- Kiitos ihan hyvää. Siis mä opiskelen nykyään ja mulla on kaksi lasta, kuuden ja neljän vanhat. Täs on niiden kuvat.Kaks vuotta sitten erosin.
-Voi miten suloisia. No siis mullakin on nykyään lapsi, se on kahden. Tässä on sen kuva. Mä erosin vuosi sitten.
- Voi kun söpö. Ootko sä kuullut Mirasta jotain?
- Miralla menee tosi hyvin. Se aloitti jokin aika sitten uudessa työpaikassa. Sekin eros vuosi sitten.
- Voi että tosi kiva nähdä pitkästä aikaa. Sano Miralle terveisiä ja kaikkee hyvää sulle jatkossakin.
- Hei samoin.
***
Tällainen keskustelu osui korvaan kahvilassa. Maailma on tosiaan muuttunut, kun ero puolisoiden välilläkin mahtuu nykyään kategoriaan "kaikkea hyvää". Mitäs sitä tosiaankaan suremaan jos ero tulee, vaan silti kaltaiseni vanha kääpä alkaa taas pohtia. Mutta ennen kuin jatkan pohtimista toivotan hyvää juissia, taivaalta on luvassa mehua taas ihan taattuun suomalaisen juhannuksen tyyliin.
Tekstit
Hyvää juhannusta! Mutta ei ihan "kaikkee hyvää"!
VastaaPoista"...mulla on kaksi lasta, kuuden ja neljän vanhat. Täs on niiden kuvat.Kaks vuotta sitten erosin. -Voi miten suloisia. No siis mullakin on nykyään lapsi, se on kahden. Tässä on sen kuva. Mä erosin vuosi sitten." Onpa surullinen vuoropuhelu!
VastaaPoistaKun kuulee väitettävän, että puolet nykyään solmituista avioliitoista päättyy eroon, ei voi kuin ihmetellä, millä perusteilla noita avioliittoja solmitaan. Eikö ole tunnettu toista tarpeeksi hyvin? On kuitenkin luvattu rakastaa myötä ja vastamäessä, olla uskollisia? Lapsiakin on kenties jo tullut. Eikö lupauksilla olekaan merkitystä?
Hyvää juhannusta kuitenkin. Kiitos myös hyvästä lukuelämyksestä "Eksyneet näkevät unia" -kirjan parissa. Pidin tarinasta ja kauniista kielestä, jolla se kerrottiin. Kiitos!
Kiitos samoin Anna.
VastaaPoistaDelilah, niin minäkin ajattelin että surullinen vuoropuhelu, ja mietin eivätkö ihmiset itse kokeneet pienintäkään surun häilähdystä, vai oliko se vain piilossa. Vai onko tosiaan niin, että eroista on tullut niin arkipäiväisiä etteivät ne enää riipaise. Onko sellainen mahdollista. Ja kiitos, mukava että pidit kirjastani.
Voihan sen nähdä niinkin, että naiset paljastivat toisilleen kaulansa, ettei kenelläkään ole täydellisesti mennyt, mutta nykyihanteiden mukaisesti ei se elämä siihen pääty, vaan jokainen on mennyt eteenpäin, omilla avuillaan, ja selviytynyt. Alkaa olla jo aika epäkohteliasta arvioida, että huonosti menee, kun yksinkin jäi.
VastaaPoistaAnnikki, voi nähdä noinkin, kyllä. Itse vain havahduin siihen, että eikö ketkään enää pysy yhdessä;-)
VastaaPoistaMä en ole koskaan ymmärtänyt sellaista yhdessä pysymisen itseisarvoa. Jos suhde ei tunnu enää hyvältä, oli syy mikä tahansa, mitä järkeä on jatkaa? Meillä on tää yksi elämä enkä keksi kamalampaa asiaa kuin viettää se sellaisen ihmisen seurassa, jonka kanssa ei viihdy.
VastaaPoistaUsein kuulee sitä että erotaan "liian helposti". Mun mielestä on aika pöyhkeää sanella sivusta kuka on eronnut "liian helposti" tai "väärästä syystä". Parisuhteen tila ja eron syyt tietävät parhaiten ne kyseiset osapuolet, eikä ero varmasti koskaan ihan helppoa ole.
Jos jotain, niin ehkä yhteen mennään vähän turhan helposti - siis sillä lailla tosi vakavasti. Vaikka eroaminen huonosta suhteesta on tullut ainakin lailliseksi, jos ei nyt kaikkien silmissä kovin hyväksytyksi, jostain syystä silti pidetään ihanteena semmoista äkkiä-naimisiin-ja-pari-lasta -kuviota. Tottakai siinä alkuhuumassa toinen näyttää, kuulostaa, tuoksuu ja maistuu Täydelliseltä, ei kerrassaan mitään vikaa, ja kumpikin osapuoli myös aktiivisesti pyrkii luomaan itsestään kumppanille toivekuvaa. Ei sen vaiheen havaintojen päälle ole järkevää ryhtyä omakotitaloja rakentamaan.
Nykyaika sallisi parin tutustua toisiinsa ensin kunnolla, kasvaa yhteen ja nähdä toisesta niitä ei niin ihaniakin puolia ENNEN kuin seisotaan papin edessä ja ollaan maha pystyssä. Ja ero muuttuu huomattavasti vakavammaksi, kun mukana on kolmansia, pieniä ja ymmärtämättömiä osapuolia.
No, tämä on tietty yhtä lailla sivusta viisastelua toisten elämille ;) Mutta lähdinpä ajankulukseni pohtimaan. Nyt kahvia, niin ehkä tulee vähän säkenöivempiä ajatuksia päähän. Ja myöhästyneet Juhannus-toivotukset! :) On ollut vähän nettitauon tapaista mulla tässä niin nyt vasta ehtii.
Ai kauheeta ! Nämä holtittomat naiset uhkaavat koko yhteiskunnan järjestystä ja turvallisuutta.
VastaaPoistaMutta onneksi meillä on sentään Päivi Räsänen nyt ministerinä. Hän pitää hyvää huolta siitä etteivät ne jotka ovat kykeneviä pitkiin ja kestäviin ihmissuhteisiin saa mennä naimisiin ja olla perhe, sekä samalla liputtaa sen kristillis-hyveellisen eetoksen puolesta, että avioero on rikos ja kaikki eronneet rikollisia (=syntisiä ja pahoja).
Sisäasiainministerinä hän varmaan hoitaa asian niin, että palaamme ajassamme vähintään kuusikymmentä vuotta taaksepäin, niihin hyviin aikoihin, jolloin avioero myönnettiin vain kun löytyi syyllinen. Usein se syyllinen oli nainen. Naisessa kun asuu sellainen pahuus. Räsänen voisi tietenkin tuunata meillekin kivitystuomiolain jota käytettäisiin aviorikkojia kohtaan.
Jos on tuntenut toisen vasta jotenkuten parin-kolmen vuoden ajan ja sitten tulee ero, niin kai siitä sitten nopsammin selviääkin. En tiedä.
VastaaPoistaVierestä joidenkin eroa seuranneena, tuntuu että pitkän liiton jälkeen ero on hirvittävä shokki, ja kovin on ihminen palasina ja järkytetty sen jälkeen. Jotkut katkeroituvat, enkä sitä ihmettele.
Jos puolet kerran eroaa, puolet kuitenkin pysyvät liitoissaan. On sekin melkoinen määrä, kun ajattelee kuinka kevyesti jotkut liittoihinsa lähtevät, eikä nykyään ole mikään pakko suhteessa pysyä. Jotenkin ihana asia, että löytyy se oma elämäntoveri kerralla ja sen kanssa voi sitten vaeltaa tätä elämää, jakaa kaiken.
Anu, yhdessä pysymisen itseisarvo? jos lemmikkiinkin kiintyy, niin vielä enemmän toisen ihmiseen. Ja jos sitten tuleekin jotain, mikä rikkoo suhteen, niin onhan se suru. Suhdehan siinä sitten kuolee, ja se on murhe, kuten lemmikin kuolemakin on murhe. Minusta siis yhdessäpysymisen itseisarvo kumpuaa jollakin tavalla ihmisyydestä.
VastaaPoistaJos tällaista yhdessäpysymisen kaipuuta ei ole, ihmisen on minun nähdäkseni täytynyt jotenkin tietoisesti työstää sitä itsestään pois, mitä sitäkin paljon tapahtuu, koska helpompiahan kaikki ihmissuhteet ovat, jos ei anna kiintymyksen ja muiden pakahduttavien tunteiden sotkea päätään.
Hei Anonyymi1, kuulostaa vähän siltä, että sinulla on kaunoja Päivi Räsästä kohtaan. Ehkä voisit kertoa mielipiteesi hänelle, täältä kommenttilaatikon uumenista se ei ehkä kovin hyvin kaiu hänen korviinsa, kun minäkään en varsinaisesti ole hänen kanssaan puheväleissä.
Anonyymi2, kai sen tosiaan voi noinkin päin ajatella, puolet sentään pysyy liitoissaan:-)
Ei minulla mitään kaunaa Pätsykkää kohtaan ole, hänhän on supisuomalainen metafora.
VastaaPoistaTuota uskollista ja pitkää suhdetta mietin. Ja sitä, että onkos tässä nyt sellainen arvotus, että esim viiden vuoden ihmissuhde on arvottomampi kuin viidentoista vuoden, sillä eihän sitä koskaan voi tietää toisten parisuhteista, nehän saattavat jossakin vaiheissa olla vaikka vähän ”katkolla.” Ja jonkun viiden vuoden ihmissuhde voi olla hyvinkin tärkeä, vaikka tämä eläisi sen jälkeen lopun elämänsä jonkun toisen kanssa. Ei eroaminenkaan aina traagista ole.
Ja jos oikein rehellinen haluaa olla, niin onhan sitä myönnettävä että joka iikalla on aivan varmasti ollut ennen ”tätä-ainoa-rakkautta” parisuhde-elämää ja sekin, että on hetkiä jolloin ajattelee jotakuta toista, koska eihän se tarkoita että olisi heti jo pakkaamassa ja eroamassa.
Huumorinpuute tappaa monet suhteet ja käänteisesti: samankaltainen huumorintaju pitää ihmiset yhdessä, muutkin ihmissuhteet kuin vai parisuhteet.
Niin, ei kai siinä ole järkeä ryhtyä arvioimaan jonkin suhteen arvoa pituuden tai minkään muunkaan asian perusteella. Itse nyt tarkoitin vain sitä, että ihmisyyteen kuuluu taipumus kiintyä toiseen elolliseen, ja kun tämä toinen elollinen sitten elämästä poistuu eron tai kuoleman tms. kautta, niin ihminen kokee sen yleensä kivuliaana ja alakuloa aiheuttavana asiana ja minusta on ihan ok että näin on.
VastaaPoista"Anu, yhdessä pysymisen itseisarvo? jos lemmikkiinkin kiintyy, niin vielä enemmän toisen ihmiseen. Ja jos sitten tuleekin jotain, mikä rikkoo suhteen, niin onhan se suru."
VastaaPoistaTotta kai ero on aina tai ainakin useimmiten myös surullista, mutta enemmän siinä kai sitten kuitenkin painaa halu erota.
Itseisarvolla tarkoitan nimenomaan sellaista ajattelua, että jos jonkun kanssa kerran ryhtyy kimppaan, niin jonkun periaatteen (kunnian? moraalin?) takia siinä pitäisi sitten roikkua hamaan tappiin, vaikka jossain vaiheessa toinen tai jopa molemmat osapuolet huomaisivat, että ei tämä nyt olekaan sitä mitä haluan koko loppuelämäksi.
Kyllä kai monilla on haave ikuisesta rakkaudesta ja elämänmittaisesta parisuhteesta, mutta uskallan arvella että siinä on aika paljon tekoa myös kulttuurisilla ihannekuvilla (oli ne sitten Hollywood-satujen tai uskonnollisten arvojen synnyttämiä). Joku "rakkausprofessori" esitti jossain auktoriteetin äänellä, että ihminen on "luonnostaan yksiavioinen", mutta biologien keskuudessahan tästä ei liene päästy yksimielisyyteen. Ainakin numeroiden valossa aika moni hyppii vieraissa sängyissä, jopa silloin kun ovat samalla siinä ihanteellisessa pitkässä suhteessa.
Niinhän sitä sanotaan, että rakkaus on ikuista, kohde vain vaihtuu ;)
Minä taas lähden liikkeelle siitä että se uskollisen rakkauden kaipaus on totta. Me emme pysty noudattamaan sitä ideaalia, mutta kyvyttömyytemme ei tee sitä tyhjäksi. Minusta se ei selitä mitään, jos sanotaan että jokin asia tulee hwstä tai uskonnosta tai mistä milloinkin. Ei niistä mitään tule ellei meissä ole kaikupohjaa niille ideoille. Sitä jännempää minusta, että ihmiset kuitenkin jaksavat haikailla uskollisen elinikäisen rakkauden perään, vaikka kaikkihan me näemme otsalumpiollammekin miten harvinaista herkku se on.
VastaaPoistaEroamme tosistamme siinä, miten ja millä intensiteetillä missäkin elämänvaiheessa kiinnymme. Siksi en halua sanoa yhtään mitään kahviladialogiisi. Siitä puuttuu liian monta tarkentavaa asiaa.
VastaaPoistaSuru on tärkeä tunne. Se kuuluu elämään.
Olen haudannut jo monta ihmistä, mutta kun jouduin hautaamaan nuoren ihmisen, mittasuhteet muuttuivat, ja luultavasti lopunelämäni ajaksi. Siitä en toivu ikinä, jos nyt surusta pitää koskaan toipua. Eläminen jatkuu.
Niin se jatkuu myös parisuhde-erojen jälkeen, ja vain oikein köykäinen viihde onnistuu tekemään parisuhteilusta juuri niin pinnallista ja merkityksetöntä sekä tyhjää, että sellaisen suhdetarinatoiminnan päättymistä ei edes sure. Suren sitä, että sellaisen pintatunteilun valtaan voi ihmisparka myös jäädä.
Sitäkin suren, ettei kirjoittamalla tuoteta tarinoita siitä miten tärkeätä on ystävyydenrakkaus. Rakkaus joka ei ehkä johda avioliittoon (tai parisuhde/perherumbaan), mutta voi olla em. poiketen suhdemuotona pitkäikäisempi ja kestävämpi, - ja toisinaan jopa syvempi, ja menetyskin voi olla suurempi kuin aviollisen suhteen menetys.
"Sitä jännempää minusta, että ihmiset kuitenkin jaksavat haikailla uskollisen elinikäisen rakkauden perään, vaikka kaikkihan me näemme otsalumpiollammekin miten harvinaista herkku se on."
VastaaPoistaNiin, samaahan minäkin täällä ihmettelen ;) Ja varsinkin sitä, että tämän ideaalin (oli sillä pohjaa todellisuudessa tai ei) takia jotkut roikkuvat epätyydyttävissä tai jopa suorastaan epäterveissä suhteissa, kun "eroaminen olisi epäonnistumista".
Mun näkökulmasta taas elämään kuuluu paljon paljon muutakin kuin parisuhteet, mutta jos jää väkisin surkeaan parisuhteeseen kärvistelemään, siinä menee pikkuhiljaa ilo kaikesta muustakin elämässä. Vaikka tietysti sekin varmaan palvelee jotain heidän tunnetarvettaan, oli se sitten uhrautumisen kaipuu tai alistumisen tarve tai suoranainen kärsimyksen halu tai mikä vaan.
"Sitäkin suren, ettei kirjoittamalla tuoteta tarinoita siitä miten tärkeätä on ystävyydenrakkaus."
VastaaPoistaTadaa! Molemmin jaloin -kirjassa ihmiset muodostaa ystäväperheitä eli sukulaisten ja puolisoiden sijasta "perhe" muodostuu itse valituista ihmisistä, joiden kanssa yhteys syntyy henkisellä tavalla eikä verisukulaisuuden tai fyysisen vetovoiman "pakottamana".
No ei se kyllä ole kirjan varsinainen tarina ;) mutta tulipa nyt mainittua.
Niin, AnuH, se on kai nuortenkirja, ja varmasti ihan ok, mutta tarkoitin tässä nyt ihan aikuiselämää.
VastaaPoistaJuuri tuo ideaali, josta sanoit oikein hyvin:
"Mun näkökulmasta taas elämään kuuluu paljon paljon muutakin kuin parisuhteet, mutta jos jää väkisin surkeaan parisuhteeseen kärvistelemään, siinä menee pikkuhiljaa ilo kaikesta muustakin elämässä."
Pisimmät parisuhteet jotka tiedän perustuvat ystävyydelle, eikä näille who-loves-who viihdesarjojen luomille, ja toisinaan hyvin sotkuisille suhdepeleille.
Tove Jansson taitaa olla ensimmäinen (ainoa?) joka on kuvannut ydinperheenkin niin ettei se ole käpristynyt neljän seinän sisälle omaan umpioonsa vaan sisältää muitakin "otuksia" kuin vain papan, mamman ja lapsen (muumipeikon).
"Niin, AnuH, se on kai nuortenkirja, ja varmasti ihan ok, mutta tarkoitin tässä nyt ihan aikuiselämää."
VastaaPoistaAijai Hirlii, ei ehkä kannattaisi antaa umpimähkäisten genreluokitusten noin pahasti ohjata lukuvalintoja;-)
Anu, jostain syystä näet pelkästään huonoja motiiveja jatkaa yhdessä hankalaa parisuhdetta. Minä voisin keksiä paljon hyviäkin motiiveja, mutta koska suhteita on niinn monenlaisia, huonojakin suhteita, emmekä kumpikaan oikeastaan pääse koskaan kurkistamaan muiden ihmisten sisimpään muuten kuin oman mielikuvituksemme avulla, joka taas saattaa tuottaa aika vääristynyttä dataa tästä aiheesta, on ehkä turhaa alkaa tässä väitellä asiasta sen kummemmin. Itse ajattelen kuitenkin niin, että tärkeimmät asiat usein vaativat myös vähän vaivaa. Vaivannäkö voi siis kannattaa ja tuottaa lopulta hedelmää. Keiden kohdalla näin käy, keiden kohdalla ei, ei taida olla meidän tiedossamme.
No niin tässä markkinamaailmassa lukijaparalle vaan käy ;-) - ei vaan voi mitään.
VastaaPoistaJa juu, saattaa hyvin olla, että luen AnuH:lta tuonkin teoksen, joskus.
"Anu, jostain syystä näet pelkästään huonoja motiiveja jatkaa yhdessä hankalaa parisuhdetta."
VastaaPoistaEn mä puhu _hankalista_ parisuhteista, vaan yksinkertaisesti siitä että ei enää halua jatkaa suhdetta, vaikka se olisi ihan vaan sitä mukavaa arkeakin. Siis tilannetta jossa rakkautta ei enää ole eikä sitä enää löydy, se on vain syystä tai toisesta haihtunut olemattomiin. _Silloin_ mun mielestä on omituista, suorastaan elämän haaskausta, jatkaa hampaat irvessä "koska eroaminen on väärin" tai "sukulaiset pitää minua huonona naisena/miehenä jos eroan" tai "naapurit ajattelee että erosin liian helposti". Ei pelkkä uhrautumisen tuoma marttyyriyden tunne ole rakkautta, vaikka enhän mä toisaalta voikaan tietää mitä muut pitää rakkautena.
Mutta jos sitä rakkautta yhä _on_, sen voimalla mennään ongelmista yhdessä yli. Ja kyllä niitä koetinkiviä tulee varmasti lähes jokaisessa pitkässä suhteessa eteen.
Tietysti jos vastoinkäymisiä tulee liikaa ja liian tiuhaan, voi rakkaus kuolla siihenkin, jolloin tuttavat pääsee taas myhäilemään että jaahas, ei ne sitten rakastaneetkaan OIKEASTI kun ei se vaikeuksia kestänyt ;)
Tietenkin on monia erityistilanteita, esim. jos lapset on pieniä ja suhteessa ei ole mitään sellaisia ongelmia jotka aiheuttavat heille kärsimystä, silloin voisi olla vastuullista siirtää sitä omaa "vapautumistaan" kunnes lapset ovat riittävän isoja ymmärtääkseen eron paremmin. Tai jos on vakavaa väkivaltaa, päihdeongelmaa tms. johon puoliso ei suostu hakemaan apua, silloin kannattaa mun mielestä erota vaikka rakastaisi kuinka paljon.
Mutta noin siis niinkuin periaatteessa.
Mun mielestä sitä rakkautta ei kenelläkään noin vain ole, muuten kuin hormoonihuuruissa rakastumisen jälkeiset kuukaudet tai onnellisissa tapauksissa vuodet. Rakkaus on tahdon asia, sitä tuotetaan yhteisellä päätöksellä. Kysymyksessä on ideologinen valinta ja uskon asia. Se mihin uskotaan toteutuu. Tietenkin on tyhmää pysyä yhdessä siksi että joidenkin muiden mielestä pitää. Ihmisen itsensä pitää se päätös tehdä, ja parisuhteessa tietysti vaaditaan, että kumpikin osapuoli ymmärtää mennä itseensä.
VastaaPoista"Rakkaus on tahdon asia, sitä tuotetaan yhteisellä päätöksellä."
VastaaPoistaNiin, no ehkä voisin muotoilla siten että "rakkauden" loppuminen on sitä, kun tahtoa ei enää löydy riittävästi. Ihminen ei kuitenkaan kykene pelkällä järkipäätöksellä muuttamaan tunnetilaansa (tai sen puutetta). Muutenhan esim. masennukseenkin olisi varmaan ihan virallisena lääkkeenä se, että lääkäri kehottaa vaan ottamaan itseään niskasta ja piristymään ;)
Tai siis toi siinä kuviossa mua ehkä vähän tökkiikin. Että vaikka joku vilpittömästi toivoisi että voi kun löytäisin itsestäni halua jatkaa tätä suhdetta (koska aika moni kai sen tahdon/rakkauden katoamisen kokee nimenomaan omaksi viakseen), mutta sitä ei vaan saa mistään taiottua esille, niin sitten joku sivusta viisastelee että kyllä varmaan pystyisit jos vaan TARPEEKSI tahtoisit. Eli ihan oma synti jos ei kykene tunteitaan säätelemään "oikein".
Niin, sivusta ei kannattaisi viisastella kumpaankaan suuntaan. Jostain syystä nykyään on kuitenkin sallittua viisastella ja sanoa:jätä se.
VastaaPoistaTämä lisääntynyt vapaus ja oikeus vaihtaa suhdetta näyttää kuitenkin sekin tuovan ihmisille lisää ongelmia: mielenterveyshäiriöitä, ahdistusta, masennusta. Nehän eivät näytä olevan yhteiskunnasta poistumassa, vaan lisääntymään päin. En tosin väitä, että kaikki ongelmien lisääntyminen johtuu tästä asiasta. Mutta kiinnostavaa, että kun elämä toisaalta tulee helpommaksi, se toisaalta tuleekin vaikeammaksi.
Ja vielä järkipäätösten ja tahdon välisestä suhteesta, niin järkipäätöksellä ei tosiaan voi määrätä tunteitaan, mutta toimintaansa kyllä. Toiminta taas voi vaikuttaa niihin tunteisiinkin. Mutta parisuhteissa on aina se ongelma, että ei riitä jos toinen tahtoo.
"Mutta kiinnostavaa, että kun elämä toisaalta tulee helpommaksi, se toisaalta tuleekin vaikeammaksi."
VastaaPoistaNiin, aina ei ole helppoa tehdä ihan itse omaa elämäänsä koskevia päätöksiä ja kantaa niistä vielä vastuu ;) Mutta sitä se vapaus teettää.
Noin yleisesti ottaen olen Hirliin kanssa samalla kannalla ystävyydestä kestävän parisuhteen pohjana. Siitä taitaa olla oikein sanontakin, että kannattaa mennä naimisiin parhaan ystävänsä kanssa. No, me ollaan oltu vasta 10 vuotta kimpassa miehekkeen kanssa, mutta tähänastisen yhteiselon perusteella allekirjoitan kyllä tuon täysin :)
Kammottavia oppeja, jos ihmisen täytyy elää väkivaltaisissa suhteissa siksi että ”kestä-kestä”. Onneksi sentään jotkut tolkun ihmiset saivat vedettyä pois joku vuosi sitten ne luterilaiset parisuhdeoppaat sekä opetuksen jotka saarnasivat mm väkivallan uhreille, että on vain nöyrryttävä ja kestettävä, – ja aivan mitä tahansa.
VastaaPoistaEn usko, että yksikään eroaa liian helposti, pikemminkin päinvastoin monet uhraavat vuosia elämästään, ja sellaisen eetoksen alle, että ”rakkaus kestää kaiken”. Ei mikään ihme, että meillä tehdään niin paljon itsemurhia ja masennutaan.
Ystävyys on hyvä pohja minustakin, AnuH.
VastaaPoistaJatkan vähän, kommentistasi mieleen kirvonutta:
Mikään parisuhde ei voi hoitaa huonosti hoidettua yksinäisyyttä/yksinoloa/erillisyyttä ja päinvastoin huonosti toimivasta liitosta ei hypätä yksinäisen elämän taivaaseen. Ihminen ei ole yksineläessäänkään vapaa, ei siten kuin monet erotessaan kuvittelevat. Päinvastoin. Kehoitan eroa suunnittelevia miettimään vakavasti mikä on edessä, se ”vapaus” voi nimittäin yllättää. Yksin on vastuussa aivan kaikesta, aivan toisin kuin parisuhde-perhehelvetissä jossa syyllisen löytäminen on helppoa: lapset, paska puoliso tms.
Nämä eivät ole vastakohtia, toinen toisensa poissulkevia: yksin-kaksin, yksin-yhdessä.
Itseään ei pääse pakoon, se tulee muuttokuorman mukana, aina. Mutta jos on päättänyt erota, sitten on erottava ja otettava se kaikki vastaan mikä tulee eteen. En näe mitään tavoittelemisen arvoista sellaisessa ”tuotannossa” jossa loppulause on, että kestin tätä väkivaltaa tai helvettiä kolmekymmentä vuotta, urheasti. Vaikka, no, jotkut viihtyvät sellaisessakin kuviossa.
Totta, Hirlii. Mä uskon että ihmisen kyky perusonnellisuuteen ei riipu parisuhteesta tai sen puutteesta, vaikka toki hyvä ja rakastava parisuhde epäilemättä tuokin elämään lisää onnellisuutta ja tukea vaikeina aikoina.
VastaaPoistaEhkä yksi asia mikä johtaa helposti pettymyksen tunteisiin ja sitä kautta rakkauden/tahdon loppumiseen parisuhteissa on se, kun kuvitellaan että toinen ihminen tekee - ehkä se on jopa suorastaan hänen velvollisuutensa - minut onnelliseksi (ja tätä fantasiaa pönkittää mm. Hollywood-koneisto joskus suorastaan ällöttävillä tavoin).
Puoliso ei olekaan oma itsellinen ja erillinen ihminen hyvine ja huonoine puolineen, ja siten vastuussa parisuhteen onnistumisesta vain sen oman puolikkaansa verran, vaan hänen odotetaan olevan jonkinlainen onnellisuusautomaatti.
Juu, aivan juuri noin, AnuH.
VastaaPoistaJäin vielä miettimään, että jos rakkaus on tahdon asia, niin voidaanko ihmistä joka ei elä (syystä tai toisesta) parisuhteessa pitää heikkotahtoisena? Tai ihmisenä jossa tai jolla ei ole ihmisrakkautta ?
Entä voiko tahtomalla pakottaa toisen ihmisen ottamaan vastaan rakkauteni? Epäilenpä hieman. Kukapa ei olisi torjunut tai tullut torjutuksi, ainakin kerran elämässään, ja ei siinä tahtominen auta mikäli toinen tahtoo jotain muuta. Toisaalta, aina ihminen ei uskalla (tai voi) ilmaista syvintä ja todellisinta tahtoaan, haluaan vaan peittää sen. Ja sekin saattaa tulla ilmi joskus toiste, paljon myöhemmin, jopa useiden vuosien kuluttua, ja saattaa jopa mullistaa kahden ihmisen elämän. Voidaanko silloin sanoa, että nämä kaksi olivat aikoinaan heikkotahtoisia, mutta rakkaudentunteen tullessa ilmaistuksi tahdonvoimaisia? Vaikka se romahduttaisi toisen (tai kummankin) nykyiset parisuhteet.
Eikö rakkaudessa ole kuitenkin läsnä aina jokin selittämätön, mysteeri joka ei koskaan lopullisesti aukene meille?
No sinullapa nyt nyt tuli mieleen hassuja kysymyksiä Hirlii.
VastaaPoista... niin, epäilen vähän tätä tahtotila-asiaa, sellaisenaan, kun elämä on todistanut aika monenlaista muutakin ...
VastaaPoistaNo niin on elämä todistanut kaikenlaista minullekin...;-)
VastaaPoista