Kymmenen vuotta sitten Emma ja naapurin Romeo julkaistiin. Sen jälkeen kirjoitin tiiviissä tahdissa sarjaan kuusi kirjaa, joissa Emma varttui neljätoistavuotiaasta kuusitoistavuotiaaksi. Elin hänen kanssaan kansalaisopiston näytelmäkerhossa, vapautin koe-eläimiä, otin tuntumaa maahanmuuttajiin, homoseksuaalisuuteen, internetiin ja kuolemaan.
Emmoja kirjoittaessa olin yli neljänkymmenen, mutta jostain syystä koin ja kuvittelin, että voin eläytyä nykytytön elämään ja kirjoittaa siitä romaanisarjan. Koen jollakin tavalla onnistuneenikin siinä, koska sain paljon sähköpostia, jossa tytöt kiittelivät kirjojani. Oli kivaa, että Emma oli ihan tavallinen tyttö, ei mikään koulun kuningatar, mutta silti hänelle aina sattui ja tapahtui. Siitäkin tuli kehuja, että kirjat olivat helppoja lukea. Sain palautetta tytöiltä, jotka eivät olleet koskaan lukeneet yhtään kirjaa loppuun, ennen Emma-kirjoja.
Nyt en enää voisi kuvitellakaan kirjoittavani realistis-romanttista tyttökirjaa. Ei taittuisi minulta enää.
Ei kai viisikymppisen kuulukaan kirjoittaa sellaisia, jos ei koskaan tapaa tuon ikäisiä, eikä yhtään seuraa nykykulttuuria. Mutta outoa, että kymmenen vuotta sitten minusta oli ihan normaalia kirjoittaa tuollaisia kirjoja. Mitä ihmettä tällä välin on tapahtunut? Näin se ihminen muuttuu, elämä vie mennessään.
Tekstit
Hyvä, että teit ne kirjat. Hyvä, että polkusi kulki kirjailijana.
VastaaPoistaEn ole lukenut Emma -sarjaasi, olen aikuislukijasi ja pidän huumorinlaadustasi. Mutta olen lukenut nuorten romaanisi "Iiris". Aikuisiällä. En voi verrata sitä Emma -sarjaan enkä ole nuori ihminen. Aikuisuudessa on kaikkein hauskinta, että on monenikäinen, ainakin lukiessaan.
Haluan sanoa tämän pitkän hölötyksen jälkeen sen, että "Iiris" on tavattoman hyvin kirjoitettu ja kerrottu tarina, romaani, kirja.
Hirlii sanoin hyvin "Aikuisuudessa on kaikkein hauskinta, että on monenikäinen, ainakin lukiessaan."
VastaaPoistaAllekirjoitan tuon ehdoitta!
Samalla tuli mieleeni, kun joskus parikymppisenä aloin lukea kirjaa, jonka nimi oli "Rakkaus Pariisissa". Lopetin kirjan lukemisen alkuunsa, kun selvisi että kirjan päähenkilö oli neljäkymppinen. Se taisi silloin olla liikaa :D
Tämä sinun kirjoituksesi herätti uteliaisuuteni Emma-sarjaasi. Koskaa ei ole liian myöhäistä lukea nuortenkirjoja!
Hirlii, tuo on kyllä hyvin sanottu, että aikuinen voi olla monenikäinen. Lukiessaan, ja myös kirjoittaessaan. Ja kiitos, Iiris oli itselleni henkilökohtainen kirja. Emmat taas olivat jonkinlainen palvelutehtävä.
VastaaPoistaHassua Elegia, että nelikymppinen päähenkilö vie kiinnostuksen tarinaan, mutta varmaan ihan loogista silti. Minullakin heräsi uteliaisuus Emma-sarjaa kohtaan. Siitä on niin kauan kun ne kirjoitin. Mutta niin utelias en ole, että itse lukisin niitä...
Joskus myös kysytään, että enkö kirjoittaisi jatkoa. Se on myös totaalisen nou nou.
Minä tutustuin Kirstin tuotannosta ensimmäiseksi Emma-sarjaan, taisi olla toinen osa josta aloitin. Olin silloin lähellä viittäkymmentä eikä tuntunut mitenkään oudolta lukea nuorisokirjoja. Ei tuntunut olevan estoja myöskään ikätovereilla, joille tyrkytin luettavaksi.
VastaaPoistaEi sitä tiedä, vaikka Emma saisi aikanaan viisikymppiset muistelemaan millaista oli lukea Emmaa silloin teininä. Kovastihan nuo vouhkaavat monetkin Lucy M. Montgomeryn Annan ikääntyneet ihailijat.
Ihailin Emmojen kerronnan keveyttä, ei ollut mitenkään tyhjänpäiväistä. Suvereeni huumori tekee varmaan hyvää murrosikäisille, joiden elämässä yleensä ongelmia ja murheita riittää.
Sylvi
Olin vaikuttunut tekemästäsi markkinointityöstä.
VastaaPoista