Voitaisiinko kysyä miksi suomenkielinen proosa ei fabuloi? Tai jos niin tekee, syrjäytyy automaattisesti marginaaliin, vähälevikkiseksi kirjallisuudeksi, kummajaiseksi, kokeelliseksi kirjallisuudeksi – ja miksi näin? Antsalo kyselee.
Vastasin sinne pariinkin otteeseen, koska ensin vain nielin tuon väitteen, siis että ei osata Suomessa fabuloida. Ajattelin vain tätä valtavirtaproosaa, joka pyörii erilaisten palkintoraatien lukulistoilla. Siellä eivät tosiaan fabulaattorit juhli.
Mutta jälkeenpäin tajusin, että kysymyshän ei tosiaan ole lainkaan siitä, etteikö Suomessa fabuloitaisi, vaan nimenomaan siitä, että tarinalliset tyypit suljetaan marginaaliin. Mitä muuta koko lastenkirjallisuuskin on kuin fabulointia.
Eli ei, me emme voi kysyä miksi suomenkielinen proosa ei fabuloi, koska sitähän se nimenomaan tekee koko ajan. Sen sijaan Antsalon kysymyksen jälkiosa on relevantti. Miksi fabulointi merkitsee marginalisoitumista.
Onneksi tämäkin jako on murtumassa. Spekulatiivisen fiktion ihmiset hehkuttelevat Sinisalon Finlandian lumoissa, ja Holopaisen tieteisromaani Molemmin jaloin pääsi Finlandia-junior ehdokkaaksi, eli onhan näitä kevään merkkejä näkyvissä. Harmittaa että sössin Särön blogiin niin monta tyhmää kommenttia peräkkäin, mutta eipä siinä mitään. Nyt tuli tämäkin asia pohdittua vähän pidemmälle.
Tekstit
Yes! Fabulointi kunniaan!
VastaaPoista(Ja olipa mukava löytää blogisi: mielenkiintoisia tekstejä!)
Jos fabuloinnilla tarkoitetaan erityisesti kokeilevaa, uudenlaista ja rajoja rikkovaa kirjallisuutta, niin silloin se tavallaan oletusarvoisesti on marginaalissa eikä mainstreamissa. Mainstreamiahan on tuttu, turvallinen, jo hyväksi havaittu (tämä toki varsin subjektiivista) ja runsain määrin tuotettu, kirjallisuuden "päävirtaa", sananmukainen suomennoshan kuvaakin asiaa aika hyvin.
VastaaPoistaMiksi taas pitää olla mainstreamit ja marginaalit, no se taas on ihmisen tyyppikäyttäytymistä, meillä kun taitaa olla myötäsyntyinen tarve ryhmitellä asioita :)
PS: Melkein sain jätettyä Ilmeettömän tässä viestissä mainitsematta ;) mutta tämä on oikeasti aiheeseen liittyvää: Mielestäni kaunein palaute siitä tähän saakka on ollut "Ei tosiaankaan mitään perusproosaa!".
Ensinnäkin, Kirsti, ne sinun kommenttisi eivät olleet millään tavalla tyhmiä! Ne olivat hyviä kommenttaja ja olen ylipäänsä kiitollinen kaikista kommenteista. Tuntuu mukavalta jos oma kirjoitus on herättänyt ajatuksia.
VastaaPoistaTäytyy sanoa, että kysymys tuosta marginaaliudesta ei ole mitenkään yksioikoinen. Mieleeni tuli, että kyllähän esim. Monika Fagerlund on todellinen fabuloija, ja hän on sekä lukijoiden että kriitikoiden suosiossa, siis kaikilla tavoilla mitattuna menestynyt kirjailija.
Ehkä ajatukseni, se varsinainen pointtini, joka ei tullut kirjoituksesta niin hyvin ilmi (kirjoitin sen illalla väsyneenä, kauheasti miettimättä) on se, että kirjat, joissa käytetään reippaasti fantasiaa ja fabulointia, halutaan herkästi lokeroida, ja jos valmista lajityyppiä ei ole olemassa, se pitää keksiä, esim. reaalifantasia jonkun Pasi Ilmari Jääskeläisen kirjojen yhteydessä. Halusin kiinnittää huomiota siihen, miksi juuri fabulointi on sitä poikkeavaa, sitä marginaalissa olevaa, jolle pitää keksiä joku luokitteleva termi?
Haluaisin kyseenalaistaa sen, että fabulointi olisi jollain tavalla, kuten anuh:n kommentistakin käy ilmi, kokeellista, uudenlaista ja rajoja rikkovaa. Fabulointia on ollut aina, ja kun ajattelee vanhoja eepoksia ja kansantarinoita, mitä muuta ne olisivat kuin silkkaa fabulointia? Rehellinen mielipiteeni on se, että kirjallisuudessa ei ole oikeastaan mitään sellaisia rajoja, joita ei olisi jo kauan sitten rikottu, ei ole oikeastaan mitään "kokeiltavaa".
Anu, noin se varmaan on, ihmisen on pakko lokeroida, ja kulttuurielämä taas on jatkuvaa vääntöä siitä kenen lokerointi on pätevä, ja kuka saa määrätä mikä pistetään mihinkin lokeroon.
VastaaPoistaKiitos Veera, en vaan kommentoidessa niin kauheasti miettinyt sanomisiani, pistin vaan tulemaan mitä päässä liikkui, mutta ehkä prosessikuvauksena kommenttiketju ja siitä seurannut tämä postaus on ok, ja dokumentoi ainakin itselleni että missä menen.
Me olemme varmaan aika lailla samaa mieltä tästä fabulointi asiasta, Ja se onkin kiinnostava kysymys, että miksi kirjat joissa on fantasiaa niin herkästi lokeroidaan marginaaliin, vaikka lukijamääriltään ne eivät ole marginaalisia lainkaan. Tässä nyt vain on mielestäni kysymys kirjallisuudenlajien rankijärjestyksestä, joka on syntynyt, ja jota ylläpidetään, ja johon on viisasta sopeutua mikäli haluaa elää ja menestyä maan päällä. Jos rankijärjestyksiä kritisoi, se on syytä tehdä viattomasti kuin kyyhky ja ovelasti kuin käärme, muuten voi käydä köpelösti... Mutta siis tosi hienoa, että tällaisia asioita mietitään.
Jännä keskustelu ... mitäköhän tuo fabulointi tarkoittaa? Ainakin se tulee latinan sanasta fabula, tarina. Ehkä se liittyy siihen. Kolmen vuoden latinan opiskelusta on hyötyä!
VastaaPoistaOpetit minulle uuden sanan, kiitos siitä! Tosin se muistuttaa liikaa sanaa fabulous ja ei ehkä koskaan tule jäämään päähäni minään muuna.
VastaaPoistaOmaelämänkerrallinen fiktiivinen fabulointi on myös olemassa. Esimerkiksi Hannu Väisäsen teokset ovat sellaisia. Hän on kertonut, että ne ovat 30% totta ja 70% fabulointia, tarinointia.
VastaaPoistaFiktio on tärkeätä ja sitähän kaikki kirjallisuus on.
Olen uskollinen sille ajatukselle, että ihminen on tarinallinen olento, ja kertoo tuhansin ja tuhansin erilaisin tavoin ja samojakin tarinoita, varioiden niitä loputtomasti.
Kaikki kirjallisuuden lokerointi on vähän keinotekoista, keksitään yhä uudestaan ja uudestaan polkupyörää, vaikka se on olemassa. Kirjallisuus on fiktiota. Mitä muuta se voisi olla?
Kirjallisuudenlajien/tekijöiden ryhmittely ja se kuka on keskiössä ja kuka marginaalissa, sehän on täysin sattumanvaraista.
Jos puhuu marginalisoinnista, marginaalissa olemisesta kannattaa myös miettiä että suhteessa mihin, suhteessa mihin.
Ja voisiko tuo "kulttuurin keskiö" ollakin ihan kuviteltu juttu, fantasiaa, siinä missä se marginaalikin. Jos assosioi itsensä koko ajan kielteisen marginalisoinnin kautta, samastuu siihen ja alkaa toteuttaa sitä.
Se voi olla myös voimavara. Muistan, että Raila Leppäkoski pohti tätä asiaa teatterinkentällä ja sanoi sen niin, puhuessaan erityisesti Ryhmäteatterista, että keskiössä ei ole liikettä, mutta marginaalissa tapahtuu mielenkiintoisia asioita. Marginaalista asiat siirtyvät sitten keskiötä kohden ja alkavat saada liikettä myös siellä. Tiettyjen asioiden ja elämänilmiöiden suhteen olen havainnut tämän toteutuvan hyvin usein.
Tuure, kyllä siinä varmaan oikeaan osuit.
VastaaPoistaAnne, kannattaa yrittää painaa mieleesi tämmöisiä hienoja ammattisanoja, niistä voi olla joskus hyötyäkin;-)
Hirlii, ammattikirjoittaja saa kyllä huomata, että sillä onko valtavirtaa, vai onko marginaalia on selkeät, mitattavat seuraukset omassa elämässä. Voisi melkein sanoa, että kvantitatiivisesti mitattavissa, joten ihan pelkästä fantasiasta ei ole kysymys. Mitä Ryhmäteatteriin tulee, niin sitä tuskin on voinut sanoa kovin marginaaliseksi teatteriksi. Sen verran suurta on sen näkyvyys ollut alusta asti, ja epäilemättä aivan aiheesta. Aina siis marginaalisuus ole jotain pientä, myös suuri voi olla marginaalista. Koko naissukupuoli on suurimman osan historiasta viettänyt marginaalissa, vaikka muodostavat ihmiskunnasta puolet.
Ryhmäteatterin lähtökohta oli valtavirran, eli laitosteatterin ulkopuolella toimimista, tuo Leppäkoski-sitaatti oli yhdestä dokumentista joka aikoinaan tuli telkkarista.
VastaaPoistaAmmattikirjailija joutuu ottamaan tilansa, ja elämään suhdettaan toisiin. Se on ihan totta. Kulttuurin valtavirran, mainstreamin, luomiseen osallistuu moni toimija ja monet eri tekijät kulttuurinkentältä, useat eri toimijat rakentavat sitä "keskiötä" ja sieltä marginaaliin linkoutuvia tekijöitä. Se on siis monen tekijän summa, ja osin sattumanvaraistakin. Ja vaikuttaa luonnollisesti yksittäisten tekijöiden elämään. Tunnen eräitä taiteenkentällä toimivia jotka eivät ole eläneet, eivätkä elä minkäänlaisessa taiteen keskiössä. Ainakaan taloudellisesti.
Kuinka tekijä pääsee tai joutuu marginaaliin/keskiöön? Mitkä seikat määrittelevät jonkin teoksen/tekijän sellaiseksi, että se on valtavirtaa tai marginaalista? Marginaalissakin voi olla marginalisointia, jolloin siellä synnytetään omaa keskiö joka linkoaa pois jotakin voidakseen olla tuo marginaalin keskiö, ja samalla luodaan marginaalin marginaali.
Toki, naissukupuoli on marginaalissa jossain suhteessa ja useimmiten suhteessa mieheen, mutta silloinkin riippuen vähän ympäristöstä josta puhutaan tai asiasta. Uskonnollisissa yhteisöissä, kaikissa niissä, naisen rooli on enimmäkseen alisteista. Mutta niissäkin naiset ovat jo alkaneet avata suutaan ja ottaneet ja saaneet paikkansa jopa hengellisinä johtajina.
Sitä vain ehkä yritin tuoda esille, että sivussa oleminen, marginaalisuus, tuottaa kuitenkin aina jotain joka saa myös sen "keskiön" liikkeeseen. Jos ajattelee esimerkiksi nuorisokulttuuria, sen ilmiöt ja toiminta synnyttää liikettä myös jähmeissä aikuisissa. Ja osa nuorisokulttuurin ilmiöistä sulaa lopulta valtakultuuriin, tulee sen osaksi. Ei marginaalisuus aina ole kielteistä, pientä tai mitätöntäkään. Ihan totta, myös suuri voi olla marginaalista.
Kun on työtön, on toki eräänlaisessa marginaalissa suhteessa ansiotyössä käyviin, mutta siitäkin kohdasta näkee, ja jopa tarkemmin mitä ympärillä oikein tapahtuu. Ja on myös jossain suhteessa etuoikeutettu.
Jos siellä marginaalissa on pontevia ihmisiä, niin toki sieltä käsin saadaan aikaiseksi vaikka mitä, ja liikkeelle vaikka ketä. Silloin marginaalisuus onkin ehkä välivaihe, samalla tavalla kuin köyhyys on ollut opiskelijoille välivaihe. Työttömän olossa varmaan on monia hyviä puolia, kuten esimerkiksi aikaa, se on hieno juttu, mikäli rahat riittävät, ja mikäli yhteiskunnan yleinen työeetos ala kalvaa ihmistä. Hyviä pointteja sinulla, en osaa väittää vastaankaan.
VastaaPoistaNii, tää on just se juju, Kirsti. Kenen äänellä puhuu itsestään, tekemisestään. Itseään ei saa, ei tarvitse, ei koskaan pidä kohdella pahoin.
VastaaPoista