Ehkä voisi sanoa, että kirja joka erityisen hyvin sopii jonkin suurehkon kohderyhmän lukemisennälkään, myy itse itsensä. Kirjan pitää silittää yleisöään aina myötäkarvaan.
Kriittisenäkin esiintyvän kirjan pitää löytää yleisö, joka on kriittinen juuri samalla tavalla kuin kirja. Tällöin kirja silittää kriittistä yleisöään myötäkarvaan.
Olipa kysymys taiteesta isolla T:llä, tai viihteestä, on ehkä turha kuvitella saavansa suosiota, tai asiaansa edes esille, ellei oman teoksen asenteet vastaa riittävässä määrin vastaanottavan yleisön asenteita. Tai toimittajien mielikuvia siitä, mitä ne asenteet mahdollisesti ovat.
Tekstit
Yksi tapa on esim. kirjoittaa kohukirja jostain näkyvästä tyypistä, jos haluaa myydä massoittain kirjoja! Kallekustaan kohelluspaljastukset kuulemma revitään kirjakauppojen hyllyiltä, en kylläkään ymmärrä miksi. Jos se ei ole suorastaan rikkonut lakia, niin ketä kiinnostaa? Mutta näköjään aika monia.
VastaaPoistaVaikea olisi ollut kiinnostua Kallekustaasta niin paljon että saisi kirjan aikaiseksi. Lukeminenkin tuntuu ylivoimaiselta.
VastaaPoista"Turha kuvitella saavansa suosiota, tai asiaansa edes esille, ellei oman teoksen asenteet vastaa riittävässä määrin vastaanottavan yleisön asenteita."
VastaaPoistaErittäin hyvä huomio, Kirsti. Tuota ei jotenkin tule ajatelleeksi kirjoittaessa, silloin on varma ajatuksistaan, logiikoistaan ja näkökulmistaan. Mitäh, onko maailmassa muka joku, joka ei jaa loistavia oivalluksiani tai terävää ironiaani?
Taitaisin tulla pöpiksi, jos yrittäisin miettiä liikaa muiden mieltymyksiä ja asenteita, kun kirjoitan. Pitää vaan antaa mennä ja toivoa, että löytyy hengenheimolaisia.
Aika samansuuntaisen johtopäätöksen olen itsekin tehnyt.
VastaaPoistaMinusta tässä kohtaa pitää erottaa kirjoittajan asenteet ja tarinan asenteet. Tuskinpa esimerkiksi Thomas Harrisin mielestä on loogista se että kovissa oloissa kasvanut poika ryhtyy kannibaalimurhaajaksi. Mutta Harrisin Lecter-tarinoissa se on aika perusteltua.
VastaaPoistaMuutenkin tuntuu siltä että kirja ja kirjailija pitäisi erottaa toisistaan. Siksi vierastan ajatusta että kirjailijan pitäisi myydä persoonansa yhtä hyvin kuin kirjansa.Siltikin vaikka nykyisin tuntuu olevan vallalla se ajatus että ensin on julkkis ja sitten kirja. Kapinoin!
Ja kirsti k:n kommentti sanoi kaiken mitä minäkin tahdoin sanoa muiden mieltymysten ajattelusta.
Luulen, että vielä 80-luvun alkupuolella hyvä kirja on myynyt itsensä. Nykytodellisuus on toinen. Tarjonta on moninkertaistunut, ja yksittäinen teos hukkuu kirjojen valtaisaan massaan. Teoksen esille nouseminen on paljosta muustakin kuin kirjasta itsestään kiinni. Sitä on pakko myös markkinoida – tai kirjailijan on pitkäjänteisesti brändättävä itsensä – jotta *kukaan* tajuaisi lukea sen.
VastaaPoistaNiin se taitaa olla Laajis. Tuntuu että vielä 90-luvullakin oli helpompaa.
VastaaPoistaReine, tietenkin tarinan ja tekijä täytyy erottaa toisistaan, mutta esim. juuri Harrisin tapauksessa huomionarvoista on se, että tätä nykyä ihmiset jostain syystä tuntuvat janoavan tarinoita kammottavista sarjamurhaajista. Mitä kuvottavampi, sitä parempi. Larssonillakin on varsinainen julmuusmässäily kirjassaan. Aika mauton mielestäni, mutta täydestä menee. Miksi haluamme näitä saatanallistettuja ihmisiä tarinoissa?
Ihminen haluaa tuntuman pahuuteen? Omaansa, toisten.
VastaaPoistaElämme mässäilyn aikakautta.
Useimmilla ihmisillä Suomessa on asiat liian hyvin , ts. olemme ylityydytettyjä länsimaisia liian turvassa olevia ihmisiä ja kiihotamme itseämme väkivallalla, toisten kärsimyksellä ja peloilla ja angsteilla joita suuri osa ihmisistä tällä pallolla kokee joka päivä arjessaan. Haetaan äärikokemuksia, sitä valmiiksi muusattua ja mössättyä ateriaa, joka kuitenkin jättää tyhjäksi, tai vaihtoehtoisesti: tyhjentää vain pään. Pika-ateria joka syödään jossakin välissä, koska on kiire, kun ei voi millään olla aloillaan tai rauhassa. Pakko(mielle) olla nopea, pinnallinen, tehokas, taloudellinen (eikö hyvä tekstikin jo määritellä näin?).
Suomessa on kuluttava ja vaurastunut keskiluokka, jolla on kaikkea yli omien tarpeidensa ja he tarvitsevat kiihotusta elämäänsä. Elämäntunnetta. Sitä saa seksistä ja väkivallasta; kauhukertomuksista, ääritunteista, kuvotuksesta. Se muistuttaa bulimiaa. Se on oikeus. Oikeus saada päivittäinen tai viikottainen viihdeväkivalta-annos tai sosiaalipornopiikki. Viettielämä näivettyy muuten, ja se kellä on avaimet viettielämäämme, se pitää valtaa, ja tekee suurimmat voitot.
Paitsi jos ei nauti kertakäyttöväkivaltaviihteestä tai angstikertomuksista joissa vain huokaillaan ja puberteettisesti tuskaillaan omaa tyhjyyttä tai päivitellään toisten ahdinkoa. Tunnen sellaisiakin ihmisiä, heitäkin yhä on, joille pelkkä kuvottavien asioiden kuvailu ja niissä mässäily ei tuota tyydytystä. He ovat joko nähneet ja kokeneet sellaisia asioita tai kykenevät kuvittelemaan kärsimyksen, pelon, uhan, nöyryyttämisen, todellisen pahuuden, jota maailmassa toki on. Mutta siinä on eroa m i t e n näistä asioista puhuu, kertoo.
Näin Mikko Rimmisen eilen Stradassa, hän kertoi romaanistaan Nenäpäivä, jossa päähenkilö Irma ryhtyy soittelemaan ihmisten ovikelloja ja menee heidän koteihinsa. Kun toimittaja kysyi, että uskotko sinä Mikko sellaiseen, että ihmiset oikeasti avaavat oven vieraille ihmisille ja tarjoavat heille kahvia, juttelevat heidän kanssaan, niin Rimminen vastasi: - Haluan uskoa. Olisi hyvä jos ihmiset kysyisivät enemmän toisiltaan ”Mitä sinulle kuuluu?”
Niin minäkin haluan. Ja haluan käyttää aikani sellaisten kirjojen lukemiseen.
Tuostahan kustantajat, ja kaikki muunkin alan yritykset haaveilevat, että hyvä kirja tai tuote myisi itse itsensä. Niin ei vaan enää nykyisin ole, sillä kilpailu on tosiaan hirvittävää alalla kuin alalla.
VastaaPoistaEllei naama näy joka aviisin kannessa ja ellei ole mukana kaikissa mahdollisissa tositv:issä ja kiertohaastatteluissa, ei myyntiluvuista kannata unelmoida.
Itsensä huoraamista se tietysti on, mutta sitä ei ilmeisesti enää pidetä syntinä, ollenkaan.
Kohtalokasta olla tällainen vanhakantainen moralisti.
Pike.
Pike, maailma taitaa tosiaan olla muuttunut, ja amerikkalaistyylinen itsensätyrkyttäminen on muuttunut suorastaan hyveeksi.
VastaaPoistaHirlii, niin kaipa se vaikuttaa, että elämme niin suojattua ja ylenpalttista elämää. Mutta kun itsekin elän sellaista, niin pistää kummastelemaan tämä meitä ympäröivän väkivaltaviihteen määrä. Minusta se on ihan ällistyttävää. Ja ällistyttävintä on, miten vähän ihmiset sitä hämmästelevät. Se on ikään kuin itsestään selvyys.
Tarkoitukseni ei ole mitenkään vastustaa dekkareita, ihmetyttää vain niin kovasti. Uskon myös dekkaristien olevan ihmisiä, jotka haluvat elää maailmassa jossa kysytään että mitä sinulle kuuluu.
Minua ällistyttää se kuinka vähän ihmiset panevat hanttiin, kieltäytyvät vastaanottamasta, eivät osaa sanoa: ei kiitos.
VastaaPoistaMinua ällistyttää se, että tyydytään vain toteamaan, että no meillä nyt on monenlaista rakenteellista väkivaltaa olemassa yhteiskunnassamme, että no semmoista se nyt vaan on, että no ei sille oikein mitään voi tehdä. Että virkamies (tai poliitikkokin) voi sanoa: tein vain sen mitä käskettiin tai kuten sanottiin.
Kyllä minäkin uskon, että dekkaristit elävät ihan samassa maailmassa, luen joidenkin dekkaristien kirjoja, ja mielelläni luenkin. Mielellään sellaisia jotka pureutuvat sosiaalisiin ongelmiin vähän syvemmin.
Kai se on sitäkin, että ihminen on niin sopeutuvainen olento. Se tottuu rakenteelliseen väkivaltaan ja ihan mihin vaan, eikä osaa kuvitella eikä kaivata muunlaista maailmaa. Ehkä.
VastaaPoistaSopeutuu mihin?
VastaaPoistaToteuttamaan väkivaltaa vai olemaan vain sen kohteena ?
Sekä että tietysti.
VastaaPoistaEi olis sit muita vaihtoehtoja? Kun minusta se on niin, että ihmisellä on aina muitaki vaihtoehtoja kuin ne ilmeiset. Jokaisella on. Aina.
VastaaPoistaNe esitykset, siis (sosiaaliset)roolit joissa täytyy olla esim. hoitaessaan asioitaan kelassa tai muussa vastaavassa "systeemissä", ne on absurdeja tilanteita. Ja juuri siksi kun kumpikaan osapuoli ei aina olekaan (eikä halua olla) uhri/kohde - rakenteellisen väkivallatoteuttaja.
Olen tavannut ihan mahdottoman mainioita persoonia näissä (väkivalta)systeemeissä, että ei niihin tarvitse kenenkään sopeutua, pelkkiin roolileikkeihin.
No totta kai on vaihtoehtoja, ja se vaihtelee että miten hyvin sopeutuu. Mutta se lienee ihan sisäänrakennettu juttu meissä, että olemme niin soeputuviaisia. juuri siksi kaikenlaiset kamaluudet saavat maailmassa tapahtua, koska sopeudumme. On varmaan pakkokin sopeutua, koska muuten pimahtaisimme. Esim. kaiken uutisvälityksen kautta tulevan inhimillisen kärsimyksen vuoksi. Jos emme olisi tottuneet ja turuneet, pimahtaisimme. Tai vaihtoehtoisesti ryhtyisimme ihan oikeasti tekemään jotain. Mikä käytännössä varman muistuttaisi aika paljon pimahtamista.
VastaaPoistaEi minusta siinä ole kyse sopeutumisesta tai sopeuttamisesta vaan siitä kuinka ihminen toimii siinä ympäristössä missä toimii. Teoilla on tekijänsä.
VastaaPoistaTyöttömän roolissa olen nyt saanut tutustua erääseen "roolileikkiin" ja kun kohdalle osuu ihmisiä, persoonia, jotka eivät samaistu Rooliinsa ja jotka eivät kohtele toista ihmistä ainoastaan tietyn roolipelin kautta, jotka osaavat pitää roolinaamionsa riittävän etäällä itsestään, niin heidän kanssaan on asioiden hoitaminen yleensä sujuu.
Oi voi, toivoisin niin kovin, että useammat tutustuisivat näihin ympäristöihin. Ne kertovat ihmisestä paljon.