika liikkuu, sanoisin, vaikka kaikki läsnäelävät ihmiseni eivät ole aina (ihan) samaa mieltä. Vaan aika, se ei kuulukaan mielipideosastoon.
On myös paljon ihmisiä, jotka haluavat päästä eroon niistä muistoistaan, elämähän on elämistä tässä ja nyt, paremminkin tulevaisuuteen tähyämistä kuin vanhojen muistelua. Ihminen on yksinkertaiesti vanha ja sairas silloin, kun alkaa muistella vaikka niitä onnellisiakin hetkiä siellä nuoruudessa. Nuori ihminen muistelee korkeintaan edellisen viikonlopun mukavia tapahtumia, kesäistä lomaa Kreetalla tai muistelee ystävänsä kanssa mitä tapahtuikaan kolmannen ystävän häissä. Kuka tosissaan kestää kovin usein sitä mummua tai kummitätiä, joka ensimmäisenä kaivaa valokuva-albumin esille ja kertoo ne samat sataan kertaan kuullut jutut?
VastaaPoistaVanhojen ihmisten jaarittelusta monet tosin menevät vallan sekaisi: kukapa ei olisi nähnyt esimerkiksi televisiossa vanhojen ihmisten jaarittelua, josta olisi huoletta voinut leikata poulet pois ohjeman siitä ollenkaan kärsimättä. Oma mummo tai pappa tietysti on aivan eri juttu, sen jaaritteluun pihakoivuista ja vanhan saunan paikasta tai Karjalaan jääneestä isältä peritrystä haitarista on jopa kiintynyt.
Hehhee Hymyilevä eläkeläinen, ai sinäkin kuulut tuohon "tässä ja nyt" puolueeseen. Sitten vissiin muistinsa menettäneet ovat onnekkaimpia koska he ja vain he käsittääkseni ihan oikeasti pystyvät elämään tässä ja nyt. Me muut joudumme kantamaan mukanamme mennyttä ja tähyämään tulevaan. Television voi onneksi sulkea, ei ole pakko katsoa vanhojen jaarituksia. Hankalampi on näitä jaarituksia kuunnella livenä. Kuitenkin pidän sitäkin inhimillisenä tekona jos jaksaa kuunnella. Ja toivon itsekin, että vanhanakin löytäisin vielä jonkun, joka kestäisi kuunnella tylsät muistoni vielä kerran.
VastaaPoistaanonyymi, meitä ehkä myös turhan paljon hallitsee tämä länsimainen lineaarinen ja yksiuloitteinen näkemys ajasta.
Tässä ja Nyt on yhdenlainen illuusio. Se on menneen ja tulevaisuuden leikkauspiste. Silmänräpäyksessä tässäjanyt on menneisyyttä ja olemme siirtyneet toiseen tässäjanyt aikatilaan joka hetki sitten oli tulevaisuutta.
PoistaSe miten katsomme menneisyytämme ja nykyhetkeä vaikuttaa siihen minkälaisessa mahdollisessa tulevaisuudessa elämme.
Ajannuoli kulkee vain yhteen suuntaan, että sikäli ei kannata vatkata vanhoja liiallisesti.
Ei liiallisesti, mutta tarpeen mukaan?
PoistaVanhat naiset ovat olleet aina perinteen siirtäjiä kuten vanhat jaarittelevat miehetkin. He toistavat asiansa usein, sillä kuulijoilla on huono muisti. Historia opettaa ihmistä, jotta hän ei toista menneiden polvien virheitä. Se joka ei tunne historiaa, on tuomittu toistamaan menneisyyden virheet.
VastaaPoistaNiinpä. Kyllä kannattaisi välillä jaksaa kuunnella niitä vanhojen jaarituksia ja miettiä onko jotain opittavaa.
VastaaPoista