Tunnustuspalkinto

Kiitoksia Anna ja Sirkka tästä hienosta tunnustuksesta. Mutta jokaisessa ruusussa on piikkinsä, ja niin tässäkin, koska palkintoon liittyy velvoite kertoa itsestään 7. syväluotaavaa asiaa.

1. Tämän olen tunnustanut ennenkin: syön joskus jäisiä, raakoja pullia suoraan pakkasesta. Tämä on onneksi aika harvinaista, enkä muista milloin olisin tehnyt sitä viimeksi. Mutta en jaksa uskoa, ettenkö joskus taas sortuisi.

2. Kaikkein eniten tykkään vanhasta kirkkomusiikista, erityisesti Palestrinasta ja Monteverdista. En oikeastaan välittäisi muuta musiikkia kuunnellakaan. No gruusialainen mieskuorolaulu on myös ihanaa.

3. Minulla on alemmuuskompleksi. Tämä tuskin tulee yllätyksenä kenellekään, joka seuraa blogiani.

4. En vieläkään tiedä mikä minusta tulee isona.

5. Luen usein Raamattua.

6. Kun ajelen polkupyörällä ympäriinsä tunnen itseni murkkuikäiseksi. Minusta on ihanaa käyttäytyä joskus huonosti.

7. Poltan kesäisin sikareja mökin verannalla, ja tarkkailen lintujen elämää järvellä. Voin tehdä sitä tuntikausia.

Sitten pitäisi luovuttaa palkinto eteenpäin peräti seitsemälle blogille. Seitsemän ei sinänsä ole paljon, koska blogosfääri on täynnä kiinnostavia blogeja, joita seuraan vähän mielentilan mukaan, välillä intensiivisemmin, välillä väljemmin. Tein nyt kylmän ratkaisun, ja luovutan palkinnon eteenpäin vain yhdelle, eli Inahdukselle, mutta Ina ymmärtäköön palkintonsa edustuksellisesti, koska samalla haluan palkita kaikki ne lukemattomat kirjabloggaajat, joiden olemassaolo ilahduttaa minua suuresti.

Siispä sinä, joka bloggaat säännöllisesti tai epäsäännöllisesti kirjoista, jotka olet lukenut, tai jättänyt lukematta, niin nappaa täältä palkinto itsellesi. Olet sen ansainnut.

Tunnustuspalkinto

Ootko immuuni mun sex appealille?

Ihan äskettäin mainitsin, että nuortenkirjailijat ovat hiukan herkkätunteisia sen suhteen arvostetaanko heidän työtään ja pidetäänkö heidän kirjoittamiaan kirjoja oikeina kirjoina, ja kuin varmemmaksi vakuudeksi Grafomaniassa pohditaan lehtien asennevammaisuutta, mitä nuortenkirjoihin tulee. Kirjailijat siellä luovat yhteishenkeä ja tiivistävät rivejä käydäkseen yhteiseen taistoon paremman huomisen puolesta.

Olin jo vuodattamassa kommenttilaatikkoon että kyllä nuortenkirjoja arvostetaan korkealle, jos vertailukohtana on romanttinen viihdekirjallisuus. Mutta jätin sitten kommenttini lähettämättä, koska mitäpä se ketään auttaa, jos vingun siellä hännillä, että minulla menee vielä huonommin kuin teillä. Kuitenkin nuortenkirjan jos julkaisee, se poikii yleensä sentään muutaman arvostelun joihinkin valistushenkisiin lehtiin. Mutta viihdekirjojen kanssa ollaan vaikeuksissa, mikäli kannen tai muun sellaisen perusteella haiskahtaa, että tämä on nyt niitä kirjoja joita vain naiset lukevat.

Viihdekirjailijaakin voidaan silti arvostaa kirjailijana, jos hänellä on tunnetusti sivistynyt ja arvostettu aviomies, tai hänen isänsä tai muu perheensä on toiminut arvostettuna kustantajana, tai hän osaa tehdä kirjoja, joita myydään ihan törkeän paljon. Tänä läpikaupallisena aikana kaikki ymmärtävät jo arvostaa mahtavia myyntilukija. Nuoruudessani myyvyys saattoi kyseenalaistaa minkä tahansa romaanin kyldyyrisen merkityksen, mutta sitä en enää nykyään tapahdu.

Minulla poloisella ei kuitenkaan ole urallani minkäänlaista ulkopuolista vetoapua. Myöskään Luoja ei ole ollut puolellani, koska ei suonut minulle erityistä kauneutta, jota olisin voinut hyödyntää. Olin 34 julkaistessani ensimmäisen kirjani. Tunsin itseni silloinkin ikälopuksi, mutta silloin jos olisin tajunnut mennä rasvaimuihin ja muihin valmennuksiin olisin vielä voinut tehdä itsestäni mehukkaamman pakkauksen. Mutta ei ollut rahaa.

Nyt täytän ihan näinä päivinä 52 vuotta joten on entistä vaikeampi imuroida ostajia sex appealin varassa. Mitä lyödään vetoa, että normaali suomalainen ei edes muista mitä ihmettä on sex appeal. Kohottaakseni sijoitustani kotimaisen kirjallisuuden rankijärjestyksessä julkaisen siis lastenkirjan, jonka pullahtaminen ulos painokoneista saattaa tapahtua hetkenä minä hyvänsä. Tervetuloa Reetta ja linnan vangit, pelkällä ilmestymisellänne te teette hyvää minun itsetunnolleni kirjailijana.

Ootko immuuni mun sex appealille?

Kirja muistutti perusasioista.

Olin kesän 1984 kotiavustajana. Muistan, että päivät raadoin ja illat enimmäkseen vain itkin, koska oma yksinäisyyteni sekoittui vanhusten yksinäisyyteen ja surkeuteen. Olisi pitänyt olla ponteva ja positiivinen, mutta heidän omituiset kotinsa imivät minusta mehut.

Kesästä on jäänyt vain muutama muistikuva. Vanha mies puutalo-osakkeensa keittiössä, ruskea aamutakki yllään, parta ajamatta, tupakka savuaa keltaisissa sormissa, myös silmänvalkuaiset ovat keltaiset. Tämä on viimeinen kesä, kun näen noiden syreenien kukkivan tuossa, hän sanoo. Tällaisia välähdyksiä muistan. Näitä sitten mietin iltaisin, kun olin yksin asunnolla ja kaipasin poikaystävää, joka oli Forssassa kurssilla.

Koin, että oma elämäni oli suistumassa hitaasti ja varmasti kohti samanlaista epätoivoa ja kaaosta kuin noilla vanhoilla yksinäisillä ihmisillä. Joku toinen olisi ollut siinä iässä jo aikuinen ja elämänsä parhaassa vedossa. Minä täytin sinä syksynä 26. Mutta olin rikki, ja eksyksissä, eikä poikaystävästäkään oikein ollut suunnannäyttäjäksi, hän oli keskittynyt omiin ongelmiinsa.

Kesä kotiavustajana palautui mieleen kun luin Pirjo-Liisa Tähden Rakkaudella sisaresi, joka kertoo Venäjän vallankumousta Littoisiin paenneen emigranttiperheen surkeista vaiheista. Turun seudulla tunnetaan Thiessin sisarukset, joka elivät talossaan vuosikymmenien aikana kertyneiden jätteiden joukossa ja torjuivat päättäväisesti kaiken ulkopuolisen avun.

Minulle Rakkaudella sisaresi on kertomus henkisestä osattomuudesta. Nämä ihmiset olivat rikkaita eläessään Pietarissa, mutta kun heiltä vietiin omaisuus, heillä ei ollut mitään. Ei muuta kuin kuvitelmia suuruudesta, jonka palauttamista he jaksoivat odottaa kuolemaansa asti. He uskoivat olevansa sukua Maria Stuartille, ja sukulaisuuden osoittaminen se olisikin sitten ratkaissut kaiken.

Ajattelin kirjaa lukiessani, että kannattaisi tosiaan muistaa, mikä elämässä on tärkeää. Eikä se tosiaan ole omaisuus.

Kirja muistutti perusasioista.

Kustantamot taloudellisessa läpivalaisussa

Eilisessä Hesarissa oli juttu pienistä kustantamoista, ja niiden taloudellisesta menestyneisyydestä. Omakin pääkustantajani Karisto (olen siis julkaissut kirjoja myös Wsoyn, Tammen ja Turbatorin kautta) oli päässyt vertailuun, ja se olikin tuon porukan suurin 4,08 miljoonan euron liikevaihdollaan.

En oikeastaan ollutkaan koskaan ajatellut Karistoa pienkustantamona. Sitä pidettiin keskisuurena silloin, kun sen talliin eksyin. Mutta ehkä alalla on tapahtunut polarisoitumista. En tiedä onko Karisto kutistunut, vai pysynyt entisellään vuosien varrella. Vaikutelmani on, ettei julkaistavien nimekkeiden määrä olisi ainakaan radikaalisti vähentynyt.

Tuottavuudessa Karisto oli vertailun neljänneksi paras 14,2 % kannattavuudellaan. Kärkipaikan vei lilliputtikustantamo Myllylahti 15,3 % kannattavuudellaan. Kun Myllylahden liikevaihto oli 0,21 mijoonaa euroa, oli Kariston vastaava 4,08 miljoonaa euroa.

Jokin aika sitten osallistuin Minusta tulee kirjailija blogissa keskusteluun joka liittyi kirjojen ja kirjailijan markkinointiin, ja sen tärkeyteen. Kerroin oman näkemykseni, että niin tärkeää kuin julkisuus onkin kirjojen myymisen kannalta, se ei ratkaise aivan kaikkea, ja mielestäni (oikaiskaa, jos olen väärässä) tämä Hesarin juttu tukee väitettäni.

Teos joka mielestäni on nauttinut median suuresta myötätuntoisesta ja ihailevasta huomiosta samoin kuin esimerkiksi Like, ovat kumpikin tappiollisia yrityksiä. Teos jopa erittäin raskaasti, sen kannattavuusprosentti on miinuksella yli 40%. Likekin on miinuksella 4%. Arktinen banaanikin, joka kustantaa Henna Helmi Heinosen esikoisromaanin, on hiukan miinuksella.

Mutta ennenkin on yksi kirjailija pystynyt kiskomaan minuuksella pyörineen kustantamonsa kuiville. Muistelen esimerkiksi, että länsinaapurissamme Astrid Lindgren olisi tehnyt tämän tempun omalle kustantamolleen. Kun on kysymys Arktisen banaanin kaltaisesta lilliputtikustantamosta, sellainen temppu on ihan mahdollinen. Mistähän banaani on leiponut tappionsa, koska sillä on kyllä nimekkäitä sarjakuvataitelijoita tallissaan. Selvää tietysti on, että banaani aikoo kasvaa, ja uskon että se sen tekeekin, ja pääsee myös plussalle.

Muistan joskus ärisseeni omassa kustantamossani, että miksi he eivät pysty hoitelemaan hommia niin, että voisivat nauttia samanlaisesta glooriasta mediassa kuin Teos ja Like. Muistan jonkun sanoneenkin, että sepä tosiaan olisi hienoa, jos osattais sellainen temppu tehdä, ja saada se positiivinen huomio kiinnittymään kustantamoon, siis kirjoihin ja kirjailijoihin jotka ovat tallissa. Mutta tajusin jo silloin, siis useita vuosia sitten, että Karistolla on kyllä jokin nenä toiminnassaan, koska kirjoja he myyvät, jopa minun kirjojani. Koska minulla on perskohtaista kokemusta useammasta kustantamosta, tiedän ettei iso mahtikustu välttämättä avaa kirjailijalle väylää loisteliaaseen ökyrikkaaseen tulevaisuuteen.

Sitä voi tietysti miettiä, että missä määrin kustantamo repii kannattavuutensa kirjailijan selkänahasta surkeilla tekijänpalkkioprosenteilla. Joistakin pienkustantamoista on kuulunut vähän huolestuttavia tietoja. Oma kustantamoni on mielestäni kohtuullinen näissä asioissa.

Enivei, minusta on kiinnostavaa, että matalan profiilin Karisto on Hesarin otoksessa neljänneksi kannattavin kustantaja. Nyt sitten vaan kiristämään sieltä rahaa omaan pussiin.

Kustantamot taloudellisessa läpivalaisussa

Häveliäisyys haloo, mihin menit?

Eilen jäi juna-asemalta mieleen siniseen minimekkoon ja keltaisiin korkokenkiin sonnustautunut nuori nainen, joka poseerasi itselleen. Hän otti itsestään kuvia. Eikä siis vain ottanut kuvia, vaan myös otti kasvoilleen erilaisia ilmeitä, heilautteli pitkiä hiuksiaan ja käänteli päätään. Minä tietenkin tuijotin, vaikka minua on opetettu, että tuijottaminen on epäkohteliasta. Mutta onko se epäkohteliasta myös tuollaisessa poseeraustilanteessa? Hänhän esiintyi, selvästikin. Vainko itselleen, omalle kameralleen, ja niille valituille, jotka ehkä saisivat katsella hänen kuviaan esimerkiksi Facebookissa.

Sitä katsellessa tajusin, että kulttuurissa on tapahtunut syvällinen muutos, ja tajusin kuuluvani dinosaurusten aikaan.

Jotkut Facebook kaverinikin lähettelevät ja vastaanottavat omia ja kaveriensa alastonkuvia tai lähes alastonkuvia ja kommentoivat niitä vilkkaasti. Ilmoittavat himoitsevansa toista. Häveliäisyys, joka oli itsestäänselvyys vielä minun aikanani, näyttää nyt kadonneen.

Mietin voiko häveliäisyys todella kadota maailmasta. Vai onko niin, että se siirtyy seksin alueelta muille elämänalueille. Mutta jos niin on, mille alueille se on siirtymässä?

Olen sen ainakin huomannut, että ihmisten saattaa olla hyvin vaikea puhua rakkaudesta ilman ironisia, kyynisiä letkautuksia. Kiinnostavaa kyllä, vaikeinta tämä tuntuu olevan naisille. Tämä on siis vain huomio, jonka olen tehnyt.

Häveliäisyys haloo, mihin menit?

Söpö toimittaja sai kielen laulamaan

Nyt kaikella kansalla on mahdollisuus kuulla ihanaa ääntäni, sillä olen Radio Dein viikon vieras tällä viikolla. Ihmisen pitää kyllä olla tarkkana, sillä mahdollisuus päästä kuulemaan loistavia ajatuslirutuksiani menee ohi nopeammin kuin kissan aivastus. Haastis tulee ulos viiden minuutin pätkinä, ja ensimmäinen päivä siis ehti jo mennä teiltä ohi. Mutta huomenna jälleen klo 15.20 olen äänessä. Saattaa olla, että pätkät löytyvät myöhemmin ohjelma-arkistosta, en ole varma. Ainakin joitakin viikon vieraita siellä näyttäisi olevan.

Tämä oli oikeastaan rattoisin haastattelu ikinä, sillä Mikko Salmi oli rutistettavan söpö, kiinnostunut ja läsnäoleva. En sössöttänyt ja änkyttänyt ja sakoillut senoissani juuri lainkaan. Voi olla että puhuin läpiä päähäni kuitenkin. Olin niin kiihdyksissäni, kun joku halusi keskustella kanssani kirjoistani ja kirjoittamisestani.

Siihen kiinnitin huomiota, että Mikko Salmi toisteli minun kirjoittaneen seitsemän romaania, ei siis sanaakaan nuortenkirjoista. Me nuorisokirjailijathan olemme helposti herkkätunteisia tämän asian suhteen, alamme epäillä ettei nuortenkirjojamme ehkä pidetä kirjoina ollenkaan. Juuri äskettäin eräs lukuisia nuortenkirjoja kirjoittanut kollega löysi itsensä Hesarin uutuuskirjaluettelosta esikoiskirjailijana. Kaikenlaista sattuu ja tapahtuu. Mielestäni pääsin jossain välissä joka tapauksessa tuikkaamaan, että nuortenkirjat ovat suuri rakkauteni, ja että olen niitäkin kirjoittanut. Nyt tietenkin elän siinä toivossa, että kaikki vakaumukselliset kristityt vaeltavat haastatteluni kuultuaan kirjakauppoihin ja kirjastoihin ostamaan ja lainaamaan kirjojani. Kuten huomaatte, suhtaudun markkinointiviestintään intohimoisesti ja ennakkoluulottomasti.

Söpö toimittaja sai kielen laulamaan

Olen itseni fani, mutta löytyisikö muita?

Markkinointiviestinnän tutkintoon kuuluu sosiaalisten medioiden kurssi, jota odotin innokkaasti.

Olisin halunnut keskustella asiantuntijan kanssa siitä, millä tavalla esimerkiksi facebookia kannattaisi hyödyntää. Ongelmahan on siinä, ettei passaisi olla liian tyrkky. Pitäisi keksiä kiinnostavaa sisältöä ja sitten tarjoilla sitä fiksussa paketissa. Kaveri ehdotti oman fanisivuston perustamista, mutta perustaa nyt fanisivusto itselleen, voiko olla mitään säälittävämpää? Ehdottajan mielestä se ei olisi lainkaan noloa, mutta tästäkin asiasta olisin halunnut keskustella. Olisin halunnut kuulla toimivista esimerkeistä.

En haluaisi olla suomen ensimmäinen kirjailija, joka perustaa itselleen fanisivuston. Varsinkaan, jos kukaan ei halua tulla faniksi.

Halusin myös keskustella blogien tulevaisuudesta ja saada ammattilaisen mielipiteen mihin suuntaan bloggaamista kannattaisi kehittää. Pyydän anteeksi, että kuulostan niin läpikaupalliselta nyt, vaikka tuolla profiilissani väitän olevani epäkaupallinen. Tämä on jonkinlaista sopeutumisyritystä, tai kenties vain uteliaisuutta. Kiinnostaa kääntää ajatukset sellaisille radoille, joilla ne eivät normaalisti ole koskaan kulkeneet.

Odotuksia kurssin suhteen siis oli, joten yllätyin hiukan, kun meidät istutettiin katsomaan youtubesta muutaman vuoden takaista facebookin käyttöopastusta alkaen siitä, kuinka luon itselleni tunnukset, kuinka saan kavereita, kuinka lähetän viestin, kuinka ilmoitan tykkääväni kaverini tilapäivityksestä. Pari tuntia sitä katseltiin, ja opettaja ärtyi, kun oppilaat muuttuivat levottomiksi. Minäkin löysin jälleen sisäisen murkkuni. Onneksi on Facebook, enää ei tarvitse lähettää tuhmia kirjelappuja kädestä käteen, vaan niitä voi käydä kirjoittelemassa kurssikaverien seinälle.

Olen itseni fani, mutta löytyisikö muita?

Arvotaan apurahat

Lehdessä kerrottiin, että taiteilijajärjestöt ovat huolissaan apurahojen jakojärjestelmiin suunnitelluista muutoksista. Jos vertaisarvioinneista luovutaan, siis siitä, että taiteilijat ovat mukana päättämässä ketkä kaveritaiteilijat saavat apurahoja, ja jos taidetoimikuntien määrää supistetaan, on vaarana, että apurahojen jako muuttuu sattumanvaraiseksi.

Minusta taas olisi äärimmäisen fiksua, jos apurahat nimenomaan arvottaisiin. Voisi olla jokin minimivaatimus, jonka täytettyään pääsisi mukaan arvontoihin. Esimerkiksi, että on julkaissut kirjan, jota on myyty tuhat kappaletta, tai vastaavasti ostettu kirjastoihin ja lainattu 1000 kertaa. Jos tämä ehto täyttyy, niin sitten vain eteenpäin arvontoihin. Jos tämä ehto ei täyty, voidaan ajatella, ettei kirjailijan teoksella ole riittävää yhteiskunnallista ja kulttuurista merkitystä, vaikka se olisi jonkun mielestä kuinka ihmeellinen.

Tuon tuhat heitin hatusta. Joku voisi ihan oikeasti miettiä, että miten monta kertaa kirjaa pitää kirjastosta lainata, jotta voidaan sanoa, että kirja kannatti julkaista, ja kirjailijan elämäntyö on yhteiskunnan tuen arvoista.

Jos tärppää viisivuotisen apurahan verran, voisi sen jälkeen tulla pikkuinen karenssi. Ihan heti viisivuotisen jälkeen ei voisi saada kuin pikkuisia apurahoja vain. Mutta sitten kun on muutaman vuoden keplotellut, voisi jälleen päästä mukaan isojen voittojen arvontoihin.

On potaskaa esittää, että olisi olemassa jotain objektiivisia arviointikriteerejä, joita noudattamalla harvat apurahat tipahtelevat juuri oikeiden kultapossutaiteilijoiden tileille. Apurahojen saamisessa yhdistyy nerokas kaavakkeentäyttötaito sosiaaliseen kiipimistaitoon, kun ne ovat hallussa, homma pelittää. Itsellä tuo sosiaalinen kiipiminen on jäänyt oppimatta, mutta kaavakerunoilijana olen vuosi vuodelta kehittynyt. Mieluummin kuitenkin suostuisin reilusti arvontoihin.

Arvotaan apurahat

ähky

Kaveri haluaa, että kirjoitetaan kesäteatterinäytelmä. Sellainen hauska, jossa on rakkautta ja hassuja käänteitä. Minulla on monta vuotta ollut mielessä kohtaus, jossa sauna räjähtää, nyt sen voisi ujuttaa tuohon näytelmään. Hänellä on kuulemma jo tilaajakn näytelmälle, mutta siis riskipeliähän tuollainen aina on.

Majavakirjakin pitäisi kirjoittaa uusiksi. Nuorentaa kohderyhmää, ravistaa tylsä realismin viitta hartioilta ja pistää vähän fantasiaa peliin. Reetta-kirjan kuvittajan kanssa voisi jatkaa yhteistyötä, tosin hän ei vielä tiedä tätä. Mutta näen silmissäni söpön kuvan majavanpesästä. Minulla on monta vuotta ollut puuhellan päällä kuparikattilassa majavan järsimä rungonkappale, ikään kuin muistuttamassa.

Teoksella on suuri scifi- ja fantasia kirjoituskilpailu meneillään, se tulee varmaankin olemaan suosittu. Olen vähän pohdiskellut osallistumista. Scifi ja fantasia muuten ovat viihdekirjallisuuden niitä genrejä, jotka ovat niin hyväksyttäviä, että niitä melkein pidetään ihan normaalina kaunokirjallisuutena, jonka lukemista voi suositella kenelle tahansa, joka haluaa harrastaa kirjallisuutta tositarkoituksella.

Sitten on tietysti minun Eksyneet näkevät unia kirjani, jonka pitäisi nähdä päivänvalo 2011, ja joka vaatisi vielä monenlaista säätöä, sitäkin varten pitäisi löytää jostain aikaa.

Globaalia runoprojektia pitäisi jatkaa maahanmuuttajanaisten kanssa. Marraskuuhun mennessä pitäisi antaa kulttuurirahastolle selvitys apurahan käytöstä. Vielä hirmuisemman vankilan harjoitukset alkavat, ja olen luvannut osallistua prosessiin ja säätää käsikirjoitusta näyttelijöiden mukaan. Ensi-ilta on keväällä 2011. Tuntuu, että jotain muutakin hommaa olisi.

Olenko todella työteliäs, vai kuvittelenko vain? Jossain välissä pitäisi ehtiä olla Sam Body Plays hankkeen tiedottaja, sekä suorittaa markkinointiviestinnän ammattitutkinto. Veikkaan, että jokin homma jää vähän huonolle hoidolle.

ähky

Tuulaaaa, oletko kuulolla?

Olen lukenut Arja Mäkisen vastailmestynyttä kirjaa Meidän kesken. Se kertoo naisten välisestä ystävyydestä.

Olen tähän mennessä löytänyt kirjasta kaikki elämäni ystävyysongelmat. Esimerkiksi sen miltä tuntuu, kun ystäväni ystävystyvät keskenään, ja yhtäkkiä heillä onkin hauskempaa ilman minua. Tai sen, miltä tuntuu kun huomaa ystävyyden hiipuvan. Ensin on oltu kuin paita ja peppu, ja sitten toisella ei enää olekaan aikaa.

Kirja sai minut miettimään Tuulaa, jolle aina sanoin, että hänestä tulee diplomaatin rouva. Siis sanoin silloin, kun olimme yksitoistavuotiaita, ja istuimme Tipulan pihaan kertyneen lumivuoren huipulla. Meillä oli yhteinen missio: pidimme huolen, ettei kukaan päässyt nousemaan vuorellemme. Me kökötimme siellä jalat kuopissa, jotka olimme kaivaneet lumeen, ja mietimme mitä meistä tulee isona. Minusta oli aina selvää, että Tuulasta tulisi diplomaatin rouva.

Tuula nai lentäjän, ja teki itsekin salaperäistä työtä lentokoneiden parissa, en koskaan oikein tajunnut mitä. Sitten hänen lentäjämiehestään tuli sotilasattasea, ja Tuulasta hänen rouvanaan diplomaatin puoliso.

Tuula on nyt ollut maailmalla pian kolme vuotta. Voin kuvitella hänet liikuskelemassa lasi kädessä eleganteissa huoneissa eleganttien ihmisten parissa puhumassa eleganttiin sävyyn eleganteista asioista.

Me olemme tällä välin skypettäneet pari kertaa. Viime skypetyksestä on puolitoista vuotta. Olen viime aikoina ajatellut Tuulaa sen verran usein, että se saattaa tarkoittaa hänenkin harkitsevan yhteydenottoa. Ehkä hän näkee minusta unta jokin yö ja soittaa.

Joskus mietin olisikohan meistä tullut koskaan ystäviä, jos olisimme tutustuneet vasta aikuisina? voi olla että yhteiset puheenaiheet olisivat vähissä, tiedän niin vähän lentamisestä ja diplomatiasta ei ole hajua senkään vertaa. Voi olla, ettemme me muutenkaan ole koskaan kauhean hyvin ymmärtäneet toisiamme. Tuula tanssii ja nauttii elämästä, minä taas olen tällainen synkkämielinen jurnuttaja, jolla on outoja kiinnostuksenkohteita. Mutta me istuimme välitunnista toiseen siellä lumikasan päällä, sellainen yhdistää.

Ai niin se kirja, Meidän kesken, kannattaa lukea.

Tuulaaaa, oletko kuulolla?

Muistojeni Panu Rajala

Hesarissa oli juttu vaikutusvaltaisista kirjallisuushenkilöistä. Olen ollut tyhmä, kun en ole hankkiutunut kenenkään ystäväksi. Olen jonkun kerran ollut lähellä Panu Rajalaa, ja Hesarin jutun mukaan hän tuntee kaikki ja häntä kuunnellaan. Miksi en tuolloin astunut ratkaisevaa askelta ja hankkiutunut jos nyt en ystäväksi, niin alati laajenevan tuttavapiirin osaseksi kuitenkin?

Olin Pentinkulmanpäivien esikoiskirjailijatapaamisessa vuonna 1994, ja Panu Rajala oli siellä vetäjänä. Muistan, että hän oli kohtelias herrasmies ja yritti olla kiinnostunut kirjastani. Hän jopa antoi minulle siitä palautetta, ja sanoi että se on vanhanaikainen kunnon lukuromaani. Silloin hän oli vielä kimpassa Katri Helenan kanssa, ja Katrikin oli siellä ja sain puristaa hänen kättään. Muistan että pidin Katri Helenastakin. Panu Rajala sanoi silloin meille untuvikoille, että jos joskus tarvitsemme suosittelijoita apurahahakemuksiimme, niin hän kyllä kirjoittelee lausuntoja.

Jostain syystä en ole koskaan pyytänyt. En suoraan sanoen tiedä miksi en.

Meidän tiemme kyllä ristesivät toistamiseenkin, koska hän oli Nousee Satakunnan kansa yhdistyksen järjestämän suuren romaanikilpailun raadissa, ja tulin käsikirjoituksellani Kaappi toiseksi ko. kisassa myöhemmin samana vuonna. Palkkioshekkini sain Tellervoi Koiviston kädestä, ja jälkeen päin Panu Rajala luonnehti paikalla olleille tiedotusvälineille, että olen selvästikin valinnut tieni.

Mutta sehän ei ollut totta. Olen kuin Dag Hammarsköld. Tie valitsi minut, ja minun osani on kiittää. Se ei ole aina ollut helppoa, siis kiittäminen. Koska tie ei kaikin osin ole ollut toiveitteni mukainen. Mutta olen varma siitä, että jokaisen ihmisen on rakastettava kohtaloaan, olipa se millainen tahansa. Ja jos hän sen tekee, jos hän rakastaa kohtaloaan, hän tulee ymmärtämään elämän ja kuoleman, taivaan ja maan. Näin uskon. Mutta eihän se estä minua marisemasta aina välillä.

Tuolla edellisen postauksen kommenteissa minua muistutettiin siitä, että olen opiskelevinani markkinointiviestintää, ja se oli kyllä aivan oikeaan osunut havainto. Olen nimenomaan ollut opiskelevinani sitä viime viikkoina. Viime viikolla olin koulussa yhtenä päivänä, vaikka viitenä päivänä olisi pitänyt olla. Ja edellisellä viikolla oli sama juttu. Eihän tämä peli vetele. Maanantaina lupaan nöyrästi mennä kouluun. Opiskellaan sosiaalista mediaa markkinointivälineenä. Ehkä käytän keissinä tätä viime päivien blogihulabaloota.

Muistojeni Panu Rajala

Kirjastolaitoksen merkityksestä, kirjailijasta uutisena ym tajunnanvirtaa

Sotkeuduin toisaalla keskustelemaan kirjailijan julkisuuden ja kirjamyynnin välisestä suhteesta, sekä siitä onko reiluu, että kirjailijoiden kirjat ovat kirjastoissa kaikkien luettavissa about ilmaiseksi. Koska omat kirjani leviävät aika kattavasti Suomen kirjastoihin, ja koska niitä lainataankin kohtuullisesti, olisi tietysti eri jees, jos olisikin niin, että kaikki jotka lainaavat kirjani itseasiassa ostaisivatkin sen. Silloin olisin jonkin verran nykyistä varakkaampi.

Siinä on vain se huono puoli, että eivät nämä kaikki ihmiset kumminkaan ostaisi kirjaani. He eivät ensinnäkään tietäisi siitä. Minun pitäisi jollakin tosi ovelalla markkinointikampanjalla hankkiutua heidän tietoisuuteensa. Mutta siinä taas on se ongelma, että Suomessa vain muutama kirjailija voi olla samanaikaisesti kiinnostava. Kun muutamaa hypetetään, muut unohtuvat. He unohtuvat, vaikka olisivat esillä arvovaltaisissa kirjallisuusjulkaisuissa ja kaikki kirjallisuudenystävät tietäisivät heidät nimekkäiksi, hienoiksi kirjailijoiksi. He voivat olla tunnettujakin, mutta ei heidän kuuluisuutensa välttämättä realisoidu huikeaksi kirjamyynniksi. Tästä olisi lukuisia esimerkkejä, jos olisi korrektia täällä kailotella ihmisten myyntilukuja.

Kun kirjallisuudenkin julkisuusarvo perustuu siihen saadaanko kirjailijasta jollakin tavalla väännettyä uutinen, jonka varjolla sitten ikäänkuin puolisalaa saadaan pakkomyytyä se kirjakin, voidaan kysyä että miten monta kertaa samasta ihmisestä saadaan uutinen. Onko muita teitä kuin Matti Nykäsellä, joka on jälleen otsikoissa tehtyään väkivaltaa puolisolleen. Hän on vuoroin hakannut, puukottanut ja kuristanut Merviä, kätevä strategia, kun ei aina pahoinpitele samalla menetelmällä, niin saadaan uusia uutisia aikaiseksi. Myönnän, tuo oli vähän mautonta, mutta siis oikeesti, kyllä kohta 52 vuotta täyttävän tädin naama venyy, kun se yrittää miettiä miten se saisi itsestään sellaisen uutisen, jonka siivellä saisi myytyä yhtä paljon kirjoja, kuin nyt löytyy lukijoita ilmaisen ja kaikille kansalaisille avoimen kirjastolaitoksen kautta.

Lähimpänä uutista olin vuonna 1998, jolloin Pirjo Tuomisen ystävällisellä avustuksella lanseerasin Satakuntaan sijoittuvan dekkarini Usko toivo ja kuolema. Oli hieno tiedotustilaisuus, kestitykset ja kaikki. Tilaisuus onnistui paljon yli odotusten. Kirja sai paljon huomiota, ikävä vaan, että tärkein, siis Hesari, ei innostunut kirjasta, joten siinä mielessä sekin tuli vedetyksi alas pöntöstä. Mutta minulle kertyi silti vuoden aikana paksu nippu lehtijuttuja, arvioita. Kustantamokin uskoi myyntiin ja otti isona pitämänsä painoksen. En tiedä onko sitä vieläkään saatu myytyä loppuun, vai vieläkö niitä kirjoja jossain pyörii. Minulle ei ole tullut ilmoitusta makuloinnista kumminkaan. Sitten taas joku Miehenvaihtoviikot, josta ei muistaakseni ilmestynyt yhtään juttua, myi muutaman sata enemmän ihan vaan omalla painollaan.

Se olisi tietenkin voinut myydä kymmenkertaisen määrän, jos olisi saanut ansaitsemansa julkisuuden. Siis voinut myydä, mutta varmuutta siitä ei ole.

Toiseksi paras vaihtoehto tietysti olisi, että lainauksesta maksettaisiin kirjailijalle kunnon korvaus. Mutta mistä rahat näinä hyvinvointivaltion purkamisen aikoina? Supistetaanko vielä lisää vanhusten vaippaostoista ja annetaan kirjailijoille? Kirjailijaliittoakin tuolla huudettiin apuun, tai siis marmatettiin kun ammattiliitto ei pistä asioita kuntoon. Super-Hessuahan tässä tarvittaisiin, se on selvä. En tiedä olenko kyyninen, vai realistinen, kun veikkaan, ettei tässä nykyisessä(kään) taloustilanteessa ole odotettavissa, että veronmaksajien pussista aletaan rahoittaa kirjailijoita maksamalla heille isompaa korvausta kirjojen lainaamisesta. En tiedä millainen ammattiliitto pitäisi olla takana, että sellainen onnistuisi. Raha tietysti kelpaisi minullekin.

Varmaan joku aina kirjoilla rikastuukin, jopa Suomessa. Pidän sitä lottovoiton veroisena asiana, mutta siis joka viikkohan joku voittaa lotossakin. Joten aina on mahdollista, että eräänä päivänä minunkin pajatsoni lopulta kilisee.

Kirjailjaliiton vaikutusmahdollisuus on arvovallassa, joka henkilöityy puheenjohtajaan, ja ehkä johtokunnan jäseniin. Kenties myös historiaan, ja kirjallisuutta ja kirjailijuutta kohtaan tunnettuun kunnioitukseen. Jos he osaavat hoidella yhteiskunta-ja mediasuhteitaan niin sitten jotain asioita voidaan junailla mieluisaan suuntaan. Painostusmahdollisuuksia Kirjailijaliitolla ei käsittääkseni ole, eikä siltä siis kannata odottaa samanlaisia etujärjestösuorituksia kuin esimerkiksi paperiliitolta.

LISÄYS LISÄYS LISÄYS

Myös Pasi Ilmari on intoutunut kirjoittamaan aiheesta.

***

Ja sitten vielä kauniiksi lopuksi, vähän eri asia, mutta jollakin tavalla teemaan liittyen. Kannattaa lukea Kreetta Onkelin maaliskuinen essee Rihmastosta. Siinä tämä kirjailijan ammatin raadollisuus paljastuu. Kun kirjailija on tehnyt huikean läpimurron, ja hänelle tarjotaan maailmaa tarjottimella, niin kuinkas sitten kävikään.

Kirjastolaitoksen merkityksestä, kirjailijasta uutisena ym tajunnanvirtaa

Luontoelämys

Kesän luontoelämyksestä saan kiittää raekuuroa, joka viskoi niskaani kananmunan kokoisia rakeita. Kuvassa siis normaalikokoinen tupakansytytin rakeen mittakaavaa osoittamassa. Auto on nyt täynnä lommoja. Se ei kuitenkaan ole niin traaginen asia, kuin autoaan rakastavasta ihmisestä voisi tuntua. Auto on muutenkin menossa vaihtoon, ja jälleenmyyntiarvo ilman lommojakin olisi luultavasti ollut vähäinen.

Luontoelämys

Konkreettinen ongelma

Kirjoittaessa törmää kummallisiin ongelmiin, kuten siihen että päähenkilöni löytää juonen kannalta olennaisen tärkeän paperin, 60 -luvulla kuolleen, vaikeasti kehitysvammaisen ihmisen kuolintodituksen. Millainen paperi se on mahdollisesti ollut? Ei harmainta haisua. En kuitenkaan voi mielestäni kirjoittaa, että "Aulis löysi paperin jossa luki Kuolintodistus. Paperissa kerrottiin, että vainaja oli kehitysvammainen." Jotenkin vähän tyylikkäämmin pitäisi asiat ilmaista. Olisi hyvä olla hiukan latinaa, ammatillisia vakuuttavia termejä, ja ehkä myös jotain ajan henkeä ilmaisevia sanakäänteitä.

Googlettelin kuolintodistusta, ja mietin samalla, että aika morbideissa tunnelmissa sitä meikäläinen lauantaista suviehtootaan viettää. Nämä ovat ehkä niitä viimeisiä päiviä tänä vuonna, kun saisi vielä nauttia kesän lämmöstä. Löysin netistä moderneja kaavakkeita, saa niistäkin ehkä jotain osviittaa. Tilastokeskus on säilönyt suomalaisten kuolintodistukset vuodesta 1936 lähtien. Sinne kun pääsisi penkomaan. Vaan pitäisi olla jokin järkevä syy, tieteellinen tutkimus esimerkiksi, ei niitä papereita kaikille näytetä. Ja hyvä niin.

Aivoni askartelevat keksiäkseen kiertotien. Jos jollakin on teistä rakkaista lukijoistani on piironginkätköissä mojova kuolintodistus, olisin kovin kiitollinen saadessani sen esim. pdf-muodossa. Palkkioksi voin lähettää esim. Reetta ja linnan vangit saturomaanin, kunhan se ilmestyy. Kirjasta tosiaan tulee ihana, uskokaa pois. Ja siis anteeksi, että edes kysyn tämmöistä. Arvaan, että tämä vaikuttaa tosi sairaalta.

Konkreettinen ongelma

Nytkö se maailmanvalloitukseni alkaa?

Yksi novelleistani on käännetty englanniksi. Se on Pullakahvit niminen juttu Outoa rakkautta kokoelmasta. Turbatorin pääjehu Harri Kumpulainen jotenkin vaikuttui tarinan makaabereista virityksistä, ja tarjosi sitä Burning Bridgelle käännettäväksi, ja nyt hanke on edennyt niin pitkälle, että sain käännöksen ihmeteltäväkseni. Pitää enää löytää jokin taho, joka julkaisisi novellin ulkomaanelävien lehdessä. Mielellään jokin mahdollisimman laajalevikkinen ja arvostettu, mikähän olisi hyvä, Time? Kulttuurikääpiöisyyteni paljastuu jälleen, en ole seurannut ulkomaisia kirjallisuuslehtiä.

Nytkö se maailmanvalloitukseni alkaa?

Kohta iskee Psykobataatti

Kun eilen illalla katselin silmä poskella lehden televisio-ohjelmatietoja, huomioni kiinnittyi otsikkoon, jossa kerrottiin, että illan elokuvassa seikkailee Psykobataatti. Kiinnostuin valtavasti, mutta huomasinkin lukeneeni väärin, kysymyksessä olikin yksi noista lukemattomista psykopaattielokuvista. Niitä olen mielestäni nähnyt riittävästi, joten en katsonut leffaa, vaan jäin odottamaan elokuvaa Psykobataatista, joka mielestäni vaikuttaa vähintään yhtä kiinnostavalta kuin Psykopaatti.

Minulla olisi kyllä muutakin tekemistä, kuin pohdiskella millaisiin seikkailuihin Psykobataatti voisi ajautua, jos saisin esimerkiksi päähäni kirjoittaa hänestä kirjan. Mutta nytkin minä näen hänet silmissäni. Niin, oikeasti näen kuvina millaista tuhoa saa aikaan, kun tavalliselle perunamaalle ilmestyisi Psykobataatti näinä ilmastomuutoksen lohduttomina aikoina.

Kohta iskee Psykobataatti

Danuta Reah

Luin Danuta Reahin dekkarin Yön enkelit. Asia on mainitsemisen arvoinen, sillä en viimeiseen kymmeneen vuoteen ole juurikaan lukenut dekkareita. Reahin kirjan tunnelmasta pidin, mutta huomasin, että minulle oli lopussa oikeastaan aivan samantekevää, että kuka oli syyllinen. Luultavasti luinkin lopun vähän huolimattomasti, koska minulta jäi varmaan tajuamatta asioiden lopullinen yhteys. Olin joka tapauksessa pettynyt siihen, kuka oli syyllinen ja minkä vuoksi hän oli rikoksen teille lähtenyt.

Olen myös hiukan kyllästynyt siihen, että aina kun rikosromaanissa on pappi tai saarnaaja, hän lopussa paljastuu kaiken saatanallisuuden huipuksi. Mielestäni ratkaisu on yhtä omaperäinen kuin pieruhuumori. Mutta kuten sanoin, luin tämän kirjan, joten ei se huono ollut, koska moni kirja jää keskenkin.

Danuta Reah