Ei kirja mitenkään mahdottoman hankala ole, mutta se pitäisi lukea keskittyneessä mielentilassa, johon minusta ei oikeastaan ole. Ei varmaankaan ole koskaan ollut, mutta epäilen, että viime vuosina keskittymiskykyni on entisestään heikentynyt. Johtuneeko siitä, että olen liikaa lueskellut juttuja netistä, ja alkanut työskennellä pelkällä otsalohkolla.
Jostain syystä Hirvosen kirja rinnastuu mielessäni Larssonin Miehet jotka vihasivat naisia dekkariin. Molempien kirjojen keskeisenä virityksenä on kiukku sen vuoksi, mitä naiset ovat saaneet maailmassa kokea sen vuoksi että ovat naisia. Larssonin kirjan naisviha tuntui jotenkin liian paksulta, vaikka en sinänsä epäilekään etteikö maailmassa olisi miehiä jotka vihaavat naisia yhtä silmittömästi. Hirvosen kirjan kiukku melkein katoaa virtaviivaiseen, soljuvaan kieleen.
Mietin mistä syystä kirjat pitää kirjoittaa tällä tavalla tarkoituksellisen hämäriksi. Käsitän nimittäin, että hämäryys on tietoinen ratkaisu. Katoaisiko kirjasta jotain, jos juoni olisi selkeämpi? Ehkä hämäryys antaa romaanille salaperäisyyden lumoa. Jos kirjoittaisi selkeämmin, pitäisi ehkä enemmän panostaa juonen kommervenkkeihin. En tiedä, mietin vain.
Tekstit
Mielenkiintoista, että mietit! ;)
VastaaPoistaMeidän lakeuksillamme on ehkä totuttu selkeäsanaiseen proosaan: monitasoisuus, vihjaukset ja koukerot eivät ole olleet (ainakaan aikaisemmin) suomalaisen kirjallisuuden tyypillisimpiä tunnuspiirteitä.
Minä mietin puolestani tällaisia: Onko kirjallisuuden (tai taiteen ylipäätään) oltava aina helppoa?
Mutta eikö se ole ollut ihan vallitseva periaate, että taide ei saa olla helppoa? Taiteen pitää haastaa ja ahdistaa ja herätellä ja ravistaa ja työntää luotaan ja vaikka mitä. En kovin äkkiä muista ketään taiteilijaa, joka olisi vaatinut, että taiteen pitäisi olla helppoa. Minä voin vaatia, mutta minähän olenkin viihdetaiteilija;-)
VastaaPoistaKirsti, minä pidän Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta vuoden parhaaana uutuutena ja sen jääminen pois filnandisteista oli käsittämätöntä. Johtui kai siitä, että liikuttiin ulkomailla, ei espoolaisen takapihan grillimakkaraillassa.
VastaaPoistaEn ole pätkääkään älykkö, kuten tällä palstalla juttujani lukeneet tietävät. Sellaista en aio edes esittää. Hirvosen tekstissä pidin paitsi realistisesta kuvasta Afrikasta, myös sen maalailevasta kielestä. En kokenut, että se olisi ollut erityisen vaikea. Ja rinnastus Larssoniin kuulosti haetulta. Vähän kuin olisi rinnastettu turskapaketti ja mansikkajäätelö vain siitä syystä, että kumpakin löytyy pakastealtaasta.
En minäkään usko, että Hirvosen lukeminen vaatisi korkeampaa älykkyysosamäärää kuin mitä minulla on, mutta parempaa keskittymiskykyä kylläkin. Larssoniin en verrannut teosta sinänsä, vaan kiinnitin vain huomioni kummassakin teoksessa olevaan erittäin vahvaan kiukkutendenssiin, eli siinä asiassa ne muistuttivat toisiaan. Kummassakin kirjassa on voimakas asenne.
VastaaPoistaJouduin aikoinani opinnoissani analysoimaan unkarilaisen kirjailijan novellin, josta en saanut mitään tolkkua. Itse asiassa koko vajaan kymmenen hengen ryhmämme oli pihalla lukuun ottamatta nuorta unkarilaisnaista, joka sai oman tulkintansa kuulostamaan simppeliltä ja loogiselta. Opettaja (joka oli itsekin unkarilainen) katsoi häntä hetken hiljaa ja totesi sitten tyynesti: "Teillä on oikeus ajatella tällä tavalla." Tunsin itseni hyvin tyhmäksi ja täysin sopimattomaksi sekä opiskelemaan kirjallisuutta että kirjoittamaan itse. Ja tunnen edelleen.
VastaaPoistaTämä vaikeus versus helppous oli niin kutkuttava aihe, että aloitin kirjoittamaan siitä blogitekstiä! Kunhan kerkeän, postaan sen omaan blogiini.
VastaaPoistaHelena, eikö olisi aika jo nousta raivokkaaseen kapinaan? Jos kiinnostaa opiskella kirjallisuutta, ja kirjoittaa, niin tulta päin! Mutta siis kertomuksesi pisti kyllä taas miettimään sitä miksi näihin taidejuttuihin niin usein tuntuu liittyvän ihmisten nolaamista ja/tai huonommuudentunteiden lietsomista.
VastaaPoistaHauskaa Seija, odotan kiinnostuksella!