Espoon seurakuntalehdestä soitti toimittaja, joka halusi tietää voiko kirkosta tosiaan tehdä viihderomaanin. Änkytin jotain vastaukseksi. Puhelun jälkeen vasta tuli mieleen, että kysytäänkö ihmiseltä, joka on kirjoittanut viihderomaanin vaikkapa politiikasta, että voiko tosiaan politiikasta kirjoittaa viihderomaanin.
Miksi en vastannut näin napakasti, kun toimittaja soitti.
Tajusin taas, että on selkeä syy siksi, miksi toiset kirjailijat ovat lausuntoautomaatteja, en minä.
Lisäys:
Tässä linkki Anna Amnellin kirjoitukseen, jossa hän kertoo miten jossain muualla maailmassa on ihan luonnollista, että papit seikkailevat kirjallisuudessa. Se mikä Suomessa on tavatonta on ihan normijuttua muualla.
Kiinnostava kysymys voisikin olla, miksi Suomessa suhde uskontoon on niin tukahtunut. Toistaiseksi vielä suurin osa kansasta kuuluu luterilaiseen kirkkoon, mutta silti nuo samat ihmiset yrittävät olla kuin tuollaista instituutiota ei olisi olemassakaan.
Miksi en vastannut näin napakasti, kun toimittaja soitti.
Tajusin taas, että on selkeä syy siksi, miksi toiset kirjailijat ovat lausuntoautomaatteja, en minä.
Lisäys:
Tässä linkki Anna Amnellin kirjoitukseen, jossa hän kertoo miten jossain muualla maailmassa on ihan luonnollista, että papit seikkailevat kirjallisuudessa. Se mikä Suomessa on tavatonta on ihan normijuttua muualla.
Kiinnostava kysymys voisikin olla, miksi Suomessa suhde uskontoon on niin tukahtunut. Toistaiseksi vielä suurin osa kansasta kuuluu luterilaiseen kirkkoon, mutta silti nuo samat ihmiset yrittävät olla kuin tuollaista instituutiota ei olisi olemassakaan.
Tekstit
Heidän kannattaisi lukea C.S. Lewisin satiiri "Paholaisen kirjeopisto". Siinä on viihderomaani uskonnosta, ja se on ollut vuosikymmeniä suosittu, best seller- listoilla muualla maailmassa, jossa uskontoa ei ole erotettu muusta elämästä ja tungettu marginaaliin.
VastaaPoistaMyös jokin aika nähty TV-sarja Barchester Chronicles oli hauska.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Paholaisen_kirjeopisto
Luulen että lausuntoautomaatit on niitä, joilta kysytään about samat kysymykset kerta toisensa jälkeen. Kyllähän vakiovastauksen alkaa muistamaan ulkoa, kun sen riittävän monesti toistaa ;)
VastaaPoistaAika harvalla leikkaa luonnostaan aina partaveitsenterävästi, jos yhtäkkiä kysytään jotain suht yllättävää, varsinkin aamutuimaan ja puhelimessa.
terveisiä kirkollisille toimittajille
VastaaPoistaKiitos Anna, linkitin postaukseen.
VastaaPoistaAnu, toisaalta puhutaan, että kirjailijoihin kohdistuu yhä enemmän painetta olla aina sen alan asiantuntija, josta ovat kirjoittaneet romaanin. Eli eivät välttämättä ihan aina pääse vastaamaan siihen yhteen ja samaan kysymykseen, vaan pitäisi olla nokkela elämän eri alueilla.
No höh.
VastaaPoistaHeh, aika erikoinen kysymys. Viihderomaanin voi kirjoittaa vaikka mistä. Liekö joku pahastunut siitä, että papeista kirjoitetaan niin "viihteellisesti". Oikeastaan "viihde"- etuliite on vähän samaa sukua kuin "mies-", "nais-" ym. etuliitteet, joilla lyödään valmiiksi joku ennakkoluuloleima.
Aika ihmeellistä. Minusta kirkkotrilogiassasi kerrot eräästä aikamme ilmiöstä kirkon piirissä varsin mukaansatempaavasti, hauskasti ja syvällisestikin. Ja uskottavasti.
Minä kiitän tuosta kirjasarjasta. Se on mainio.
...niin, sama asia alkoi huvittaa kun huomasin että kirjamessuilta ostamistani kuudesta kaunokirjallisesta kirjasta kahden nimessä mainitaan ammattikunnan edustaja (Bernanoksen Maalaispapin päiväkirja ja Parisen Kaunis pappi), parastaikaa on kesken Graham Greenen The Power and the Glory jonka päähenkilö on meksikolainen viskipappi ja vähän aikaa sitten luin sen Barbara Pymin Excellent Womenin jossa anglikaaninen seurakunta näyttelee merkittävää osaa ja joka viihdekirjallisuuden piiriin laskettaneen...
VastaaPoistaTotta että Suomessa suhde uskontoon on jotenkin tavattoman kompleksinen ja kyllä, minusta se köyhdyttää kirjallisuutta.
Huvittava vertauskohta tuli myös työpaikalla vastaan, työkaverina on yksi muslimi joka siis rukoilee säännöllisesti, ja jostain syystä minä, myös säännöllinen kirkossakävijä, tunnuin olevan työpaikalla kaikkein vähiten asiasta häiriintynyt, kun eikös sen pitänyt mennä niin että eri uskontokuntien piti olla kaikkein eniten napit vastakkain...
Hdcanis, Kaunis pappi onkin tuntematon kirja, kiitos vinkistä. Jännittävää, että rukoileva muslimi herättää työpaikalla tunteita. Itse puolestani havahduin miettimään jokin aika sitten sitä, miten shamppoomainoksessa voi nainen istua lootusasennossa meditoimassa ja se tuntuu olevan jotenkin synkassa terveempien hiusten kanssa tms. Mutta olisi vaikea ajatella mainosta, jossa samalla tavalla rukoiltaisiin kauniinpia hiuksia. En sitten tiedä onko tämä positiivinen vai negatiivinen jutska...
VastaaPoistaÄijä, voi tietenkin olla, että ymmärsin toimittajan kysymyksen väärin, mutta mielestäni hän kysyi jotain tuollaista. Minä tavallaan olin silti iloinenkin siitä, että kysymys esitettiin. Koska oli sentään huomattu, että tämmöinen kirja on kirjoitettu:-) Ja kiitos palautteesta, ei tunnu ihan hukkaanheitetyltä vaivalta, jos sarja oli mielestäsi mainio:-)
Juu, tuo oli heräteostos, erikoinen nimi, Keltaista kirjastoa ilmeisesti sieltä vähän harvinaisemmasta päästä ja viime aikoina on ollut kasvava kiinnostus italialaista kirjallisuutta kohtaan.
VastaaPoistaHämmästyttävä olisi kyllä shampoomainos jossa rukoiltaisiin terveempiä hiuksia ja kai siitä sitten joka suunnalta tulisi hermostunutta palautetta.
Mutta joo, hienoa että mediahuomiota näkyy tulevan vaikka se johtaakin noihin l'esprit de l'escalier -tilanteisiin...
Kyllähän jo Isä Camillo oli viihdettä. Eiköhän nuo tosikoimmat kirkolliset piirit älähdä kaikkialla maailmassa, jos ns. vakavasta asiasta viihdettä tehdään. Ne älähdykset eivät vain kaiu meidän korviimme.
VastaaPoistaJa muista: vain negatiivinen uutinen on uutinen!
t. Elsa
"shamppoomainoksessa voi nainen istua lootusasennossa meditoimassa ja se tuntuu olevan jotenkin synkassa terveempien hiusten kanssa tms."
VastaaPoistaMeditaatio ei ole minkään yksittäisen järjestyneen uskonnon yksityisomaisuutta, eikä ylipäätään välttämättä uskontoon tai edes uskoon liittyvä asia. Lisäksi se on luisumassa jo tieteenkin puolelle - meditoinnin hyvää tekevistä vaikutuksista on jo aikamoinen määrä tutkimustuloksia. Ehkä se voi tosiaan tehdä hiuksistakin vahvemmat, who knows ;)
Hdcanis, ainakaan mainoksessa rukoilemista ei miellettäisi samalla tavalla neutraaliksi kuin meditointia lootusasennossa, vaikka meditointiahan rukoileminenkin on.
VastaaPoistaElsa, minulla onkin juuri isä Camillot tässä menossa. Pointti olikin, että muualla maailmassa on tajuttu kirkko instituutioksi, josta voi kirjoittaa samalla tavalla kuin mistä tahansa muustakin inhimillisen elämän osa-alueesta, myös viihdyttävästi. Suomessa vain on jotain tukkoisuutta tässä kohden. No varmasti monessa muussakin maassa. Mutta siis verrattuna vaikkapa Englantiin.
Anu, ei rukoileminenkaan liity mihinkään tiettyyn jumalaan, kaikkialla maailmassa rukoillaan. Lootusasento sen sijaan viittaa minusta tiettyihin idän uskontoihin. Meditaatio taas on tosiaan asia, joka on yleismaailmallinen. Kai voi olla uskonnotontakin meditaatiota, ja myös eri uskonnoilla on omat syvämietiskelyperinteensä, myös kristinuskolla. Sikäli en epäile yhtään etteikö meditointi voisikin auttaa hiuksia voimaan paremmin. Tässä pointti oli lähinnä siinä, että koemme lootusasennon jotenkin neutraalimmaksi ja mainokseen sopivammaksi kuin esim kädet ristissä rukoilemisen (joka onkin pakanallinen tapa alunperin). Ja siis miksiköhän koemme neutraalimmaksi, vaikka eihän se kai sitä ole kuitenkaan?
Suomalainen kirkollista tai yleensä kristillistä aihetta käsittelevä kirjailija tai kristityksi tunnustautuva kirjailija (!) on kahden tulen välissä tai vasaran ja alasimen välissä niin kuin englannissa sanotaan.
VastaaPoistaToisaalla ovat nykyajan fanaattiset Dawkins-ateistit ja marksilaisperäiset ateistit, joita on paljon kulttuuripiireissä. Toisaalla ovat fanaattiset uskovaiset. Kun olin esittelemässä tyttökirjaani, eräs nainen sanoi: Ei kai se vain ole romaani! Enemmistö on hiljaa, jotta ei luultaisi näiksi äärisuunniksi.
Uskonnolle vihamielinen kulttuuri tuli Suomeen äärivasemmistolaisen ateismin mukana 1960-1970-luvulla, ehkä myös 1980-luvulla, josta en tiedä, koska asuin silloin ulkomailla.
Itäinen naapurimaamme käytti paljon rahaa ateistiseen propagandaan. Sillä oli kosketuspintaa Suomessa, sillä 1900-luvun alun sosiaalidemokratiakin oli Suomessa ateistista ja meidän kulttuuriväkemme oli rähmällän itään päin.
Ideologiaan kuului uskonnon vastustaminen. Jostain syystä ortodoksinen uskonto oli sallittua. Nykyään ovat "sallittuja" itämaiset uskonnot, uuspakanuus ja mikä hyvänsä outo uususkonto - mutta ei tavallinen kristinusko. Vastustetaan kansan enemmistön uskontoa, jolla on suurin merkitys yhteiskunnassa.
hdcanis kirjoittaa tärkeästä asiasta: ihminen, jolle oma uskonto on tärkeää, kunnioittaa myös toisten uskontoa. (Tietenkin uskontoja voidaan käyttää poliittisina aseina, mikä on todella traagista.)
Sivistynyt ja maltillinen länsimainen, ei-vasemmistolainen ateisti tai agnostikko voi olla samalla kulttuurikristitty, joka on kohtelias uskovaisille ja kiertää katsomassa kirkkoja turistimatkoillaan, nauttii länsimaisesta kulttuurista taidemuseoissa jossa kristinusko on keskeinen edelleen - sieltähän on saatu aiheet, ajattelutapa ja ihmiskäsitys.
Kaikki on ollut pakanallista alunperin. Esi-isämme ja äitimme olivat pakanoita, laittoivat aviorikoksen tehneet ja avioliiton ulkopuolella syntyneet lapset suohon. Heillä oli ihmisuhreja. He olivat niitä jaloja pakanoita, joita ihaillaan. Armo tuli mukaan elämään 2000 vuotta sitten.
VastaaPoistaEivätkös suurin piirtein kaikki romaanit ole viihdekirjoja? Ei niitä lueta opin saamiseksi vaan ajankuluksi, mielen virkistykseksi, sielun avartamiseksi. "Reigin pappi" on viihdekirja siinä kuin Kirstin trilogiakin. Hyviä kirjoja kaikki.
VastaaPoistaKirjoittajalla/kirjailijalla olisi minusta ihan hyvä olla asiantuntemusta siitä mistä kirjoittaa. Siksi esimerkiksi Kirstin kirjat ovat kelpo lukuromaaneja, tässä kirkkotrilogiassa oli mm kuvattu sellaisia ympäristöjä (kirkolliset sisämaailmat) jotka eivät ole minulle tuttuja, ja ne avarsivat.
VastaaPoistaKirjoittaja ei minusta ole välttämättä aiheensa asiantuntija ryhtyessään tekemään tietystä aiheesta romaania. Mutta hyvin tehty taustatyö näkyy aina lopputuloksessa (myös huonosti tehty taustatyö). Tekijä saattaa kyllä tietää aiheestaan enemmän kuin aloittaessaan työnsä, muttei se tarkoita että hänen tulisi esiintyä joka paikassa aiheensa asiantuntijana. Oma lukunsa on tietenkin kirjailija joka on mielellään joka alan asiantuntija ja joka esiintyy mielellään ajatuksineen aiheesta kuin aiheesta. Heitäkin ilmeisesti on jokunen.
Teemalta tuli taannoin suomalaisesta huumorista ja viihteestä ohjelma. Siinä tekijät kertoilivat alastaan: stand-up komiikasta, tv:n viihdesarjoista yms.. Kirjallisuus ei ollut mukana. Tekijöiltä kysyttiin, mikä on sellaista mille ette nauraisi, mistä olisi vaikeata tai kenties mahdotonta saada aikaan huumoriviihdettä. Heistä useimmat vastasivat etteivät suostui tekemään komiikkaa joka pilkkaa tai herjaa tai halveksuu avuttomia tai vakavasti sairaita tai muita heikompaan asemaan joutuneita.
Luultavasti tai toivottavasti, kirjoittaja kuin kirjoittaja miettii tykönään, näitä eettisiä ratkaisujaan.
Mitä uskonnollisiin aiheisiin tulee, niin Isä Camillot on parhainta mitä minä olen lukenut. Ajatonta, niin ajatonta Kirjojen lisäksi myös ne vanhat leffat. Olen aina ajatellut, että ne ovat kirjallisuutta, ilman mitään etuliitettä.
Uskonnollisesta nyky-viihteestä suosittelen Pirkko Saision Homo-oopperaa (musikaalia se enemmän on). Jos esitys jättää kylmäksi eikä naura yhtään kertaa, täytyy olla kiveä. Esitys kannattaa todella käydä katsomassa!
P.S liittyy suomalaiseen luterilaiseen kirkkoon, sekä muihin maailman uskontoihin.
Tuo neliö on: :)
VastaaPoistaVaikuttaa oudolta.
VastaaPoistahttp://www.ts.fi/online/kulttuuri/arviot/teatteri/260175.html
Anna, toisaalta on varmaan tehnyt luterilaiselle kirkolle ihan hyvää, kun sitä on vähän pöllytelty. Ortodoksisen kirkon lempeä kohtelu mediassa on kiinnostava ja aika hämmästyttävä asia. Samoin tietysti idän erilaisten uskontojen esittely niin myönteisessä valossa, ikäänkuin ne olisivat jotain edistyksen airuita.
VastaaPoistaErkki, Reigin pappi onkin todella hyvä kirja. Ja viihdyttävä. En minä oikein ole koskaan oppinut sitä viihde-taide jakoa, mutta joillekin se on niin selvä siitä huolimatta.
Anonyymi, ei ollut tarkoitus sen kummemmin pakanuuttakaan ihailla. Armoa on kyllä edelleenkin ihan liian vähän elämässämme.
Hirlii, sitä asiantuntemusta tosiaan kertyy siinä kirjoitusprosessin myötä. Isä Camillot ovat kyllä herkullisia, kirjailija ymmärtää siinä sekä Camilloa että Pepponea.
Anonyymi, ihan normiteatteria, eikö?
Ja koko kylää, koko yhteisöä. Elämää. Se Isä Camilloissa on parasta. Humanismi. Ihmiset eivät ole itsestäänselvästi sitä taikka tätä vaikka pyrkivät hyvään, no eivät siinä aina onnistu. Eivät millään. Erehtyvät, mutta kuitenkin armahtavat.
VastaaPoistaNormiteatteriin voi ihan hyvin mennä, se ei ole yhtään epänormaalia Anonyymi. Rohkeasti vaan! Hopsis hop.
VastaaPoistaJos Saision näytelmä "Homo" käsittelee kristillisdemokraattisen puolueen kannanottoja, ne eivät välttämättä koske Suomen luterilaisia. Kristillisdemokraattien ajattelua värittää paljolti helluntalaisuus, ja siksi suurin osa luterilaisista ei tunne kyseistä puoluetta omakseen
VastaaPoistaLuterilaisuudelle on ominaista kahden regimentin oppi, jonka mukaan uskonto ja politiikka ovat eri asia. Luther sanoi: Jumalaton mutta viisas hallitsija on parempi kuin hurskas ja tyhmä.
Kirsti, saanko antaa pikku neuvon?
VastaaPoistaKun toimittaja seuraavan kerran soittaa sinulle aamun kähmässä ja tekee kysymyksensä, vastaa hänelle, että kysymys oli niin hyvä, että sitä täytyy hiukan miettiä. Niin että palaatko tunnin kuluttua asiaan.
Kenenkään ei ole pakko suoraan aamukahvilta vastailla kenellekään.
Ja kun sinut on haastateltu, pyydä vielä jutun teksti sähköpostilla nähtäväksi. Se on sinun oikeutesi.
Ja vielä: olisit hitto soikoon iloinen, kun alat päästä kunnolla julkisuuteen! Se vaan kummasti piristää myyntiä.
Kiitos Erkki neuvoista. Olen kyllä joskus tehnytkin noin, kun ehdotat. Mutta nyt toimittaja sanoi, että tekee ihan pienen jutun, joten en viitsinyt tehdä isoa numeroa asiasta. Julkisuuden ja myynnin suhde ei ole niin yksioikoinen kuin helposti luullaan, mutta harvoin julkisuudesta tietysti haittaakaan on.
VastaaPoistaAnonyymi, Luther oli monessa kohtaa järkevä tyyppi. En tiedä missä kohtaa ne hänen monet oivalluksensa hukattiin.
”Luterilaisuudelle on ominaista kahden regimentin oppi, jonka mukaan uskonto ja politiikka ovat eri asia.”
VastaaPoistaNäytelmä ei käsittele Päivi Räsästä, vaikka eräs näytelmän henkilö on poliitikko joka mittelee omantuntonsa kanssa homoista. Tämän henkilön omatunto kääntyy yhdessä näytelmän kohdassa muslimiksi. Mutta toki näytelmään on otettu mukaan sellaisia asioita joita mediassa on ollut esillä homoista, tottakai. Monet kirjailijat käyttävät median tuottamia sisältöjä hyväkseen.
Mitä uskonnon ja politiikan erottamiseen tulee, niin tässä asiassa Suomi on poikkeava valtio. Valtiolla ja yhdellä uskontokunnalla on meillä monimuotoinen, sekä paljon voimakkaampi suhde kuin esim muissa pohjoismaissa. Luterilaista piispaa kuultiin hallitusneuvotteluissa, hallitusohjelmaa tehtäessä. Uskonnon ja politiikan langat ovat sidoksissa, kiinni toisissaan.
Raamatunlauseita lausutaan eduskunnan puhujapöntöstä, ja muissakin yhteyksissä kuin avioliittolakikysymyksissä.
On asioita joista äänestettäessä kansanedustaja saa äänestää omantuntonsa mukaan. Mistä se omatunto on itse kuhunkin kansanedustajaan tullut? Uskonnolla on aivan varmasti tekemistä omantunnon kysymysten kanssa.
Muun muassa näistä asioista Saision näytelmä kertoo. Kannattaa mennä omin silmin katsomaan eikä muodostaa käsitystä median tuottaman kuvan mukaan.
Pitäisikö luottaa ennemmin tuntemattomaan kommentoijaan kuin arvostettuun sanomalehteen, jossa avoimesti kerrotaan, mitä näytelmä käsittelee?
VastaaPoistahttp://www.ts.fi/online/kulttuuri/arviot/teatteri/260175.html
Eikö se olekaan tätä?
Se on juuri sitä:
VastaaPoista”Kansallisteatterin HOMO! tuntuu juhlalta ja lahjalta, siltä miltä teatteri voi parhaimmillaan olla. Mahdotonta muistaa milloin ensi-iltatunnelma olisi yltänyt näin korkealle ja kohotetuksi. Hervotonta naurua, väliaplodeja laulunumeroille ja repliikeille ja vapautuneita kyyneleitä silmäkulmassa.”
Mistä löytyy maa jossa nauraa saa, musikaalin loppu laulua mukaellen,
toivottaa tuntematon anonyymi toiselle tuntemattomalle anonyymille.
Ostin romaanisi Pelastusrenkaita (vaikka se keskimmäinen trilogiastasi onkin). Aloitin jo lukemisen. Vaikuttaa erittäin mielenkiintoiselta.
VastaaPoistaItse olen agnostikko ja seuraan mielenkiinnolla kaikkea uskontoihin tai ateismiin liittyvää keskustelua.
Viihdekirjan saa kirjoittaa mistä tahansa aiheesta! Ihmiset vain järkyttyvät niin kovin helposti vaikka mistä aiheista.
Hei anonyymit! Kiitos mielipiteenvaihdosta Saision näytelmään liittyen. Pitää tunnustaa, etten ole perehtynyt aiheeseen, mutta hyvä että kaikenlaisia näytelmiä tehdään ja että niihin riittää yleisöä.
VastaaPoistaKatja, eikös agnostikkoa sanota kohteliaaksi ateistiksi:-) Mutta kirjani ei tosiaan edellytä lukijalta uskonollista vakaumusta, ainoastaan sitä ettei nouse näppy naamaan ko. aihepiiristä. Toivottavasti sait kirjan jostain tarjouspinosta.
Kirsti sanoi, että "Julkisuuden ja myynnin suhde ei ole niin yksioikoinen kuin helposti luullaan."
VastaaPoistaja on siinä aivan oikeassa. Tunnen kirjailijan, joka viime vuonna esiintyi mediassa 50 kertaa, mutta kirjoja myytiin vain vähän.
Jos joku saa näpyn naamaan Kirstin kirjoista, on kyseessä aika outo tyyppi. Luulen, ettei yksikään normilutsku siitä riehaannu, ei myöskään agnostikko. Lahkolaiset ovat asia erikseen, mutta hehän eivät käy netissä.
Hehheh, oliko tuo sarkasmia, kun sanot, etteivät lahkolaiset kävisi netissä? Ilmeisesti on myös ihmisiä, jotka eivät kertakaikkiaan halua törmätä uskonnollisiin kysymyksiin kirjoissa. Silloin ärtymyskynnys ylittyy pelkästään sillä että kirjan kannessa on liperit. Nimim. Kokemusta on.
VastaaPoistaMutta onhan se tietysti tosiaan vähän outoa, kuten sanoitkin.
VastaaPoistaUskontoja vastustavat ihmiset ovat Suomessa kaikkein ahdasmielisimpiä.
VastaaPoistaSamanlaista fanaattisuutta on vaikeaa muualta löytää.
Koko kirkkotrilogian luettuani on yhä enemmän alkanut ihmetyttää, miksi siitä puhutaan viihdekirjallisuutena. Hirlii mainitsi LUKUromaanin. Mikähän sen virallinen määritelmä on? (Oma mielikuvani on tainnut olla lähinnä "paksu romaani".) Eikös se sopisi näihin paremmin?
VastaaPoistaKirkollisia ympyröitä tai kristinuskoa on suomenkielisissä romaaneissa käsitelty ällistyttävän vähän ottaen huomioon kristinuskon aseman yhteiskunnassa. Koko aihepiiri on aika pitkälle eriytetty "uskonnolliseksi kirjallisuudeksi", jolla on saattanut jopa olla evankelioiva tavoite. Muualla on toisin, kuten täälläkin on mainittu.
Lukuvinkki urkumusiikin ja dekkareiden ystäville: Jane Langtonin Divine Inspiration.
Hei anonyymi, ehkä netin karppaus- ja imetyskeskusteluista löytyy vastaavaa fanaattisuutta;-)
VastaaPoistaMaisakaisa, olen joskus kehitellyt teoriaa kirjallisuuden polarisoitumisesta. Toisessa ääripäässä on yhä hötömpiä kirjoja, toisessa ääripäässä raskaita ja vaativia kirjoja. Ei tämä mikään kaikenkattava selitys ole, mutta jotain tämmöistä trendiä mielestäni on. Lukuromaani-käsite on kuolemassa pois. (Vähän hassu sana se onkin, kun kaikki kirjat on kuitenkin tarkoitettu luettavaksi.)Ja anteeksi, jos tuikkaan kipeään paikkaan jotain lukijaa, mutta minua kyllä vaivaa tunne siitä, että kirjoihini olisi suhtauduttu hiukan eri tavalla, jos joku muu, esim. joku sopiva mieshenkilö olisi ne kirjoittanut.
Ja siis ihan samaa mieltä tuosta, että uskonnollinen aihepiiri on suomessa ghettoutettu julistavaan kirjallisuuteen, tai sitten uskonto on saanut edustaa esim. dekkareissa sitä kaikkein saatanallisinta pahuutta.
Englannissa oli yritys "ajanmukaistaa" Agatha Christie -sarjat. Se merkitsi pappiloiden ja pappien häivyttämistä pois TV-sarjan maalaiskylistä ja joka toisen rakkaustarinan muuttamista lesbo-romanssiksi.
VastaaPoistaKansa raivostui ja haukkui yleisönosastoissa ja nettikeskusteluissa Christien tyttärenpojan siitä, että hän oli antanut luvan Christien dekkareiden maailman muuttamiseen. Näissä Suomessakin nähdyissä jaksoissa oli Miss Marplena Geraldine McEwan, jonka Marple-ura loppui siihen.
Nyt on rauha maassa, sillä on palattu Christien alkuperäiseen maailmaan, josta katsojat pitävät.
Liettuanjuutalaista sukua isänsä puolelta oleva David Suchet on anglikaani, joka näyttelee hienosti katolista Poirotia. Hän omaksui itse kristinuskon yli 20 vuotta sitten. David Suchet on ilmaissut huolensa siitä, että monikulttuurisuuden nimissä Englannissa vaietaan kristinuskosta. Ongelmaa on siis muuallakin.
Osia Raamatusta, Lasten raamattu ym klassista uskonnollista kirjallisuutta on saatavana David Suchet'n lukemina. Ei Poirot-aksentilla. :)
Amerikassa tapasin rekkakuskien huoltoasemalla miehen, joka kertoi kuuntelevansa Raamattua Gregory Peckin lukemana Amerikan halki ajaessaan. Monikulttuurisessa Pohjois-Amerikassa kristinusko saa näkyä ja kuulua yhtä hyvin kuin muut uskonnot. Näin myös Aasiassa.
Toinen salapoliisiromaanien kirjoittaja, jonka kirjoissa uskonto on mukana on Chesterton, jonka Father Brownia ei Suomessa paljonkaan tunneta nähtävästi juuri siitä syystä, että uskonto halutaan eliminoida pois kulttuurista Suomessa.
...minua kyllä vaivaa tunne siitä, että kirjoihini olisi suhtauduttu hiukan eri tavalla, jos joku muu, esim. joku sopiva mieshenkilö olisi ne kirjoittanut...
VastaaPoistaVoi Kirsti, Kirsti, pitääkö sinunkin alkaa tuota? Tätä iänikuista sorrettujen naisten vikinää ja valitusta tulee jo joka tuutista aivan riittävästi. Et sinä tuolla femakkovalituksella ketään onnistu pistämään, mutta myötähäpeää kyllä löytyy.
Ainakaan Oksasen Sohvia ei naiseus ole estänyt tienaamasta, ei myöskään Barbara Cartlandia tai Agatha Christietä.
Suomalaisten nuiva asennoituminen kansankirkkoon saattaa johtua sen pakollisuudesta. Ruotsinkielestäkin tykättäisiin paljon enemmän, jos se ei olisi pakollista. Suomalainen kammoaa pakkoa, niin se vain on.
Olen osallistunut Yhdysvaltain keskilännessä muutamiin jumalanpalveluksiin, joissa oli sitten saatanallisen hauskaa! Siellä on saarnamiesten pakko skarpata, jotta saisivat tuvan ja kassan täyteen. Meillä ison seurakunnan kirkkoherra saa viisi tonnia kuussa puhumalla lämpimikseen armosta kymmenelle mummolle kerran viikossa.
Sori - tokihan heillä on muutakin tekemistä, mutta mitään tosi yritystä ei tarvita, ei ainakaan hengellisellä puolella.
Anna Amnellin esimerkki amerikkalaisesta rekkakuskista on osuva. Siellä ei tosiaan kirkkoon kuulumista häpeillä ja usko saa näkyä. Kun se ei ole pakollista!
Amerikkalainen uskonnollinen fanaattisuus se vasta veikeää onkin. Siellä uskonnollinen hillunismi ja fundamentalismi vasta kukkiikin. Kassakone kilkattaa! Todentotta, Vanha Erkki, voiskos tuon paremmin sanoa. Ehkäpä meilläkin keksitään vielä kassakoneille käyttöä.
VastaaPoistaMitä Homo! -näytelmään tulee niin tuo Turun Sanomien teatteriarvostelu oli ylistävä. Enkä voi millään käsittää, että miten tämän arvostelun perusteella voisi päätellä, että esitys olisi ”outoa” tai ”normiteatteria”. Kun se ei ole kumpaakaan.
Ainakin yhden Anonyymin mieli on juuttunut fundamentalistiuskovaisiin luterilaisiin. Homo -näytelmä on nimittäin paljonpaljon muutakin kuin päiviräsäsyysluterilaisuuden kuvaamista. Se käy myös ilmi tuosta TS:n teatteriarvostelusta. Olen nähnyt näytelmän ja voisin katsoa uudestaan, niin paljon tämä kolmen tunnin riemastuttava esitys antoi katsojalle, kokijalle. Kommenttien perusteella päättelen, että se on todella tarpeen vaikken haluaisi uskoa että 2000-luvun Suomessa enää erityistä homo-oopperaa tarvitaan. Tervemenoa siis teatteriin, se voi olla ikimuistoinen kokemus.
Arvasin, että Erkki kimmastuu kommentistani. Senkun vaan, eipä sitä täältä laatikon uumenista kovin moni muu löydäkään.
VastaaPoistaAnna, amerikkalaisten uskonnollisesta suvaitsevuudesta en tiedä tarkemmin, mutta eikö siellä juuri ole joulukorteistakin poistettu Christmas ja muutettu happy seasoniksi, tms?
Hirlii, minä taisin käyttää nimitystä normiteatteri, ja tarkoitan sillä vain, että minun näkökulmastani näytelmä on sitä tavallista teatteria. En silti osaa sanoa mikä olisi epätavallista. Vaikea keksiä näinä aikoina, kun kaikkea löytyy.
Erkki kirjoitit: " Siellä (Amerikassa) on saarnamiesten pakko skarpata, jotta saisivat tuvan ja kassan täyteen. "
VastaaPoista10 vuotta Pohjois-Amerikassa asuneena ja useita protestanttisia kirkkokuntia siellä seuranneena olen samaa mieltä tuossa asiassa. Sitten tulee monta muttaa.:)
Suomen luterilainen kirkkohan on yhtä lailla vapaaehtoinen kuin Amerikan kirkotkin. Ei siihen ole pakko kuulua.
Valtio perii jäsenmaksut (kirkollisverot) maksua vastaan. Yhteisövero korvaa hautausmaat ja pienen osan siitä työstä, mitä kirkko tekee myös muille kuin kirkon jäsenille, mikä on "kansankirkon" tapa.
Kirkko työllistää valtavan joukon ihmisiä, siivoojia, muusikoita, toimistotyöntekijöitä, tietokoneasiantuntijoita, hautausmaiden työntekijöitä jne. Se järjestää asuntoja, avioliittoneuvontaa, kesäleirejä, liikuntaryhmiä ja muita harrastuspiirejä. Kirkot eivät ole viikolla tyhjillään.
Kirkko palvelee niitäkin, joita muut eivät jaksa kestää, häiriköitäkin, jotka ovat usein näkyviä sekä käytöksellään että mielipiteillään.
Amerikassa "kirkollisvero" eli jäsenmaksu peritään kolehdilla ja kirjeillä, joissa pyydetään lähettämään shekki säännöllisesti. Lisäksi seurakuntalaiset joutuvat paiskimaan kovasti töitä kirkkonsa hyväksi: opettamaan pyhäkoulussa, rippikoulussa, siivoamaan, valmistamaan myyjäisiä, korjaamaan katon, luomaan lunta jne.
Etenkin suomalaisissa siirtolaisseurakunnissa suuri osa siirtolaisista matkustaa kirkkolaivassa "jäniksenä", ei osallistu kuluihin kirkon ylläpitoa varten. (He maksavat vain toimitusmaksut häistä ja hautajaisista.) Pilapiirroksissa tällainen perhe tulee jouluna kirkkoon, mutta huomaa hämmästyksekseen kirkon kadonneen.
Useissa muissa Amerikan kirkoissa palveluja annetaan vain vakituisille jäsenille. Eräs anglikaanipappi kertoi, mitä sanoo tuntemattomalle nuorelle parille, joka tulee pyytämään vihkimistä avioliittoon: Minä en tunne teitä. No, nuoripari menee sitten suomalaisen siirtolaispapin luo, joka Suomen tyyliin palvelee kaikkia ja saa burn outin ylirastuksesta.
Kun kirkko on lahjoitusten varassa, pappi joutuu olemaan hyvin varovainen puheissaan, muuten saattaa joku varakas jäsen häipyä, ja talous romahtaa. Ihmisten teologinen tietämys on heikkoa, kun kouluissa ei ole uskonnonopetusta.
Mikä hyvänsä outo lahko saa Amerikassa jalansijaa päinvastoin kuin esimerkiksi Suomessa, jossa yleissivistys on ollut viime aikoihin asti erittäin korkealla tasolla myös uskontoja koskevissa kysymyksissä. Siitä on ollut hyötyä myös kansainvälisissä työtehtävissä.
Toisaalta kirkko muodostuu Amerikassa ystäväpiiriksi, joka tukee toisiaan vuosikymmenien ajan. Mutta sitähän voisi olla Suomessakin, jos ymmärrettäisiin, että pienet seurakunnat ovat todellisuudessa tehokkaampia kuin suuret.
Papit ovat Suomessa korkean koulutuksen saaneita henkilöitä, joiden palkka on pienempi kuin vastaavien muilla aloilla. Vain hyvin suurten seurakuntien papeilla on suuret palkat, mutta vastuukin on valtava.
Suurin osa papeista tekee mieluiten tavallisia papin tötä pienellä palkalla. Ne jotka haluavat paremman palkan menevät vaikkapa toimittajiksi, ja heidän hyvää palkkaansa ei kukaan kadehdi.
Kirsti, kirjoitit: "amerikkalaisten uskonnollisesta suvaitsevuudesta en tiedä tarkemmin, mutta eikö siellä juuri ole joulukorteistakin poistettu Christmas ja muutettu happy seasoniksi, tms?"
VastaaPoistaOn luonnollista, että monikulttuurisessa maailmassa otetaan huomioon muutkin. Blogissakin voi toivottaa sekä "Merry Christmas" että "Seasons Greetings" , Hyvää joulua! ja Miellyttävää loma-aikaa! tai toivottaa hyvää valon juhlaa hinduille ja hyvää Hanukkaa juutalaisille jne.
Eri asia on se, että jotkut fundamentalistijuutalaiset vaativat, että lentokentällä ei saa olla joulukuusta tai joulutervehdystä. Mutt Google Plussissa äskettäin eräs juutalainen toimittaja sanoi, että he laittavat joulukuusen ja siihen Daavidin tähden. Teki mieli kirjoittaa, että niin tekevät suomalaisetkin.:)
"Suomen luterilainen kirkkohan on yhtä lailla vapaaehtoinen kuin Amerikan kirkotkin. Ei siihen ole pakko kuulua."
VastaaPoistaIn Prinzip ja, aber...
Normiperheeseen kuuluva lapsi kastetaan vastoin omaa tahtoaan, talutetaan pyhäkouluun ja kun varsinaisen koulun aloittaa, opiskelee uskontoa. Sitten ripariin ja kirkkohäihin jne.
Kirkon rituaalit ovat niin oleellinen osa elämää, ettei niihin enää kiinnitä huomiota.
Tunnen muutamia äitejä, jotka "kuolisivat suruun", jos heidän täysi-ikäiset lapsensa eroaisivat kirkosta. Veikkaan, että näitä äitejä on paljon. He eivät päästä miestäkään vapaaksi kirkosta, koska "mitä sukulaisetkin sanoisivat."
Sitten ovat varakkaat tädit jne. jotka muuttavat testamenttiaan heti kun joku perillisistä eroaa kirkosta. Olen nähnyt! He kiristävät hurskaasti rahalla.
Olen tavannut työnantajia, jotka eivät halua kirkosta eronneita töihin. "Pakanoista kun ei koskaan tiedä."
Armeijassa vannotaan (ainakin kun minä siellä olin) vala, jossa Jumalan nimissä luvataan tappaa kaikki äitejä ja lapsia uhkaavat viholliset. Alokkaat, jotka eivät halunneet vannoa, tekivät jonkun lupauksen tai jtkn. mutta tiedot heistä menivät jonnekin "eteenpäin", kuten kouluttajamme sanoi.
Jos kuulut kirkkoon, et itse päätä, paljonko sitä avustat. Verottaja päättää.
Eli en minä tuota laitosta kovin vapaaehtoisena osaa nähdä.
Veit sanat suustani, ihan kielen päältä Vanha Erkki.
VastaaPoistaIhmisen elämä ylipäätään on ihan järkyttävää pakkoa. Edes sitä eivät vanhemmat kysy lapsiltaan, että haluavatko ylipäätään syntyä maailmaan ja kantaa heidän perintötekijöitään, vaikka sen nyt luulisi olevan vähintä. Yhdet kasteet ja kirkkoon liittämiset ovat pikkujuttuja tämän perusepäoikeudenmukaisuuden rinnalla. Ja vielä piti syntyä tänne Suomeen ja kokea marraskuu! Vaadin oikaisua tilanteeseen.
VastaaPoistaEpäoikeudemukaisuus kuuluu elämään, haukahti Eräs Koira Peter Maylen oikein hupaisassa romaanissa "Koiran elämää" jossa elämää tarkkailee koira.
VastaaPoistaMahdollisesti tykkäät sen koiran asenteesta, joten lue ensi tuskaan;)
Erkki, sanot että Suomessa "normiperheeseen kuuluva lapsi kastetaan vastoin omaa tahtoaan, talutetaan pyhäkouluun."
VastaaPoistaRyömiikö ne amerikkalaiset vauvat itse kasteelle? Kastetodistus on nimittäin Pohjois-Amerikassa tärkein ja tavallisin henkilöllisyystodistus, mikä ihmisellä on, kun esimerkiksi Kanadassa ei ole yleistä väestörekisteriä!.
Lapset käyvät siellä pyhäkoulua vuosikaudet, 10 luokkaa, vuosi ja luokka, joka sunnuntai. Kolme viimeistä luokkaa on rippikoulua. Lisäksi on kesäleirejä, joita pyhäkoulunopettajat pitävät.
Siellä vasta kirkkoon kuuluminen on "pakollista", jos aikoo käydä kunnon kansalaisesta, esimerkiksi hakeutua politiikkaan. Johonkin kirkkoon kuuluminen on statussymboli, todistus ihmisen kunnollisuudesta.
Amerikkaan muutti uskonnon vuoksi vainottuja ihmisiä 1600-luvulta lähtien. Valtiovalta oli vainonnut heitä. Tämän historian vuoksi valtio ja kirkot ovat siellä kaukana toisistaan. Kirkolla on vapaus toimia eikä valtio saa määräillä sitä.
Suomessa käsitetään usein Amerikan kirkollinen tilanne ihan päin mäntyä. Sitä käytetään aseena Suomen kirkon arvostelemiseen kuten täälläkin nyt on tehty.
Minua loukkaa se, että vanhemmat pakottavat lapsensa oppimaan äidinkieltä jota lapsi ei voi itse valita ja sitä tuputetaan myös virallisilta tahoilta, minusta ihmisen pitäisi aikaisintaan 18-vuotiaana päättää itse haluaako puhua jotain kieltä vai ei ja sitä ennen lapsi jätettäköön rauhaan.
VastaaPoistaUtelias kirjoitti:
VastaaPoistaMielenkiintoinen keskustelu, USA:ssa (jo liian) kauan asuneena en malta olla ottamatta siihen osaa. Täällä tosiaan on jos jonkinlaisia kuppikuntia, jotka elävät yhdessä mutta erikseen. Eri uskontokunnilla on aivan erilainen sosiaalinen status. Asun etelässä. Kun etsin lastenhoitajaa, minua neuvottiin laittamaan ilmoitus babtistikirkon ilmoitustaululle. Persbyteereistä kuulemma ei ole hoitajiksi, ovat liian yläluokkaisia.
Osa amerikkalaisista vaihtaa kirkkoa sulavasti, eivätkä teologiset erot protestanttisten ryhmien välillä tietenkään ole kovin suuria. Toisille on tärkeää, että lapset ja erityisesti tietenkin lapsenlapset kasvatetaan oikeaan uskoon. Täällä onkin esim. katolisia, juutalaisia jne yliopistoja
(oikein hyviä), jonne on mukava lähettää nuoriso opiskelemaan. Sanotaan, että naimisiin saat mennä kenen kanssa tahansa, kunhan vaan tuleva puoliso on katolinen, juutalainen jne.
Minnesotan (ehkä yleisemmin Keski-Lännen) suomalaisilla lestadiolaisilla on kauas kiirinyt hurja maine. Nuoret saavat tiukan kotikasvatuksen ja kapinoivat sitten keskimääräistä enemmän kun etsivät paikkaansa elämässä.
Kuten Anna Amnell kirjoitti, kirkkoon kuuluminen velvoittaa. Olisin laittanut poikani läheiseen luterilaiseen leikkikouluun, mutta en voinut, koska olisin joutunut työskentelemään leikkikoulussa ainakin kerran pari viikossa (sopii ehkä kotiäideille, ei työssäkäyville).
Suomalaisesta normiperheestä - tunnen/tunsin Suomessa myös perheitä, joiden lapset eivät suin surminkaan saa mennä pyhäkouluun tai osallistua seurakunnan toimintaan. Vanhemmat tietenkin kuuluvat kirkkoon. Tässä muuten on mielestäni jotain hyvin suomalaista - kirkkoon tulee kuulua, mutta sanaakaan sen opeista ei saa uskoa.
(Tai ehkä minä vaan satun tuntemaan ihme porukkaa.)
Luin Father Brown - kirjoja nuorena ja joskus ajat sitten katselin kirjoista tehtyjä ohjelmia televisiosta Suomessa.
Amerikkalaisista kirjailijoista tuli taas mieleen John Updike. Hänen kirjoissaan vilisee pappeja sivuhenkilöinä, teologeja myös päähenkilöinä. Monet henkilöistä miettivät uskonasioita aika lailla, varsinkin kun potevat "protestanttista syyllisyyttä" - joskus myös katolista. Updikea sanottiin jossain kirjoituksessa USA:n protestanttisimmaksi kirjailijaksi, mielestäni ihan osuvasti sanottu.
Aivan Hdcanis, tynnyriin vaan lapset kunnes ovat valmiit päättämään minkä kielen ja kulttuurin haluavat omaksua.
VastaaPoistaAnnan maininta, että johonkin kirkkoon kuuluminen on Amerikassa statussymboli, osoittaa että aika eri maailmasta ollaan Suomessa ja Amerikassa. Täällä johonkin kirkkoon kuuluminen ei kyllä kenenkään statusta kohota. Mutta jotain kirkkokuntaa joutuu enemmän selittelemään kuin toista. Esim. ortodoksiseen kirkkoon liittyminen on kohtuullisen jees valinta, mutta helluntalaiseksi kääntyminen vaatii jo itsetuntoa.
Ja kiitos Utelias kiinnostavasta selonteosta. Ja mitä Suomeen tulee, juuri tätä minäkin olen ihmetellyt. Kirkkoon kuulutaan, mutta siitä ei olla kiinnostuneita. Siitä ei kuulu olla kiinnostunut, vaikka jollakin tavalla olisikin. Father Brownit tulivat täällä uusintoina pari vuotta sitten, tallensin niitä videolle ja katselin alakuloisina päivinäni. Updike on jäänyt tuntemattomaksi, pitänee perehtyä. Protestanttinen kirjailija silti kuulostaa jotenkin hiukan ankealta. Omaa ennakkoluuloa...?
Kirsti,
VastaaPoistamelkein kaikkihan me ollaan täällä Pohjoismaissa protestanttisia kirjailijoita, niin on suuri osa angloamerikkalaisia kirjailijoita.
Sanontaa käytetään Amerikassa erottamaan toiset suuret ryhmät nimittäin juutalaiset, esimerkiksi Philip Roth ja monet muut, meillä mm Daniel Katz, ja katoliset, vaikkapa Anne Rice tai Tennessee Williams joka kääntyi episkopaalista katoliseksi.
Uskonnolla on merkittävä asema kirjallisuudessa. Uusia tähtiä maailmankirjallisuudessa ovat hindu- ja muslimikirjailijat. Uskonnottomia kirjailijoita on vähemmistö kaikista. Uskonto antaa voimaa ja sitä vastaan voi kapinoida.
Juutalainen Paul Auster on esittänyt kiinnostavia mielipiteitä luterilaisuudesta, hänen vaimonsa Siri kun on amerikannorjalainen.
Paul Austerin romaanissa "Invisible" (Näkymätön) on kohta, jossa kirjan henkilöt menevät katsomaan tanskalaista klassikkoelokuvaa "Sana".
VastaaPoistahttp://english.carlthdreyer.dk/Films/Ordet/Paul-Auster-about-The-Word.aspx
Utelias kirjoitti:
VastaaPoistaUpdike on hauska, ei ollenkaan ankea! Kirjassa The month of Sundays
muuten päähenkilö on pappi. Kirjassa Roger's version pirullinen teologian professori hommaa apurahan uskovalle opiskelijalle, joka luulee voivansa todistaa jumalan olemassaolen tietokoneitten avulla. Soppahan siitä syntyy. Kirjassa S päähenkilö liittyy huhaa-lahkoon. Rabbit-kirjojen luterilainen Rabbit pohtii maailman menoa macademiapähkinöitä syöden, Rabbit kirjojen (neljä kappaletta) papit ovat hupaisia!
...Tässä muuten on mielestäni jotain hyvin suomalaista - kirkkoon tulee kuulua, mutta sanaakaan sen opeista ei saa uskoa...
VastaaPoistaAnonyymi saattoi tavoittaa tässä jotain oleellista. Näin kerran tutkimuksen, joka kertoi, että melkoinen osa Suomen papeista ei usko Jumalaan. Ja kun näin on tuoreessa puussa, kuinka sitten kuivassa?
En osannut valita sanojani oikein, kun Anna arveli minun lyövän Suomen kirkkoa amerikkalaisten avulla. Sikäläiset systeemit ovat tosiaan aivan omansa.
Uskonnosta on yleensäkin turha väitellä, sillä aina joku kiskoo herneen palkoineen nenuunsa. Kysehän on perimmiltään uskon-asioista eivätkä siinä normaalit perustelut päde.
Minäkin muistan Erkin mainitseman tutkimuksen. Mutta ei kyllä käy jumalattomia pappeja kateeksi, mahtaa olla ihan helvellinen työ.
VastaaPoistaUtelias, uskotaan. Siis Updike lukulistalle.
Anna, Siri Hustvedin jossain romaanissa esitettiin jotain masentavia katsauksia luterilaisuuteen.
"Siri Hustvedin jossain romaanissa esitettiin jotain masentavia katsauksia luterilaisuuteen."
VastaaPoistaSen voi arvata. Kyllä luterilaisuudesta outouksia ja masentumisen aiheita löytyy, varsinkin Pohjoismaissa. Kun eräässä siirtolaiskirkossa oli menossa suomenkielinen jumalanpalvelus, jotkut paikalliset ihmiset kysyivät: Onko joku kuollut? Virret olivat heistä niin synkkiä. Sille on historiallinen tausta, josta mm Jukka Kemppinen kirjoitti äskettäin: nälkävuodet, isoviha jne. Uskon, että myös ilmasto ja yleiset tavat -synkistelu ja kateellinen murjotus- vaikuttavat.
Luterilaiset ovat yllättävän iloisia jossain muualla virsiä myöten. Se marraskuu, Kirsti.
Helsingin yliopistossa on ollut professoreita, jotka ovat pitäneet huolen siitä, että usko kitketään pois teologian opiskelijoilta.
VastaaPoistaNiinpä Anna, kyllä marraskuu vaikuttaa, ja ties vaikka jokin muukin asia.
VastaaPoistaAnonyymi, tuommoisestahan sitä on puhuttu. Alkoi Hengessä, loppui Helsingissä, totesivat nuoruudenystäväni aikoinaan aloitettuaan teologian opinnot.