Kiinnostuin miehestä, joka oli vaikuttunut noin kohtalokkaalta kuulostavasta romaanista. Kiinnostuin myös romaanista. Mutta koska emme kumpikaan aavistaneet, että kirja oli käännetty suomeksi (Lauri Hirvensalo 1951) se jäi minulta lukematta. Siihen aikaan asioita ei vielä voinut tarkistaa samalla tavalla kätevästi netistä kuin nykyään.
Sain siis vasta nyt käsiini Zweigin romaanin suomennoksen. Kirja kertoo 25 vuotiaasta sotilaasta, joka päivällisillä kohteliaisuuttaan hakee tanssimaan isännän tytärtä tietämättä, että tämä on rampa. Kaikki järkyttyvät tapahtumasta, ei vähiten nuorukainen itse. Hän lähettää seuraavana päivänä tytölle kukkia ja pahoittelee tapahtunutta. Hän saa tytön isältä kutsun vierailulle. Alkaa hyvillä aikomuksilla katettu tie kohti helvettiä.
Kirjassa viitataan monesti Tuhannen ja yhden yön satuun, jossa mies säälii tien varressa avuttomana anelevaa vanhusta, nostaa tämän reppuselkään viedäkseen majapaikkaan, mutta vanhus onkin noita, joka liimautuu miehen selkään ja julmasti pakottaen pitää tätä juhtanaan. Samanlainen kuvio käynnistyy nuoren miehen ja tytön välille, mutta kirjassa on myös hetkiä jolloin osat vaihtuvat.
Mietin lukiessani onko tämäkään kirja enää poliittisesti korrekti, koska se perustuu siihen itsestään selvään ajatukseen, ettei rampaa naista voi kukaan mies rakastaa. (Ylipäänsä sana rampa lienee nykään kyseenalainen) Rampa nainen on tuomittu jäämään vaille rakkautta. Siksi hän tarraa niin julmasti kiinni hyväntahtoiseen mieheen, joka säälii häntä. Ei kai tällaista kirjaa nykyään enää voisi kirjoittaa, vaikka en usko ulkonäön ja terveyden merkityksen ollenkaan vähentyneen sukupuolista rakkautta etsittäessä.
Kirja on siis tutkielma säälistä, jota romaanin mukaan on kahdenlaista. Tunteilevaa, heikkoluonteista ja malttamatonta, joka pyrkii nopeasti irrottautumaan vieraan onnettomuuden aiheuttamasta kiusallisesta mielenliikutuksesta, sekä luovaa sääliä, joka kärsii toisen kanssa voimiensa äärirajoille asti, ja senkin yli.
Kirja on myös tutkielma omastatunnosta, joka sekin taitaa tätä nykyä vähän ongelmallinen sana. Kuinka monella nykyajan ihmisellä vielä on omatunto? Tämän kirjan päähenkilö pääsee pinteestä, kun ensimmäinen maailmansota pyyhkii tieltään koko vanhan maailman. Ihmiset, jotka tietävät hänen heikkoutensa, ovat kuolleet. Hänet palkitaan kunniamerkein. Mutta yksikään rikos ei unohdu niin kauan kuin omatunto siitä tietää.
Stefan Zweig oli itävaltalainen juutalainen pasifisti. Kun rotuopit levisivät Itävaltaan hän lähti ensin Englantiin ja päätyi lopulta Brasiliaan. Kansallisuuskiihkoilu ja toinen maailmansota oli hänelle liikaa, Euroopan henkinen pimeys masensi hänet ja hän päätyi vaimonsa kanssa itsemurhaan.
Tekstit
Mielenkiintoisen kuuloinen kirja. Kirjoituksestasi tuli mieleen, että kauhean sitkeässä tuntuu jostain syystä elävän käsitys, ettei "rampaa" naista voisi kukaan oikeasti rakastaa. Tai että jos joku vaikkapa avioituu invalidin kanssa, peruste liitolle olisi pikemminkin sääli kuin intohimo, miksiköhän?
VastaaPoistaTuttavakin juuri eilen puhui liikutuksestaan, kun oli katsonut jotain hääohjelmaa, jossa avioparin morsian oli pyörätuolissa. Tuntui pitävän miestä romanttisena sankarina, kun oli naisen ottanut, vaikka tämä oli vammautunut jo ennen parin kohtaamista.
Vaikuttaa mielenkiintoiselta kirjalta, pitääkin ottaa nimi ylös. Tuhannen ja yhden yöm tarinat jäivät mieleeni lapsena niitä lukiessani, pitäisi sekin kirja hommata ja lukea uudelleen.
VastaaPoistaMietin, että tätä samaa ajatusta periaatteessa viljellään myös ns. Harlekiinikirjoissa. EIhän niissä koskaan ollut rumia naisia, vaikka monissa kirjoissa nainen piti itseään vaatimattomana, mutta oikeasti oli tietenkin kaunotar.
Tilanteeseen saa uuden näkökulman, jos kuvittelee, että rampautuu yhtäkkiä tai puoliso rampautuu. Miten se muuttaisi suhteen? Tuskin monikaan heti ensi töikseen hylkäisi puolisonsa. Terve sielu (=henki tässä tapauksessa), terve itsetunto, ei tarvitse tervettä ruumista, ei itsessään eikä muissa.
VastaaPoistaPäivi, eikö tämä kysymys kuitenkin palaudu noihin ulkonäköjuttuihin. Miksi ulkonäöllä on niin tärkeä rooli? Miksi kauniilla naisilla voidaan myydä vaikka hiekkaa saharaan, vaatimattomamman näköisillä ei.
VastaaPoistaElegia, nimenomaan, tuohan se kuvio usein voi olla viihdekirjallisuudessa. Nainen näyttää ehkä vaatimattomalta, harmaalta, mutta on loppupeleissä kaunotar. No jokin Kotiopettajattaren romaani ehkä tekee poikkeuksen, siinä sankaritar on ulkomuodoltaan vaatimaton.
Anna, olen kuullut suhteista jotka ovat päättyneet toisen osapuolen sairastumiseen, että kyllä sellaistakin sattuu.
Ihmeesti vaan kaikennäköiset ihmiset useimmiten löytävät kumppanin. Niin lihavat kuin vähemmän kuvaukselliset. Aihetta ei vain pahemmin käsitellä viihdekirjallisuuden puitteissa.
VastaaPoistaOvatko sitten fyysisesti vammaiset usein suhteessa toisen vammaisen kanssa, en tiedä. Mutta psyykkisiä ongelmia omaavat hakevat yleensä elämäntoveria samoista "piireistä", esim. mielenterveysyhdistyksistä.
Seuranhakuilmoituksiinkin laitetaan, että mt-kuntoutuja(mielenterveys-kuntoutuja) hakee kumppania. Se on aika luonnollista, sillä yhteiselämä sujuu paremmin, kun molemmat ymmärtävät, että välillä voi olla vaikeaa, masennuskausia, pelkotiloja yms. Kovasti käy viuhka esim.mt-yhdistyksissä. Ei ihmisen ole hyvä olla yksin.
Siipirikko
Ei ole ihmisen hyvä olla yksin, ei. Tuossa kirjassakin aika järkyttävällä tavalla suorastaan tuotiin esiin ihmisen rakkaudenkaipuu. Luulen, että ihan luonnostaan tapahtuu rakastumisia erilaisten vammais- ym. järjestöjen toiminnan yhteydessä. Yhteiskunnan muuttuminen humaanimmaksi ainakin joissakin asioissa, näkyy varmasti siinä, ettei tällaista seurustelua enää kielletä eikä pidetä sopimattomana, niin kuin joskus entisaikoina tapahtui. Varmasti tapahtuu myös sitä, ett ns. terve rakastuu ihmiseen jolla on jokin vamma. Ja tosiaan, minäkin ajattelin nuorena, etten ikinä löydä poikaystävää, koska olen niin paksu, mutta kappas vaan, tässä sitä on oltu rouvana jo iät ja ajat.
VastaaPoistaEn tiedä, mitä aikaa Stefan Zweigin romaani kuvaa,mutta vammaisen naisen kohtalo tuolloin taisi useimmiten olla sukulaisten armoilla eläminen, ellei sitten käynyt erityisen hyvä tuuri, ja löytynyt puoliso, joka hyväksyy vammasta huolimatta.
VastaaPoistaNykyisin tuntuisi hälmöltä sääliä naista pelkän vamman takia. Mietitään vaikka Kaisa Lekaa, jolta on amputoitu jalat, ja hän käyttää ns.tekojalkoja yrittämättäkään peitellä niitä, ja tekee sarjakuvia niin vammais kuin muista aiheista.
Miten sitten vammautunut, joka ei kykene työhön. Saa hän sentään eläkettä, joten ei täysin jää sukulaisten hyväntahtoisuuden armoille. Tosin tulotaso on niin pieni ettei sillä vaikkapa tietokoneita tai muita kodinlaitteita hankita. Siinä kohden on muiden armoilla, että saako jostain vaikkapa käytetyn laitteen, tai onko varaa hoitaa hampaitaan ym.
Voi kuitenkin elää ihmisenä ihmisten joukossa, eikä sekään enää määrittele naista, onko pariutunut vai yksineläjä, ei ainakaan samassa mitassa kuin muinoin.
Vertaistukeakaan ei aikanaan ollut kuten nykyään. Luulenpa, että vammaisten itsetunnon nousu johtuu osittain joukkovoimasta ja tunteesta, ettei ole ongelmien keskellä täysin yksin.
Rampa-sana on tosiaan hävinnyt lähes kokonaan. Vammainen-sanaa käytetään kai useimmin. Onko se sitten parempi, en tiedä.
Hei Siipirikko: ”Mutta psyykkisiä ongelmia omaavat hakevat yleensä elämäntoveria samoista "piireistä", esim. mielenterveysyhdistyksistä. Kovasti käy viuhka esim. mt-yhdistyksissä”.
VastaaPoistaOlet siis tehnyt tutkimuksia. Mielenkiintoisia harrastuksia. Muutama kysymys, siipirikkoinen: Mikä ja kuka sinulle on mielenterveyskuntoutuja? Mihin hän kuntoutuu? Ja mistä? Miten? Missä nämä mainitsemasi mt-kuntoutujat oikein kokoontuvat ja mitä he keskenään tekevät? Tunnetko yhtään? Kerrohan, miten ihmisen psyyke/mieli menee rikki?
Olen yhden kerran kommentoinut, mielenterveyskuntoutujana, siitä vahvoilla sääliasenteilla kirjoitetusta masennuskirjasta, jossa on paitsi asiavirheitä niin muitakin vääristyneitä uskomuksia. Sain päälleni vihaisen tai hermostuneen kirjoittajan (jonka oikean henkilöllisyyden tiedän jo, kuten moni muukin, että vaikka kirjoittaja pullistelee ”ettei hänestä jää jälkeäkään nettiin”, niin sehän ei pidä paikkaansa) sekä jokusen hänen ystävistään jotka olivat enimmäkseen vaille hoitoa ja apua jääneitä. Kurjaa elämää.
Luova sääli?
Tapasin kerran naisen joka lakkaamatta puhui tyttärensä vammasta, eli sen kautta, ja lisäksi hän oli aivan varma että tytär on masentunut tai sairastuu pian masennukseen. Tytär oli jo muuttanut kotoa pois. Kesti aika pitkään että tämä ihminen päästi irti riippuvuudestaan, loismaisesta elämästä tyttärensä elämässä. Hänen elämänsä kääntyi aivan toiseen suuntaan kun hän ryhtyi puhumaan oman elämänsä tyhjyydestä.
Huomasin myöhemmin myös, että kommentistani kotimaa-blogissa osa oli kopioitu ja muokattu muihin tarkoituksiin. Minä muodossa kerrottiin vertaisryhmätoiminnasta aivan älyttömiä, aivan täysiä höpöhöpöjä. ”Tukeudumme toisiimme kun paha yhteiskunta ei hyväksy herkkyyttämme”. Täyttä soopaa!
Mitä ihastumisiin tulee, niin toki niitäkin on, mutta ei noin kuin säälinsekaisella ylimielisyydellä varustettu Siipirikko yritti kertoa, erikoista muuten että hän puhuu toisista ja muista. Ei ihmiset niin korkeiden muurien takana toisistaan elä, tai no jotkut tietenkin elävät kun eristävät itsensä muista.
Mielisairaat ovat kauhistus, mutta samanaikaisesti on haluttua olla hullu. Jospa vaikka tulisin neroksi ?
Suosittelen ammattitaitoisen hoidon ääreen hakeutumista kaikille joilla on mielenterveyteensä liittyviä ongelmia. Hoidon tarvetta näyttäisi olevan, aika monella. Etenkin heillä jotka muuta väittävät.
Myötätunto.
Myötätunto on reilu tunne. Sääliessään ihminen asettuu aina toisen yläpuolelle. Alistajaksi. Paremmaksi ihmiseksi (omien heikkouksiensa takia). Siinä ei ole koskaan mitään luovaa. Päinvastoin. Vain raukkamaiset pelkurit toimivat niin.
Vammainen !
VastaaPoistaSitähän myös loukkaavassa tarkoituksessa ja merkityksessä. Vammainen on sellainen jolta puuttuu jotakin, mutta entäpä jos asia ei olekaan todellisuudessa niin?
Työn puuttuminen tuo tietenkin taloudellisia huolia, ja se on terveemmällekin raskas tie kuljettavaksi, saati sitten psyykkisesti heikommalle.
Juu, ecce homo, on omakohtaista kokemusta mt-yhdistyksistä, tosin vuosien takaa mutta jotain kumminkin. Hyvää ja huonoa kokemusta, niinhän se on kaikkialla, ei aina paista vain aurinko. Paras anti minulle oli elämänkumppanin löytäminen n. 15 vuotta sitten. Edelleen olemme hyvin rakastuneita.
VastaaPoistaJaa, että mitä mt-kuntoutujat tekevät siellä. Eiköhän siellä ole monenlaista toimintaa ja jotkut lähinnä jutustelevat ja tapaavat siellä kaiketi muita mt-kuntoutujia. Itse kävin aikanaan parissa ryhmässä ja vedin myös vertaistukiryhmää, ja kävimme muutaman immeisen kanssa kulttuuririennoissa.
Näköjään kirjoitin niin, että se ärsytti sua. En välttämättä osaa aina sanoittaa ajatuksiani kunnolla. Mielestäni näet tosin ylimielisyyttä siellä missä sitä ei ole. Samaa teen minäkin kyllä joskus.
Ihan samoja kysymyksiä voisin esittää kuin sinä, että kuka tai mikä oikeastaan on mt-kuntoutuja. Nimitys mt-kuntoutuja on jotenkin hassu. Sitä kai käytetään, kun ei ole parempaa keksitty. Psyykesairas, psyykevammainen tai psyykeongelmainen eivät nekään ole hyviä termejä. Saatika hullu.
Ylipäänsä vammainen- sana on hankala, mutta kai sillä kerrotaan, että on jotain rajoituksia, eroaa ns.terveistä jollain tavalla, tarvitsee vaikkapa jotain apuvälineitä tmv. Niin psyykeongelmia omaava kuin fyysisesti rajoitteinen on tietysti myös paljon muuta, ennenkaikkea ihminen, eikä sen vamman tosiaankaan tarvitse välttämättä merkitä, että vammaiselta puuttuu jotain. Tietty terveysongelmien kanssa kamppaileminen voi olla hitsin raskasta.
Kysyit ecce homo myös, miten ihmisen psyyke menee rikki. Voi, mitä mä tohon osaisin vastata. Kai se on monen asian summa. Biologinen alttius, aivojen kemia, raskaat, traumaattiset elämänkokemukset, pitkäkestoinen stressi, syitä on kai monia, ja kovin yksilöllistä miksi ja miten kukin sairastuu jos sairastuu. En ole erityisesti alan asiantuntija vaikka masennus ja ahdistusherkkyyttä löytyykin liian kanssa.
Oli miten oli, aurinkoista juhannusta kaikille, jotka sattuvat tätä lukemaan! Erityisesti Kirstille, joka pitää kiinnostavaa blogia!
Siipirikko
Kiitokset itsellesi Siipirikko kommenteistasi. Ja miten ihanaa, että olet 15 vuotta saanut elää toisen ihmisen kanssa ja rakastatte edelleen toisianne. Sehän on lähestulkoon ihme näinä aikoina, olipa ihminen terve tai sairas tai siltä väliltä. Jollakin tavalla suurin osa ihmisistä on varmaan vähän mt-kuntoutujia, itse ainakin, eivätkä nuo muutkaan terveen kirjoissa kulkevat aina niin täysjärkisiltä vaikuta.
VastaaPoistaEcce homo, kiitos sinullekin kommenteistasi, joskin toivon, ettet elvytä hassua Kotimaan blogissa syntynyttä kiistaa täällä. En oikein ymmärtänyt suhtautumistasi Susu Petalin Sairaalapäiväkirjaan. Etkö voi tyytyä ajattelemaan, että sinä et pitänyt kirjasta etkä saanut siitä jotain mitä olisit kaivannut. Ehkäpä joku toinen kirjoittaa sitten sellaisia kirjoja. Sairaalapäiväkirja oli ehkä sitten tarkoitettu joillekin muille ihmisille.
Ja anonyymille vielä, että minullakin kävi mielessä Leka, häntä on varmaan vaikea kenenkään surkutella. Osut varmaankin asian ytimeen puhuessasi naisen yhteiskunnallisen aseman yleisestä kohentumisesta. Naiset eivät enää ole muiden armoilla niinkuin Zweigin aikaan vielä olivat. Kirja kertoo ajoista ensimmäisen maailmansodan aattona Itävalta-Unkarin tienoilla.
"Ihan samoja kysymyksiä voisin esittää kuin sinä, että kuka tai mikä oikeastaan on mt-kuntoutuja. Nimitys mt-kuntoutuja on jotenkin hassu. Sitä kai käytetään, kun ei ole parempaa keksitty. Psyykesairas, psyykevammainen tai psyykeongelmainen eivät nekään ole hyviä termejä. Saatika hullu."
VastaaPoistaNiin, ihminen on huono tässä asiassa. Mutta jospa jättäisi nuo kaikki sanat pois ja puhuisi ihmisen kanssa kuten ihmisten kanssa nyt jutellaan. Mitä sulle kuuluu? (eikä: mitä sun sairaudelle kuuluu). Ystäväni joka sairastui diabeteksen ja oli aika huonossa kunnossa yhdessä vaiheessa, ärsyyntyi kun ihmiset kyselivät ja utelivat ja jankuttivat hänen diabeteksestaan. "Minä en ole sairauteni, että voi minulta muutakin kysellä ja voi minun kanssa muustakin puhua" hän sanoi.
Se on hyvä periaate. Muidenkin sairauksien osalta.
Hyvää juhannusta ja mukavaa mieltä !
Keskustelu lähti Zweigin kirjasta, jossa tytön rampuus oli keskeinen asia, ja siihen liittyen oli puhetta muutenkin rajoitteisista ja miten ne vaikuttavat vaikkapa kumppanin etsinnässä. En minä ja tuskin moni muukaan mt-ongelmia omaava kuuluttaa olevansa mt-kuntoutuja tai ylipäänsä kohtaa ihmisiä vain sen käsitteen kautta. Ja muut ihmiset tavallisesti karttavat psyykeaiheita, ainakin jos asia liippaa läheltä.
VastaaPoistaMt-ongelmaisella ei luultavasti ole pelkoa siitä, että hänen sairautensa tulisi keskiöön. Pikemminkin mt-asiat ovat edelleen tabu. Kun itse sairastuin ja jouduin psykiatriseen hoitoon vuosia sitten, ei kukaan sukulainen käynyt katsomassa. Kun olin kotiutunut, ei myöskään kukaan kysynyt mitään. Voisi ajatella, että hyvä, pitävät minua samana ihmisenä kuin ennen sairaalahoitoa, muttei se ollut niin. Ei enää kysytty edes "mitä kuuluu" kysymystä. Tunsin häpeää ja koin olevani spitaalinen. Onko maailma muuttunut siitä, epäilen.
Juuri vaikenemisen takia on hyvä, että on vertaisryhmiä, että on joku paikka jossa voi kertoa, jos voi huonosti, ja tulla silti hyväksytyksi, ja jossa jokin vaikeus ei leimaa ihmistä kokonaan.
Tämä on Kirjailijan häiriöklinikka eikä minun häiriöklinikka, joten lopetan tähän.
Kaunista kesää!
Siipirikko
Mielenkiintoisia puheenvuoroja, tämän kirjan tiimoilta, fokusoituna "rampuuteen" sekä muuhunkin puutteellisuuteen, vajavaisuuteen.
VastaaPoistaTässä iän ja elämän myötä minussa on ainakin vahvistunut sellainen kokemus, että olemme vajavaisia, ihan jokainen, kuka mitenkin.
Mielenterveys on tärkeä teema, aina. Etenkin kun aikautemme mieltää ihmismielenkin vain yhdeksi luukuoren sisällä olevaksi lihakimpaleeksi jota vain kanniskelemme hartioillamme.
Ja kuitenkin meillä jokaisella on omanlainen psyykkinen todellisuutemme, psyykkinen rakenne ja ominaispiirteemme, aivan samoin kuin me ulkonäöllisesti poikkeamme toisistamme.
Voisiko jonkun nenän muodosta sanoa, että se on sairas tai normaali? Ei, ja kuitenkin monet kokevat tarpeelliseksi leikkauttaa nenänsä, muokata ja muovata sitä. Saatamme myös kokea näin oman tai toinen toistemme mielen suhteen ja yritämme tehdä selkoa siitä mikä on tervettä ja mikä sairasta.
Se on hyvin hienovaraista hommaa, karkeat jaot ja määritykset saattavat tuhota jotain ainutkertaista, ja tehdä vain näkymättömksi.
Kirsti kysyy: onko nykyihmisellä omaatuntoa? Minusta on, jokaisella ihmisellä on omatunto, se liittyy moraalin alueeseen. Ja jokainen ihminen on moraalinen olento.
Joel Lehtosen: Rakastunut rampa.
VastaaPoistaOn kuunnteltavissa Areenalta >>>>
http://areena.yle.fi/info/184
Kaunista kesää Siipirikko.
VastaaPoistaHirlii, noin minäkin kyllä ajattelen, mutta nykymaailmassa on tarjolla paljon sellaistakin evidenssiä, että koko omatunnonkäsite alkaa tuntua aikansa eläneeltä.
Kiitos linkistä anonyymi. Sangen ankea on tuo tarina, tai sellaisena se ainakin piirtyi alle kaksikymppisen mieleen aikoinaan.
Mt-kuntoutuja on suomalaisten oma termi jonka on käsittääkseni tarkoitus toimia voimaannuttavasti. Muistaakseni sen ottivat ensimmäisenä käyttöön mt-potilaat 1970-80-luvulla ilmaistakseen sillä, etteivät olleet pelkkiä passiivisia hoidon ja kuntoutuksen vastaanottajia vaan aktiivisesti oman toipumisensa hyväksi toimivia ihmisiä.
VastaaPoista'Mielenterveyspalvelujen käyttäjä' näyttäisi olevan tulossa käyttöön englannin kielestä pikku hiljaa, vaihtoehtona potilaalle ja kuntoutujalle. Englanninkielisellä alueella vaihtoehtoja onkin sitten paljon enemmän, entisistä ja nykyisistä käyttäjistä aina psykiatrisesta järjestelmästä selviytyneisiin. Odotan mielenkiinnolla milloin nämäkin rantautuvat Suomeen.:-)
Samoin minä:-)
VastaaPoistaHmm..."mielenterveyspalvelujen käyttäjä" -termi tulossa käyttöön englannin kielessä. Mielenkiintoista. Miksei, mutta sekin tuntuu jäykältä.
VastaaPoistaKävisikö se sitten Suomessa, kun täällä mielenterveyspalvelut vähenevät kaiken aikaa. Aiemmin mielenterveystoimistojen asiakkaina olleet on kohtapuolin siirretty lähes kaikki terveyskeskusten asiakkaiksi. Uudet asiakkaat pääsevät mahdollisesti mielenterveystoimistoon, mutta jos ongelmat jatkuvat yli säällisen ajan (joka on mikä?), siirretään terveyskeskukseen. Se on sitä tulosvastuuta kuulemma.
Eräs psykologi kertoi, että ohjeistus on, että jos ei 10-15 kerran käynnit tehoa, on turha jatkaakaan. Näin myös ongelmissa, jotka ovat saattaneet alkaa jo lapsuudessa, ja myös vaikeassa depressiossa, josta toipuminen voi viedä todella kauan. Huomautan, että en tiedä, kuinka tarkasti tuo pätee, on vain yhden kaupungin psykologin kertomaa. Itse psykologi oli järkyttynyt. Sanoi myös, ettei kaupungille meinaa enää saada esim.psykiatreja, eivät nimittäin kestä sitä liukuhihnameininkiä siellä. Vain vastavalmistuneita saavat sijaisiksi, ja he joutuvat lääkäripulan vuoksi hoitamaan monta osastoa yhtä aikaa.
Mitä ne muut englanninkielisen alueen vaihtoehdot mt-ongelmaisista puhuttaessa ovat, olisi mielenkiintoista kuulla?