Muistan aikoinani naureskelleeni ns. väärinymmärretyille neroille. Sehän tarkoitti minun mielestäni sitä, että ihmisraukka joka sanoi, ettei häntä ymmärretä, oli idiootti, hän vain ei tajunnut sitä itse. Ajattelin, että jos jokin kirja oli mielestäni typerä, se oli objektiivisesti tarkastellenkin typerä. Kirjoittaja oli idiootti ja ihmiset, joka kenties pitivät kirjasta, olivat kananaivoja. Suurin piirtein tätä rataa ajatukseni kulkivat kunnes julkaisin ensimmäisen kirjani, ja perspektiivini näihin juttuihin hiukkasen muuttui. Siitä pitäen olen aika useinkin saanut kokea, ettei minua ymmärretä. Luonnollisesti mietin, olenko kananaivoinen, vai onko niin että joku muu on se kananaivo. Kuka lopulta kynii kanan, ja ratkaisee, kenellä ne kananaivot oikeasti olikaan? Tämä kysymys kiinnostaa ajoittain.
Mikä on kirjoittamisessa ihaninta. Joskus ajattelin, että ihaninta on, kun joku oikein kovasti tykkää, mutta onneksi ei enää ole niin. Ihaninta on, kun tiedän, että teen juuri sitä mitä minun kuuluu tehdä. Ihaninta on, kun tunnen olevani kiinni sisäisessä todellisuudessani, ja kirjoitan siitä käsin. Silloin teen juuri sitä mitä minun täytyykin tehdä, eivätkä ihmisten mielipiteet horjuta mielenrauhaani. Kirjoittamiseni perustahan ei voi olla muiden ihmisten tykkäämisissä. Joka niiden varaan rakentaa, joutuu kaikkien maailman tuulien riepoteltavaksi, ja se on kylmää kyytiä.
Tekstit
Voi hyvänen aika, miten ihmiset etäispesäkkeissään joskus ajattelevat täsmälleen samoja ratoja myöten. (Ja silti niitä ei aina ymmärretä!)
VastaaPoistaTänä aamuna istun vieruspenkissäsi ja laulan samaa laulua.
Terv. Sari
ÄÄäärrrhhh kyllä nyt tietotekniikka kyykyttää mua, eka yritys lensi jonnekin bittien taivaaseen >:(
VastaaPoistaNo, sanon vaan lyhyesti että AAMEN!
"Kirjoittamiseni perustahan ei voi olla muiden ihmisten tykkäämisissä."
VastaaPoistaEi tietenkään voi, mutta miten se aina tuntuu niin ihanalta, kun joku tykkää. Liian ihanalta, siksi sitä toivoo.
Usein kun kuvittelen, ettei juttujani ymmärretä, huomaankin jonkun ymmärtäneen ne eri tavalla kuin olin itse ajatellut. Senhän pitäisi olla rikkautta, jos on monta luentaa ja tulkinnan tasoa, mutta joskus siitä loukkaantuu ja alkaa syyttää itseään siitä, ettei ole osannut ilmaista tarkasti. Öööh.
Muistan ulkopuolisuuden tuntemuksia nuoruudestani: kaikki muut tuntuivat puhuvan eri kieltä ja näkevän lokin kun kerroin joutsenesta. Olin varma, että muut olivat yksinkertaisesti tyhmiä, niitä kananaivoja.
Vai olinko minä sokea muiden ajatuskiehkuroille?
Enää aikuisena en ole kokenut yhtä usein outouden tuntemuksia, nykyään minun on kohtalaisen helppo löytää kanssasisaria ja -veljiä, jotka kulkevat samaa uomaa. Jotka ymmärtävät. Luulen, että ymmärretyksi tulemista helpottaa se, että olen ihmisenä melko tavallinen, valtavirtainen ja sopivan konkreettinen. Voisin ajatella, että suurinta ulkopuolisuutta kokevat henkilöt, jotka ovat jollain tavoin erityislaatuisia, marginaalisia, viistomielisiä tai superälykkäitä.
Saa ymmärtää, miten tahtoo.
Sari, sellainen nobelisti kuin Henri Bergson päätteli 1900 luvun alussa, että ihmisten tietoisuus on yhteistä, ja aivojen tarkoitus on toimia eräänlaisena palomuurina ja estää ajatusten vapaata virtaamista ihmispäästä toiseen, siinä ei siis olisi hänen mielestään mitään kummaa, että ihmiset pohtivat samoja asioita.
VastaaPoistaAnu, koneet ja ihmiset eivät ole yhteensopivia, mutta hyvä että aamenesi tuli perille:-)
Kaimaseni, viistomielisyyden adoptoin heti itselleni. En tarkkaan tiedä mitä se tarkoittaa, mutta uskon että se vaivaa minua ajoittain, ja siksi kokemus väärinymmärretyksi tulemisesta on ajoittain seuralaisena. Niin, on ihanaa, kun omista tekeleistä tykätään, mutta tuntuu että samassa paketissa on sitten se toinen puoli, siis että on kauheeta kun ei tykätä. Jos haluaa tulla immuuniksi ei-tykkäämiselle, tulee luultavasti jonkin verran immuuniksi myös tykkäämiselle. Olen päätellyt näin. Voin tietenkin olla väärässäkin, ei sillä. Niin, kyllähän muut aina ymmärtävät omat jutut jotenkin eri tavalla kuin itse tarkoitti, mutta mulla on ehkä mielessä jokin sellainen totaalinen ymmärryskuilu, joka joskus ihmisten väliin avautuu.
Juu, arvasinkin että tarkoitat "totaalista ymmärryskuilua", josta minulla ei ole henkilökohtaista kokemusta, mutta luulen sen osaltaan johtuvat tuosta viistomielisyydestä (mitä se ikinä tarkoittaakin) sekä epätavallisesta mielenlaadusta ja ajatusrakennelmista, jotka poikkeavat täysin meidän normi-immeisten päiden sisäisistä kuvioista. Tämä siis kohteliaisuutena kaikille suloisille kummajaisille.
VastaaPoistaTämä koskee minusta kaikkea olemista ja tekemistä, kun hyväksyy olemuksensa ja elämänsä sellaisena kun se nyt toteutuu ja elää niine hyvineen, niin ei siihen muiden taputteluja hirveästi kaipaa eikä muiden sanomisilla ei ole siihen juurikaan vaikutusta.
VastaaPoistaMinusta ymmärtäminen, ymmärrys on kuitenkin hitusen verran toinen asia. Kaikkivoipaa ja täydellistä ymmärrystä ei ole, se on iluusio jota tietenkin kaipaamme silloin tällöin. Jos meillä on lähimmäisiä joilta saamme ymmärrystä ja joita me kutakuinkin ymmärrämme, niin silloin meillä on jo paljon.
Ymmärryksen rakentuminen edellyttää todellista ihmissuhdetta, eikä se synny pinnallisissa maailmoissa/kohtaamisissa. Lähtökohta siis on tuo "ymmärryskuilu" ja sen yli voi kurotella kohti toista, ja aina se ei onnistu, yhteys ei rakennu.
Kirsti, sitä sitten vaan mietin, että olisiko se ymmärryskuilu ylitettävissä sillä, että kirjoittaisi jotenkin paremmin. Että palautuuko se kuitenkin lopulta omaan taitamattomuuteen. Toivoisin ettei palautuisi, mutta sitä pitää varmaan miettiä.
VastaaPoistaHirlii, tuo mitä sanot on ihan totta. Kirjojen kanssa vaan on sikäli ongelmallista, että kirjoittajana en enää julkaisun jälkeen oikein voi enää kurotella sen kuilun yli. Kirja on mikä on, ja jos joku sanoo, että kirja on tyhmä, niin siinä sitä sitten ollaan.
Vastaanottavassa päässä voi väärinymmärrykseen johtaa parikin asiaa:
VastaaPoista1) Se että ajatukset on vaan niin erilaisia, ettei ymmärretä
2) Se ettei HALUTA ymmärtää, tai ainakin halutaan tahallaan ymmärtää väärin
Ensimmäinen kohta on ihan ymmärrettävää (heh) mutta kohdan 2 ihmiset ovatkin sitten omanlaisensa haaste... Jos nyt viitsii heikäläisillä päätään vaivata.
Mä olen taviksista taviksin, mutta yksi viistopinta löytyy täältäkin, ja se on huumorintaju. Mun vitsit on joskus niin äärettömän heikkolaatuisia ja/tai mustia ja/tai epäkorrekteja, että tahattomasti saan niillä jonkun loukkaantumaan :/
"...olisiko se ymmärryskuilu ylitettävissä sillä, että kirjoittaisi jotenkin paremmin."
VastaaPoistaJokainen kirjoittaa niin hyvin kuin ikinä osaa, ja niillä aivoilla, jotka sattuvat päässä olemaan. Se, että joku ei ymmärrä (tai ymmärtää eri tavalla) ei varmasti johdu siitä, että kirjoittaisit epäselvästi tai huonosti. Et kirjoita heille, joiden tuntosarvet eivät nappaa ajatuksiasi.
Totta, tuo on niin kovin helppo sanoa. Kuitenkin sitä haluaa tavoittaa kaikenlaiset lukijat ja tulla ymmärretyksi - kai se on ihmisen perustarve, oikeuskin.
No, kirja voi olla sellainen ettei se vaan tavoita lukijan maailmaa, ja siihen taas on moniakin syitä ja selityksiä.
VastaaPoistaKirjoitettu kieli, tai no kieli ylipäätään, on se mikä rakentaa sillan tuon kuilun yli, - tai sitten se on rakentumatta. Yhteyttä ei synny, ja minkäs sille sitten mahtaa, ei kai mikään...
Anu, olisikin fiksua olla vaivaamatta päätään heikäläisillä. Varsinkin, kun ehkä itse toimii joidenkin toisten suhteen vähän samalla periaatteella. Ja siis tietää, ettei siihen oikein mikään auta.
VastaaPoistaKirsti, sitä pitäisi kai tyytyä siihen, mitä tuossa postauksessa kirjoitin, että itse ymmärtää. Se kai on tärkeintä. Ja jos joku muukin ymmärtää, niin se on sitten bonusta. Mutta kuten sanoit, helpommin sanottu kuin tehty.
Hirlii, totta turiset, ei mitään mahda ei.