Olen tähän mennessä löytänyt kirjasta kaikki elämäni ystävyysongelmat. Esimerkiksi sen miltä tuntuu, kun ystäväni ystävystyvät keskenään, ja yhtäkkiä heillä onkin hauskempaa ilman minua. Tai sen, miltä tuntuu kun huomaa ystävyyden hiipuvan. Ensin on oltu kuin paita ja peppu, ja sitten toisella ei enää olekaan aikaa.
Kirja sai minut miettimään Tuulaa, jolle aina sanoin, että hänestä tulee diplomaatin rouva. Siis sanoin silloin, kun olimme yksitoistavuotiaita, ja istuimme Tipulan pihaan kertyneen lumivuoren huipulla. Meillä oli yhteinen missio: pidimme huolen, ettei kukaan päässyt nousemaan vuorellemme. Me kökötimme siellä jalat kuopissa, jotka olimme kaivaneet lumeen, ja mietimme mitä meistä tulee isona. Minusta oli aina selvää, että Tuulasta tulisi diplomaatin rouva.
Tuula nai lentäjän, ja teki itsekin salaperäistä työtä lentokoneiden parissa, en koskaan oikein tajunnut mitä. Sitten hänen lentäjämiehestään tuli sotilasattasea, ja Tuulasta hänen rouvanaan diplomaatin puoliso.
Tuula on nyt ollut maailmalla pian kolme vuotta. Voin kuvitella hänet liikuskelemassa lasi kädessä eleganteissa huoneissa eleganttien ihmisten parissa puhumassa eleganttiin sävyyn eleganteista asioista.
Me olemme tällä välin skypettäneet pari kertaa. Viime skypetyksestä on puolitoista vuotta. Olen viime aikoina ajatellut Tuulaa sen verran usein, että se saattaa tarkoittaa hänenkin harkitsevan yhteydenottoa. Ehkä hän näkee minusta unta jokin yö ja soittaa.
Joskus mietin olisikohan meistä tullut koskaan ystäviä, jos olisimme tutustuneet vasta aikuisina? voi olla että yhteiset puheenaiheet olisivat vähissä, tiedän niin vähän lentamisestä ja diplomatiasta ei ole hajua senkään vertaa. Voi olla, ettemme me muutenkaan ole koskaan kauhean hyvin ymmärtäneet toisiamme. Tuula tanssii ja nauttii elämästä, minä taas olen tällainen synkkämielinen jurnuttaja, jolla on outoja kiinnostuksenkohteita. Mutta me istuimme välitunnista toiseen siellä lumikasan päällä, sellainen yhdistää.
Ai niin se kirja, Meidän kesken, kannattaa lukea.
Tekstit
Kotimaassa on keskustelu juuttunut paikoilleen, joten päätin kurkata tänne.
VastaaPoistaEpäilen että diplomaattikokkareilla harrastetaan samanlaista small talkia kuin muuallakin eli ensisijaisesti keskustellaan säästä. :)
Tervetuloa Helena! Mutta sama juuttumisen vaara piilee täällä:-)
VastaaPoistaTänä kesänä säästä piisaakin puhuttavaa ;) Kiitos lukuvinkistä, Kirsti!
VastaaPoistaArja Mäkisen kirja Vanhojapiikoja ja vapaita naisia oli erinomaista luettavaa! Tämä vois olla kiintoisa kans!
VastaaPoistaSiis häh, sinä siis ennustit mikä hänestä tulee? Uskomaton tarina. Oletko enemmänkin onnistunut tämmöisissä ennustamisjutuissa?
VastaaPoistaVoin hyvin uskoa, että sinulla on luontaista, syntymälahjaksi saatua tajua siitä, mihin toisen ihmisen luontumukset viittelöivät. Kirjoissasikin karaktäärit ovat selkeitä, ei aina ennakoitavissa, vaan selkeitä ja se varmaan liittyy tuohon havainnointikykyysi.
VastaaPoistaYhdyn Sallan suitsutukseen, tekijän edellinen tietokirja on myös erinomaista luettavaa ! Pidin eritoten kielestä, siitä että tieto (Mäkisen väitöskirja mukaan lukien) voi olla selkeällä suomenkielellä kirjoitettu. Että tämmöinen "ei-yliopisto" ihminenkin saa tolkun siitä, mitä tekijä on tutkinut tai havainnut tästä elämästä. Semmoista on ilo lukea.
Arjalla on selvästi nenää jutuille, jotka kiinnostavat ihmisiä, ja kyky kirjoittaa selkeästi ja elävästi, ja tuoda tutkimustietoa esille ihan huomaamattomasti.
VastaaPoistaAnonyymi, en minä koskaan ajatellut sitä ennustamisena, se vain oli jotenkin niin selvää. Hänellä oli aina niin hienostunut käytös luonnostaan, kyky tulla toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa ja muuta sellaista. Mutta on minulla aina joskus sellaisia kirkkaudenhetkiä, joilloin tajuan asioita intuitiivisesti, mutta ne eivät tule käskien, kutsuen. En siis aio vielä lopettaa uraani kirjailijana ja ryhtyä selvänäkijäksi.
Kun on kerran istunut toisen kanssa yhdessä vallatun lumikasan päällä Tipulan pihalla, niin jotakin yhteistä täytyy löytyä myöhemminkin jostain. Mitä muuten itse itsellesi silloin suunnittelit? Itse tänään muistin vanhan Tipulan pihan luvallista lumisota-aluetta (sellainen oli silloin!!!) ja eka luokalla saatuja lumipesuja, kun oli ihan pakko mennä sille alueelle, vaikka olisi voinut pysyä poissakin. Mikä on saanut meidät tällä säällä ajattelemaan lunta ja Tipuloiden pihoja...
VastaaPoistaSatakunnan Kansa tänään toi minulle mieleen lapsuutta, kun siellä koululaiset välitunnille mennessään sanoivat, että "ketä o".
Ihmeen raikkaalta tosiaan tuntuu ajatus lumesta nyt. Toivottavasti on samat aatokset sitten talvella kun lunta taas tupruttaa.
VastaaPoistaOlisin halunnut eläinlääkäriksi, mutta tiesin aina etten ole riittävän fiksu siihen ammattiin. Mulla ei koskaan ollut konkreettisia uratavoitteita, ajattelin vain että kun joku kolo löytyisi maailmassa.
Ai sinulla oli profetoimisen lahja jo lapsena, havaitsee Salme.
VastaaPoistaNo voih, nyt odotan malttamattomana postia tuomaan sitä kirjaa minulle. :)
VastaaPoistaSinulla on ollut siis jo lapsena hyvää ihmistuntemusta.:)
VastaaPoistaOpiskeluaikana tutustuin diplomaattien arkeen (kun olin apuopettajana englantilaisessa lastentarhassa)ja olen seurannut sitä viime vuosina muutenkin, myös diplomaatin sukulaisena. Aikamoista resuamista heidän elämänsä on, jatkuvia muuttoja ja uuteen sopeutumista, hyvin vaativaa työtä, jossa juhlista tulee arkea. Siinä on tietenkin huippuhetkensä kuten muissakin ammateissa. Normaalit ihmissuhteet ja vanhat ystävät ovat tärkeitä.
Blogisisko
Kiva kuulla, että kirja on kiva - odottelen minäkin sitä jl:n tapaan postista tulevaksi :).
VastaaPoista