Kaikki me tietysti haikailemme tunnustusta, vaikka siinä varmaankin on temperamentista riippuvia eroja, että miten tärkeää se meille on. Sosiaaliselle ihmiselle tunnustuksen saaminen on tärkeämpää kuin vähemmän sosiaaliselle. Mutta koska kaikki olemme jonkin verran sosiaalisia, haluaisimme kaikki muilta ihmisiltä tukea sille mitä teemme. Mutta jos meillä on intohimo kirjoittamiseen, emme tarvitse siihen keneltäkään lupaa. Kirjoitamme, vaikka meitä nimenomaan kiellettäisiin kirjoittamasta. Vaikka meidät tehtäisiin naurunalaiseksi sen vuoksi, että kirjoitamme. Näin ainakin itse ajattelen.
Tekstit
Tietyntyyppistä sosiaalisuutta motivoi palkinnot, ei siten että ne joiden toimintaa ei ohjaa palkitseminen, eivät olisi sosiaalisia. Se on vain toisen tyyppistä. Näin minä olen ymmärtänyt nuo Kelttikangas-Järvisen aatokset.
VastaaPoistaJokainen varmasti kaipaa tunnustusta ja huomiota, ja kirjallisuuspalkinnot ovat sitä julkista huomiota, ja kyllähän siinä hieman on myös sekin viesti: kirjoita vaan lisää.
Tässä Finlandaiformulakisassa palkitaan kirja ja tuo ylenmääräinen hypetys sekä hulabaloo saattaa tuhotakin tekijänsä.
Olet ihan oikeassa siinä, että kirjoittamiseen ei tarvita lupaa ja on hyvä jatkaa, ei siihen kannata jäädä kiinni mitä ne jotka eivät pidä ajattelevat. Niitäkin lukijoita aina kuitenkin on, aivan joka kirjalla.
Kirjoittamista ei onneksi ole vielä kielletty ;) - ja toivon ettei koskaan kielletäkään, ja silloin jos kirjoja aletaan polttaa roviolla, silloin ollaan vaarallisella tiellä.
Kirjoittaminen on toisille elämäntapa, kuten minulle, tai sitten todellista työtä, jonka täytyisi elättää tekijänsä. Varmasti meistä jokainen on kuitenkin hyvillään jokaisesta kiittävästä palautteesta, joita tekstimme saavat aikaan, palkinnoista puhumattakaan. Kuitenkin tärkeintä on se, ettei oma luovuus tukahtuisi syystä tai toisesta. Jatketaan siis kirjoittamista kammioissamme kunnes aikaajoin päästämme lauseet vapaaksi toistenkin luettaviksi. Usein se palkitsee.
VastaaPoistaMarke, kaikki ovat tosiaan varmasti hyvillään kiitoksista ja pahoillaan jos tulee haukkuja, mutta tietty riippumattomuus näistä kummastakin pitäisi säilyttää/saavuttaa, koska muuten olemme vain sätkynukkeja.
VastaaPoistaHirlii, jokainen on varmaan sosiaalinen jollakin tavalla, mutta sosiaaliset palkinnot eivät ole kaikille yhtä tärkeitä. Tämä on jännä juttu mielestäni.
Kirjarovioita ei onneksi ole viime aikoina ollut, ellei vapaa-ajattelijoiden taannoista raamattukampanjaa lasketa.
Kirjarovioita ei ole, sen sijaan jonkinlainen kirjojen alennustila. Kirjallisuudesta puhutaan ja kirjoitetaan nykymaailmassa kovin vähän. Harrastukseksi lukemista saati kirjoittamista ei kannata mainita, ellei vastapainona ole syöksylaskua. Ja innokkaana kirppiskiertäjänä minua häiritsee, miten myytävät kirjat lähes aina pistetään pöydän alle piiloon laatikkoon sikin sokin. Luulevatko myyjät, että me kirjoja lukevat olemme jokin ihme perspystyrotu, jolle pää laatikossa ja takapuoli pilvissä on luonteva asento tehdä kauppaa?
VastaaPoistaMitä palkintoihin ja palautteeseen tulee, niin itse pidän sitä kovasti tärkeänä. Näen, ettei kirjoittaja/ kirjailija ole olemassa pelkästään itselleen. Jos kriitikko ei arvostele tai lynttää teoksen tai kuten itselläni arvostelupalvelu kuittaa viihteeksi, niin kestää se hetken nousta siitä takaisin pinnalle.
Niin, kirjojen alennustila varmaankin on totta. Ja voi osittain johtua siitä, että kirjoja julkaistaan niin paljon. Tietenkään kirjoittaja ei ole olemassa pelkästään itselleen, mutta kyllä tietty riippumattomuus palautteesta on mielestäni välttämätön. Ainakin se on ollut minulle välttämätön. Tämän opin sain Rilkeltä, jonka kirjeitä nuorelle runoilijalle voin suositella jokaiselle joka pähkäilee kirjoittamisensa kanssa.
VastaaPoistaSe on hirmu hyvä teos, tämä Rilken "kirjeitä nuorelle runoilijalle".
VastaaPoistaHänen asenteensa kirjoittamiseen on minulle ollut erityisen tärkeä, erityisesti se miten hän puhuu yksinäisyydestä.
Malte Laurids Briggen muistelmat ovat ehkä miltei parhainta "elämäkerrallisuutta" mitä olen lukenut, ja ei sitten sovi lukijalle joka hakee juonta tai muuta selkeätä tarinaa, ja tämä aivan ystävällisellä mielellä juonitarinoita kirjoittaviakin kohtaan.
Tuo em. Rilken teos on vaan kielellisesti hyvin huima kokemus.
Hieman vaikea uskoa, Siperiina, että kirjoilla olisi mitään alennustilaa sinänsä, eihän esine voi ajatella olevansa alennustilassa …
VastaaPoistaJa no, kirja ei minusta ole pelkkä esine eikä laite vaan sen on kirjoittanut joku henkilö joka haluaa sanoa tai väittää jotakin yhteisestä maailmastamme, kertomalla siitä omalla tavallaan. Sehän ei siis ole siellä niin että ”väitänpä tässä nyt jotakin”, mutta tuleehan se näkyväksi, se mitä kirjoittaja sanoo: ihmiskuva, asento elämässä, suhde elämään jne.
Viihteen ja kaunokirjallisuuden rajaviivaa olen etsiskellyt, ja se vaikuttaa olevan ilmaan vedetty viiva, koska niin tässä kuin monissa muissakin asioissa tarkat rajat ovat ääripäissä ja niiden väliin sitten mahtuu suurin osa julkaistuista kirjoista. Ääripäihin voi sijoittaa helposti: tuo on selvästi tuota ja tuo on tuota.
Se miten itse kullekin kirjantekijälle/kirjalle tässä maailmassa käy, se on sitten niin monista tekijöistä kiinni ettei yksikään sitä voi tarkalleen tietää, ei edes kriitikko. Hekin ovat ihmisiä: kiinni jossakin, lojaaleja jollekin, uskollisia omalle tielleen, sitoutuneita myös omaan ”menestykseensä”, toimeentuloonsa ja mihin kaikkeen mahdolliseen…, - kukapa tuosta kaikesta tietäisi. Ihan tarkalleen.
Eikä ehkä tarvitsekaan.
Joo, minäkin hain tuon Malten kovalla tärinällä jostain kirjastosta, innoituttuani ensin Rilken kirjeistä. Vaan kuinkas kävikään, jaksoin lukea ehkä noin 20 sivua.
VastaaPoistaViihteen ja kaunokirjallisuuden ero on varmaan siinä missä itse kukin sen vetää. Tietysti kriitikon tekemä rajaveto jää ehkä elämään useampiin mieliin, mutta sitten voi kuitenkin nousta esiin toinen kriitikko, joka vetää rajan eri kohtaan.
"Lupa kirjoittaa". Pelottava ajatus, että vasta Finlandia-palkinto toisi luvan kirjoittaa! :D En halua uskoa Rimmisen tarkoittaneen aivan sitä.
VastaaPoistaToisaalta symppaan kovastikin tuntemuksia siitä, miten joku voi kokea, ettei ole "lupaa" kirjoittaa. Ettei käytännössä saa kirjoittaa, vaikka periaatteessa saisi - sen kun vain kirjoittaisi! Itse elin monen monta vuotta sellaista elämää, etten saanut vapaasti ilmaista itseäni kirjoittamalla, vaikka kirjoitinkin paljon. Kyseessä olivat ulkoiset paineet ja tietenkin ne sisäistetyt. Tarpeeksi kauan kun tolkutetaan, ettei saa sanoa sitä tai tätä, se ei ole sopivaa, niin siihen alkaa uskoa itsekin. :(
Siksi se onkin niin upea tunne, kun kokee vihdoinkin saaneensa "luvan" kirjoittaa. Tai ehkäpä jopa anastaneensa itselleen tuon luvan (joka on tietysti jokaisen ihmisen oikeus alun alkaenkin!)
Minä luulen, että on aika tyypillistäkin kokea, että itsellä ei ole lupaa kirjoittaa. Usein on myös niin, että itse rajoitamme itseämme, kirjoittamisessa, ja muissakin asioissa. Jotkin rajoitukset ovat hyviä, kuten että emme ota toisen omaa, vaikka mieli tekisi jne. Mutta joskus rajoitukset ovat tyhmiä kuten jos syystä tai toisesta keksimme, että emme saisi kirjoittaa.
VastaaPoistaOn myös inhimillistä kokea, että on tärkeä saada itsensä ulkopuolelta oikeutus jollekin tekemiselle. Mutta kyllä tärkeintä on itse antaa itselleen se lupa, tai jopa anastaa se. Ehkä anastaminen onkin riemullisinta.
"Vaatimattomuus" ja "nöyryys" ovat muotisanoja. Tuo "lupa kirjoittaa" lienee samaa ei-uskonnollista hurskastelua.
VastaaPoistaAa, voi hyvinkin olla!
VastaaPoistaHyvä pointti, Anna Amnell!
VastaaPoistaJa tästä tykkäsin: "Ehkä anastaminen onkin riemullisinta." :)
Blogimaailma antaa kirjoitusluvan sellaisellekin, joka ei osaa kirjoittaa ja jonka kirjoja ei missään julkaistaisi. Julkinen pöytälaatikko...
VastaaPoistaNo ehkä Rimminenkin on vaan kaivannut vähän kehuja yksinäisessä kirjoitustyössään? Eihän hän mikään huipputrendikäs median lellikki ole ollut.
VastaaPoistaKaikenlainen paijaus tuntuu aina mukavalta, hän taisi sanoa, ja osui siinä oikeaan. Se on aika inhimillinen tarve. :)
VastaaPoistaOli asia mikä asia, niin "ennen oli paremmin". "Hyvää" ja "huonoa" kirjallisuutta on ollut aina. Jos kirjailija ei usko itseensä ennen kuin saa palkinnon niin huh huh.
VastaaPoistaRimminen on saanut kehuja runsaasti, Pussikaljaromaania ylistettiin, se oli Finlandia-ehdokas, siitä tehdään näytelmä. Vai onko jo tehtykin? Mitä pitäisi olla?
VastaaPoistaToistaiseksi olen pitänyt Rimmistä elitistisenä tai postmodernistisena floppina, jokseenkin lukukelvotontonta tekstiä naputtelevana. En ole löytänyt siitä mitään puolustustusta, miksi se on painettu hah hah. Vastapainona elitismille katselin tänään tv:stä elokuvaa, missä kliseehömpäksi moitittu romanttinen mieskirjailija ajautui epäuskottavasti yhteen naispuolisen faninsa kanssa.
VastaaPoistaPV
Hyvä on olla samaa mieltä Anna Amnellin kanssa - hänhän on hurskastelun asiantuntija jos ken.
VastaaPoistamm, jossain vaiheessa kyllä tuntui, että jos toimittajilta olisi kysytty, blogikirjoittelu olisi kielletty. Yllättävän monia tuntui haittaavan, että tyhmät ja kirjoitustaidottomat ihmiset täällä suoltavat tekstiä ja toiset tyhmät lukevat.
VastaaPoistaSalla, minusta Rimminen on kyllä ollut aika trendikäs. Turha varmaan sanoakaan miten minulle kävi Pussikaljaromaanin kanssa.
Anne, ennen oli paremmin, tai ennen oli huonommin, kumpaakin käytetään. Vaikea sanoa onko kumpikaan kovin totta.
Anonyymin kanssa sama havainto. Vaikea ajatella että Rimmisellä olisi ollut vakavaa kehupuutostilaa.
PV, me on sitten katseltu samaa elokuvaa. Mutta luovutin kyllä aika nopeasti.
Anonyymi, ehkä hurskastelu on sellaista, jonka huomaa aina paremmin jossain toisessa. Itsessään sitä ei ehkä niin näe.
Anonyymi,
VastaaPoistaah, kiitos tuntematon toveri. Meidän kaikkien tulee pyrkiä hurskastelun asiantuntijoiksi, elämmehän hurskasteluyhteiskunnassa.
http://www.talouselama.fi/pelin_henki/article157827.ece
Minun vaikea, siis mahdotonta, uskoa että Finlandia palkinto menisi täysin surkealle kirjalle tai lahjattomalle kirjailijalle.
VastaaPoistaOlen iloinen, että Mikko Rimminen voitti. Siksi, että hänen ihmiskuvansa on tässä ajassa tärkeä. Aikalailla sitä nimittäin näkee dehumanisoivaa julkipuhetta tai –ajattelua milloin mistäkin ihmisryhmästä.
Rimminen kuvaa kauniisti ja hyvin ihmisiä jotka eivät ole menestyjiä siinä mielessä kuin elämässä pärjäämisen tyypillisesti ajatellaan olevan. Ihmisestä voi ja saa puhua hyvin. Mieleeni tulee tästä Hotakaisen romaani ”Ihmisen osa” joka on ihmiskäsitykseltään samansuuntainen.
Noista kuudesta teoksesta olen lukenut myös Haahtelan teoksen ”Katoamispiste” joka on hieno romaani. Lopuista en sano muuta kuin, että tuskin ovat surkeita tai huonoja. Silti on hyvin mahdollista etten pidä kaikista.
Kyllä Rimminen on julkipaijauksensa ansainnut.
Minä ajaudun yhä kauemmaksi siitä tilasta jossa ylipäätään voidaan arvioida, että mikä on hyvää, mikä huonoa kirjallisuutta. Kaikki kirjallisuus mistä tykätään on kai hyvää, vai.
VastaaPoista