Viimeksi sain päätökseen Miina Supisen Liha tottelee kuria, joka huvitti minua, vaikka mietinkin että mistä kirja oikeastaan kertoo. Koin sen jotenkin niin, että kirjailija on selaillut aikakauslehtien henkilöhaastatteluja, hänen mielikuvituksessaan nuo paperinukkehahmot ovat repäisseet itsensä irti lehden tyylikkäästi taitetulta sivulta ja jatkaneet elämää siitä mihin toimittajan kirjoittamassa jutussa jäätiin. Kysymyksessä on eräänlainen metaromaani, joka kommentoi median luomaa ja ylläpitämää käsitystä ihmisten elämästä ja todellisuudesta. Luonnollisesti olen aika lailla oppositiossa tämän todellisuuskäsityksen kanssa.
Kun tuolla aikaisemmin oli vähän puhetta teknisen suorituksen ja tarinan välisestä suhteesta romaanissa, niin täytyy myöntää että Liha jne on teknisenä suorituksena napakymppi.
Punttisalitouhut roinaamisineen olivat kiehtova säie. Siihen nähden kuinka armotonta meno kirjassa oli, tapahtui henkilöhahmoissa loppupuolella hiukan yllättävää pehmenemistä, joka sai epäilemään, että ehkä kirjailija on salaa kuitenkin aikamoinen romantikko. Tai tahtoisi ainakin olla.
Tekstit
Harvoin olen ollut lukiessa niin kade kuin lihiksen kimpussa. Ajattelin että ei ole todellista miten hyvin tää kirja on kirjoitettu. Onneksi kirja huononi loppua kohden, ei tarttenut ihan kuolla kateuteen :), mutta ehdottomasti lopustaan huolimatta yksi parhaita kirjoja mitä olen viime vuosina lukenut.
VastaaPoistaSen voi tosiaan nähdä noinkin, siis että kirja huononi. Teknisessä mielessä se varmaan oli huononemista. Itse vain olin jotenkin hyvilläni siitä, ettei kirjailija ollut pystynyt pitämään henkilöittensä kanssa samaa tiukkaa ja armotonta linjaa ihan loppuun asti.
VastaaPoista