Joitakin vuosia sitten luin Kari Kuulan Helvetin historian, ja postasinkin siitä vanhalla Häiriksellä. Kuula on sen jälkeen viettänyt aikaa Voiman pimeällä puolella, ja tänä syksynä häneltä ilmestyi Paholaisen biografia, jota luin noin puoleen väliin, kunnes uuvahdin. Parhaiten jäi mieleen, että kristinuskon perusteoksessa Raamatussa ei sanallakaan viitata paholaisen ulkonäköön. Pukinsorkat, hiilihangot, sarvet, kaikki on omaksuttu pakanakansojen jumalilta, taiteilijoiden suotuisalla avustuksella. Raamatussa ei muutenkaan esitellä yhtenäistä oppia Paholaisesta. Hänellä on vähän erilaisia rooleja siitä riippuen missä kirjassa hän esiintyy.
Valistuksen ajan valistunut kasvatti tietenkin viittaa paholaishöpinöille kintaalla, ja voihan niin tehdä, ei siinä mitään. Mutta itse en pysty olemaan yhtä huoleton, koska minusta on aivan selvää, että paha on todellinen voima maailmassa. Minua kiinnostaisi tietää mistä se on tullut, ja miksi sille ei tunnuta voivan mitään. Se saa välillä valtaansa kenet tahansa meistä.
En usko mihinkään sarvipäiseen, pukinsorkkaiseen piruun, joka juonii pääni menoksi, mutta en myöskään pysty suhtautumaan maailmaan ikään kuin pahuutta ei olisi. Itseäni erityisesti huolestuttaa rakenteissa oleva piilopahuus. Jostain syystä näin joulun lähestyessä ajattelen esimerkiksi sikaloita. Voi kuulostaa kornilta, mutta minusta tehokasvatus on institutionalisoitua pahuutta ja luomakunnan riistoa.
Lisäys: Sekin on minusta kiinnostavaa, että helvetti ja paholainen eivät ylipäätään ole kristittyjen yksityisomaisuutta, vaan universaaleja juttuja. Niitä on tarvittu selittämään sitä mikä elämässämme on selittämätöntä, siis sitä tekovikaa mikä meissä ihmisissä on.
Tekstit
Ei pahuus ole mikään ulkopuolinen, itsenäinen olio joka "ottaa ihmisen valtaansa", vaan ihminen itse tekee valintoja, jotka ovat vahingollisia. Paholainen on keksitty syntipukiksi (kas, sorkat ja sarvet ja sorkat ja sarvet, mikä sattuma!) niin "syntisten" ei tarvii ottaa vastuuta teoistaan, sanoo vaan että Saatana se tuli ja pisti minut puukottamaan naapurin kuoliaaksi.
VastaaPoistaMutta mä olenkin niitä ihmisiä, joiden mielestä valistuksen ajan kasvatti viittaa kintaalla myös höpinöille valkopartaisesta ukosta, joka istuskelee pilvenreunalla ja ohjailee maailmaa ;)
Mutta mistä johtuu, että niin usein teemme valintoja, joista sitä pahuutta syntyy? Miksi emme pysty olemaan hyviä aina, vaikka koko sydämestämme sitä toisaalta haluamme, ja yritämme? Eikö tämä ihmisen kyvyttömyys torjua omia pahoja yllykkeitään koskaan häiritse sinua?
VastaaPoistaTunnen paljon vakaumuksellisia kristittyjä, mutta en tunne ketään, joka uskoisi valkopartaiseen pilvenreunalla istuskelijaan. En ainuttakaan.
Minä uskon pahuuteen, hyvyyteen ja Joulupukkiin. Piittaamattomuus on pahuutta, jonka yksi silmitön muoto on eläinten tehokasvatus. Lausumasi siitä ei ole tippaakaan korni.
VastaaPoistaHyvyys leimahtaa pieninä roihuina siellä täällä. Omasta hyvyydestä ei aina tiedä, onko se todella tarkoitettu itselle vai sille toiselle, mutta sanoilla ja teoilla on silti merkitystä. Omasta pahuudestakaan ei aina tiedä, koska sen voi niin helposti naamioida ja kätkeä itseltäänkin. Kiinnostava on kysymyksesi, mistä pahuus tulee. Voisiko se kuitenkin olla osa ihmisluontoa?
Sari P.
Minusta pahuus nimenomaan on osa ihmisluontoa, niin kuin hyvyyskin. Mutta ihmisluonnon osana oleminen ei silti tavallaan selitä asiaa. Se että ihmisessä on hyvyyttä ei mielestäni samalla tavalla ole arvoituksellinen asia kuin pahuus. On luonnollista että meissä on hyvyyttä, jotta elämä voisi jatkua, että pitäisimme huolen itsestämme, toisistamme, maailmasta jne. Pahuudella ei näyttäisi olevan samanlaista järkevää roolia elämässä. Se on häiriötekijä, jota kukaan ei halua. Ja silti on ja pysyy meissä pilaa valtavan määrän hyviä asioita joka päivä.
VastaaPoistaIhminen on sellainen laji, jonka toimintaan ja olemukseen kuuluu paljon järjettömiä ja tuhoisia asioita. Ne eivät evoluution kannalta vaikuta ollenkaan hyödyllisiltä ihmisen itsensä saati muun luomakunnan kannalta.
VastaaPoistaMinusta hyvyyskin voi joskus olla hyvin yllättävä ja arvoituksellinen ilmiö.
Mutta en tarkoita inttää. Ymmärrän näkemyksesi ja pohdintasi. Pois pahuus tästä kohti. :)
Sari P.
Voisi sanoa, että pahuus on tullut ihmisen mukana, sillä ihminen on se, joka on sen nimennyt. Luonnossa et näe hyvää ja pahaa, vaan luonnossa vallitsee tasapaino. Joku onneton kuolee nälkään, mutta ruokkii ruumiillaan toisen.
VastaaPoistaMutta ei pelkästään pahuus, vaan myös hyvyys on ihmisessä. Hyvässä ja pahassa on kyse tasapainon ylittämisestä eli järjettömästä toiminnasta. Eli astutaan ulos siitä mitä elävän olennon kuvitellaan tekevän. Eihän esimerkiksi eläin auta toista eläintä ellei se kuulu laumaan, jolloin siitä on taas sille itselle hyötyä. Kun taas ihminen saattaa osoittaa pohjatonta myötätuntoa tuntematonta kohtaan. Kolikon toinen puolihan on se, että pystymme myös pohjattomaan julmuuteen. Sitäkään et näe luonnossa. Ehkäpä ihmisen suurin vika on se, että emme elä tasapainossa maailmamme kanssa.
Sari, olet oikeassa, hyvyyskin saattaa joskus ilmetä yllättävissä paikoissa. Toisaalta myös ihan arkipäiväiset asiat voivat osoittaa hyvyttä, vaikka emme ole tottuneet niin ajattelemaan. Itse esim. ihmettelen sitä, miten autot ovat pysäköityinä kadun varteen, ja enimmäkseen niiden renkaita ei puhkota, pakoputkiin ei työnnetä perunoita, ikkunoita ei rikota. Myöskään asuntojen ikkunoita ei enimmäkseen kivitetä rikki. Se ON oikeasti ihmeellistä, ja ihmeellistä, että pidämme sitä itsestään selvänä, vaikka kenen tahansa olisi mahdollista yön pimeinä tunteina tehdä kaikenlaista jäynää. Miksi minä en huonoina hetkinäni hiivi pitkin Portsan katuja puhkomassa autonrenkaita? Mikä estää? Tuskin jäisin kiinni. On ihan liikuttavaa, kuinka luonnostaan toimimme monissa asioissa myös hyveellisesti.
VastaaPoistaAnne, luonnossa ei tosiaan ole hyvää eikä pahaa, paitsi Kamala luonto dokumenteissa lauantai-iltaisin. Se onkin tositeevee ohjelmien ohelle yksi propagandistisimmista ja ideologisimmista televisio-ohjelmista ever. Ihminen ei tosiaan osaa elää tasapainossa maailman kanssa. Vaikka aikaa on ollut opetella.
Ihmisyyteen kuuluu se, ettei ole olemassa täydellisen hyvää eikä täydellisen pahaa yksilöä.
VastaaPoistaJumaluuteen kuuluu se, ettei ole olemassa täydellisyyttä, vaikka se onkin: meissä kaikissa. Minä en ole parempi kuin sarjamurhaajaterroristi jossakin suurkaupungin metrossa. Minä en ole pahempi kuin äiti Amman ja muutamat muut pyhimykseksi jo elävänä luetut.
Ongelma on se, että minä kuvittelen olevani jotakin, nimeän itseni johonkin lahkoon tai kategoriaan. Minun sanani, minun käsitteeni estävät minua näkemästä elämää sellaisena kuin se. Ne estävät minua myös nauttimasta tästä hetkestä, tästä elinkaaresta, kaikesta, koska kuvittelen, että minun pitäisi olla parempi, valistuneempi, viisas. Sen sijaan että saisin olla ihminen.
Jotenkin näin sen koen.
Liisa lippa vinossa
Mielenkiintoisia ajatuksia teillä kaikilla! Olen yrittänyt miettiä pahuuden mekanismeja saamatta niihin mitään tolkkua. Pahuuden alkuperä ja voima ovat iso mysteeri. Otan mitättömän ja arkisen esimerkin: Joka päivä teen tai sanon jotain pahaa. Järki kieltää, mutta silti teen. Teen, vaikka tiedän seuraukset: omantunnon, pahan olon ja katumuksen. Miksi silti hakkaan päätäni seinään, kuka käskee? Ja miten tämä asia toimii niissä tuhoisissa pahuuksissa, jos pieniäkään ei pysty järjellä hillitsemään?
VastaaPoista"Mutta mistä johtuu, että niin usein teemme valintoja, joista sitä pahuutta syntyy?"
VastaaPoistaKoska ihminen on itsekäs, ja joskus/joillakin se on niin voimakasta että ei välitetä toisten hyvinvoinnista pätkääkään.
"Miksi emme pysty olemaan hyviä aina, vaikka koko sydämestämme sitä toisaalta haluamme, ja yritämme?"
Ei kaikki edes halua. Jotkut taas on rikottu niin pahasti, että heiltä on kadonnut kyky hyvyyteen. Ja viitaten edelliseen, siinä vaiheessa kun jonkun toisen halu on avoimesti ristiriidassa meidän oman halumme kanssa, oma halu tuppaa helposti voittamaan.
Mun mielestä tällaista aihetta on vähän arveluttavaa ylipäätään pohtia pelkästään yleisellä tasolla. Mä olen sitä mieltä, että jotkut on jo ihan perusluonteeltaan empaattisempia ja toiset taas v***maisempia - ihan kuten jotkut on kauniimpia, rumempia, tyhmempiä, fiksumpia jne. kuin toiset. Siis "Jos on lusikalla annettu, ei voi kauhalla vaatia" -periaate.
Lisäksi ihminen on kuitenkin pohjimmiltaan laumaeläin ja sellaisena pyrkii alitajuisesti luomaan hierarkioita ja löytämään niistä paikkansa (hyvä-parempi-paras, paha-pahempi-pahin). Toisaalta taas tiedostava osamme halajaa täydellistä tasa-arvoa - ja taloudellis-materialistisesti sovellettuna tämä voi johtaa joissakin yksilöissä ajatukseen, että jos tolla on jotain kivaa, niin mullakin on oikeus saada sama ihan tarjottimella, riippumatta siitä kuinka kovasti se toinen on nähnyt vaivaa tavoitteensa eteen. Ja jos en saa, niin otan, tai ainakin kostan.
Sitten on vielä se kysymys, että "hyvyys" ja "pahuus" on harvoin absoluutteja, vaan muuttuvat tilanteen ja ympäristön mukaan.
Mutta jos pitäisi nimetä yksi tie "hyvyyteen", mielestäni siihen kuuluu ainakin:
1) Vastuun otto omista teoistaan, ja myös tekojensa ennakointi tältä pohjalta
2) Itsetuntemus, erityisesti omien tunteiden ja motiivien tietoinen tunnistaminen
3) Sen tajuaminen, että minun näkemykseni on vain minun näkemykseni, ei mikään yleinen Totuus. Jos joku näkee asiat toisin, hänellä on siihen yhtäläinen oikeus, eikä se ole henkilökohtainen loukkaus minun Totuuttani vastaan. Eri mieltä saa toki olla, kunhan se tapahtuu keskustellen ja sen tiedostaen, että ei minun ole pakko erilaisia valintoja ymmärtää, kunhan hyväksyn ne (siis jos ne ei ole mitään Manson-meininkiä)
4) Sen tajuaminen, että kaikilla on kivempaa jos ollaan toisiakin kohtaan kivoja.
Anuhin kommentti oli todella hyvä, mutta siinäkin on se perusoletus, että on olemassa eri tasoisia ihmisiä. Sen olettamuksen alla on aina väite, että minä olen jotain, joka näkee paremmin, ansaitsee elämältä enemmän, koska minä olen minä.
VastaaPoistaIhmisten pitäisi riisua itseltään enemmän minuutta pois, lakata katsomasta maailmaa omien harhakuviensa (kasvatus, koulutus, asema ym)kautta.
En väitä, että itse siihen pystyisin (siksihän se lippani on vinossa), mutta tajutakseen jotakin ihmisyydestä, pitäisi olla ihminen itsekin, riisuttuna, paljaana, kuorittuna kaikesta itsekorostamisesta.
Ja silti elääkin pitäisi. Tässä kohtaa voisi tulla (tai olla tulematta) esiin Kristuksen teesi: rakasta lähimmäistä kuin itseäsi. Se on itse asiassa hyvin vaikeaa sekä sen kautta, että itsessä näkee niin paljon virheitä, ja sen kautta että toisissa niitä muka olisi enemmän/pahempia. Mutta kun muita ei voi muuttaa, niin itseään voi yrittää, luulen (ja epäonnistun siinä usein).
Liisa lippa vinossa
<3 ihanaa keskustelua.
VastaaPoistaVoi kun osaisikin olla aina hyvä. Useimmissa uskonnoissa taitaa olla kyse juuri siitä, hyvyydestä ja eettisistä valinnoista.
Ehkä elämämme tarkoitus on tosiaan, että oppisimme olemaan mahdollisimman vähän pahoja?
Jos näin olisi, olisi helppo uskoa jälleensyntymiseen.
Kuulin pari viikkoa sitten mielenkiintoisen, kenties New Age'stä lähtöisin olevan teorian. Sen mukaan lapset, joille tapahtuu jotain ihan hirveää, olisivat nk. kristallienkeleitä, jotka on lähetetty maailmaan vain opettamaan meitä muita. Ajatus tuntuisi lohdulliselta, siis että Maddy ym eivät oikeasti olisi olleet ihmisiä. Ajatelkaa miten helpottavaa tämä olisi.
Surullista kyllä, taitavat ne nälkään kuolevat lapset Afrikassa elää ihan oikeasti.
Anu tiivisti asian hienosti.
Todellinen, julma pahuus lähtee vääristyneistä kokemuksista tai aivojen puutteista, uskoisin.
Meidän jokaisen sisällä asuva (toivottavasti useimmin pienempi) pahuus taas itsekkyydestä.
Olen muuten huolissani siitä, että maailmassa on yhä vähemmän uskontojen oppien mukaan kasvatettuja ihmisiä. En tarkoita sillä tiukkaa uskonnollista kasvatusta, vaan opetusta siitä mikä on oikeasti hyvyyttä ja tasa-arvoa.
Ai juu, pitää lisätä vielä, että toki minunkin mielestäni kaikki ääripäät ovat pahasta. Eli se, että jokin opettaa lapsensa kiihkokristityksi tai -muslimiksi on toki yhtä paha asia kuin että ei olisi minkäänlaisia arvoja. Ja tietysti en myöskään tarkoita sitä, että joku, jolla ei olisi uskontoa, ei voisi kasvattaa eettisesti.
VastaaPoistaMutta valtauskonnoissa on paljon hyvää, vaikka ei uskoisikaan kaikkea kirjaimellisesti.
"Anuhin kommentti oli todella hyvä, mutta siinäkin on se perusoletus, että on olemassa eri tasoisia ihmisiä."
VastaaPoistaNo se ei ole oletus, vaan fakta. Mutta ne "tasot" ei ole mitään koko yksilöä kattavia, vaan eri ominaisuuksiin kohdistuvia. Joku voi olla jumalattoman älykäs ja samaan aikaan vailla empatiakykyä, ja tämmöinen kombo on todella vaarallinen ympäristölle. Toisaalta, jos korkeaan älykkyyteen (ja heitetään sekaan vielä tarmokkuus ja aikaansaapuus) yhdistyy hyväntahtoinen juonne, ihminen voi olla ns. oikea enkeli.
Lyhyemmin sanoen, meistä jokainen on jossain hyvä ja jossain huono, mutta tämä keskustelu koskee ominaisuuksien kirjosta ainostaan "hyvyyttä/pahuutta" - sanottakoon sitä vaikka empatiakyvyksi tai sen puutteeksi (empatiakykyyn toki vaikuttaa moni muukin asia kuin myötäsyntyisyys, mutta ulkoisten tekijöiden vaikutus on sitä heikompi, mitä lähempänä sen synnynnäisen vaikutuksen ääripäitä mennään).
"Sen mukaan lapset, joille tapahtuu jotain ihan hirveää, olisivat nk. kristallienkeleitä, jotka on lähetetty maailmaan vain opettamaan meitä muita. "
Tätä minä kutsun rankemmanpuoleiseksi todellisuuspakoisuudeksi - lisäksi se ikään kuin antaa julmuuksille oikeutuksen "Näin oli tarkoitus käydä, jotta oppisimme" -perustelulla - mutta kyllä tuohonkin saa tietysti uskoa, jos se omaa oloa helpottaa.
"Olen muuten huolissani siitä, että maailmassa on yhä vähemmän uskontojen oppien mukaan kasvatettuja ihmisiä. En tarkoita sillä tiukkaa uskonnollista kasvatusta, vaan opetusta siitä mikä on oikeasti hyvyyttä ja tasa-arvoa."
Miksi hyvyyden ja tasa-arvon perusteluksi tarvitaan uskoa? Eikö empatian pitäisi kummuta omasta sisäisestä halusta tehdä hyvää, eikä siitä itsekeskeisestä lähdökohdasta että "jos olen kiva niin saan palkkion (pääsen taivaaseen) ja jos olen paha niin saan rangaistuksen (kankut käristyy helvetin tulissa)"?
Sitä paitsi ihan pelkkä ns. maalaisjärkikään ei ole mitenkään ristiriidassa sen kanssa, että toisten huomioonottaminen lisää hyvinvointia jokaiselle, myös itselle.
Lisäksi uskonnoissa on se huono puoli, että ne tuppaa nimenomaan jakamaan ihmisiä "Me-Nuo Toiset" -asetelmiin, sen sijaan että aidosti haluttaisiin kaikenlaisten elämänkatsomusten mahtuvan tähän maailmaan.
Hyvä oli myös sinun kommenttisi, Hanna. Mutta näissä kristallienkeleissä (niinkuin ihastuinkin ajatukseen alussa) näen syviä vaaran merkkejä. Jos ihminen kieltäytyy näkemästä todellisuutta sellaisena kuin se on; että ihmiset voivat tappaa toisiaan ja jopa omia lapsiaan tai myydä toisten lapsia seksiteollisuuteen ym., niin on vaarana, että taas muokkaamme todellisuutta sellaiseksi kuin haluamme. Silloin nämä kristallilapset tai -enkelit jäävät ilman maallista oikeutta, joka on olla hengissä sekä ruumiillisesti ja henkisesti koskematon.
VastaaPoistaAhditukseen uskontoja on luotu, jumalista emme tiedä, emmekä ihmisiä osaa olla.
Liisa lippa vinossa
@anu juu olen samaa mieltä kristallienkeliajatuksesta. Mutta jos oikein ahdistaa, voi manipuloida itsensä uskomaan näin.
VastaaPoistaUskonnosta taas sen verran, että mielestäni kristinuskossa, ja tuntematta asiaa sen paremmin, käsittääkseni monessa muussakin uskonnossa uskotaan ihmisen hyvyyteen ja empaattisuuteen, henkiseen kasvuun. On hienoa jos vanhemmat osaavat opettaa näitä asioita ilman uskontoa, mutta luulen, että uskonto taustalla helpottaa asiassa.
Osaankohan nyt ollenkaan selittää mitä tarkoitan. Ehkä ajatuksenani on se, että uskonnoissa on asioita ajateltu meidän puolestamme ja se helpottaa, jos ei ole hyvä välittämään ajatuksiaan siitä mikä on oikein lapsille.
En siis tarkoita, että ateistin kasvatus olisi huonompaa, mutta haastavampaa kyllä kasvattajalle. Eli jos kyseessä on ateisti, joka on miettinyt asiat pitkälle, kasvatus voi olla paljonkin parempaa kuin kaltaiseni muka-kristityn. Mutta jos taas on hedonistityypi, joka ei sen kummemmin välitä arvoista tai ainakaan osaa niitä välittää lapsilleen, on tapakristityn helpompi välittää samat ajatukset viittaamalla uskontoon.
Oliko tämä ymmärrettävää?
"Mutta jos taas on hedonistityypi, joka ei sen kummemmin välitä arvoista tai ainakaan osaa niitä välittää lapsilleen, on tapakristityn helpompi välittää samat ajatukset viittaamalla uskontoon."
VastaaPoistaNiin, lapselle varmaan uppoaa perusteluksi se, että täytyy olla kiltti koska Tonttu-Ukon kirjassa sanotaan niin :)
Aikuisilla se toimii kai lähinnä näennäisesti, ja kääntyy turhan helposti siihen että Tonttu-Ukko on vihainen niille jotka on minun kanssani eri mieltä, niinpä saan toimia Tonttu-Ukon lähettiläänä ja tyrkyttää/painostaa/pakottaa Tonttu-Ukon oppeja myös näille ymmärtämättömille raukoille.
Tietysti ateistillakin on usein "järkevät" perustelut väärillekin teoille, mutta ainakaan ne eivät ole mitään yliluonnollisten olioiden sanelemia. Eikös pöpilään yleensä raahata ihmiset, jotka väittää että joku henkiolento on käskenyt tehdä niin tai näin? Miksi uskonnon varjolla sama homma onkin ihan ookoo?
En siis vastusta kenenkään henkilökohtaista uskoa, mutta mun mielestä lasten hyville urille kasvatus edellyttää vähän pitävämpiä perusteluja kuin vanhat kansantarinat (tai vaikka Jedi-ritarien opit, sekin on erään huhun mukaan nykyään virallinen uskonto, hehe).
:) ymmärrän tuonkin kannan.
VastaaPoistaKristallienkeli-ideasta tuli mieleen lukemani kolumni. Kirjoittaja kertoi pitkään vaalineensa amerikkalaishenkistä positiivista ajattelua. Siis että kun vain luotan itseeni ja olen kovasti positiivinen, voin saavuttaa mitä ikinä haluan. Taudeista ja muista murheista selviää positiivisin ajatuksin jne. Vaan entäs sitten, kun ei selviäkään? Kun ei saavutakaan sitä, mitä halusi? Sanotaanko sille nälkiintyneelle katulapselle, että mikset ollut positiivinen?
VastaaPoistaEn tarkoita tällä kannustaa kaikkia negatiiviseen ajatteluun. Kukin kulkee ja ajattelee persoonallisella tavallaan. Sitä minä vain, että hyvyys-pahuus-onnellisuus-onnettomuus-keskusteluihin kytkeytyy aika usein myös kaikenlaista diibadaabaa (huom! ei tässä keskusteluketjussa), josta ihmispolot sitten ottavat paineita itselleen tai toisaalta vapauttavat itsensä vastuusta.
Mitä tulee uskonnolliseen/uskonnottomaan kasvatukseen, niin jotenkin olen ollut havaitsevinani, että ateistiset henkilöt (kuten tämä Anubis tässä :) ovat usein hyvinkin tarkkaan miettineet etiikkansa ja välittävät sen myös lapsilleen. Arvojen puute tuntuu ennemminkin liittyvän ihan perustapakristilliseen elämänmalliin, jossa kuulutaan kirkkoon, kun kaikki muutkin kuuluvat. Se ei kuitenkaan ole asia, jota tarvitsisi perustella tai miettiä. Eikä siitä sitten kumpua erityisempää arvopohdintaa muutenkaan.
Sari P.
Paitsi että mä en ole ateisti! :D (Eikä ole omia lapsiakaan, mutta toisten vekaroita kyllä aivopesen mielelläni ;)
VastaaPoistaOnpas täällä ahkeroitu. Olin pari tuntia kokouksessa, ja sillä välin on tänne tullut sellaista ajatuksenlentoa, etten tiedä mihin tarttua. No tartun nyt tähän Anun kommenttiin:
VastaaPoista"Miksi hyvyyden ja tasa-arvon perusteluksi tarvitaan uskoa? Eikö empatian pitäisi kummuta omasta sisäisestä halusta tehdä hyvää, eikä siitä itsekeskeisestä lähdökohdasta että "jos olen kiva niin saan palkkion (pääsen taivaaseen)"?
En tiedä Anu, millaisia uskiksia sinä olet tavannut. Omassa tuttavapiirissäni ei ole ihmisiä, jotka uskovat siksi, että pääsisivät taivaaseen. Ihmiset uskovat Jumalaan, koska heille on syystä tai toisesta syntynyt kokemus suhteesta sellaiseen voimaan, jota me nimitämme jumalaksi. Tästä suhteesta tulee elämään voimanlähde. Se on tosiasia jota sitten voidaan sanallistaa eri tavoin.
Näissä jumalajutuissa on tietysti se ongelma, että meidän pitää inhimillisillä sanoilla puhua jostain sellaisesta, joka oikeastaan on sanojemme ulkopuolella. Ongelmia syntyy sitten siitä, kun ryhdytään kirjaimellisiksi, ja unohdetaan, että uskonnollisessa kielessä on aina mukana runouden aspekti.
Sinänsä ihmisen etiikan sisäiseen kumpuamiseen ei kristinuskonkaan mukaan tarvita mitään yksilön erityistä uskoa Jumalaan. Jumala on kuitenkin luonut jokaisen, hänen kuvansa on meissä kaikissa ja siis tunnemme hänen lakinsa sisimmässämme, uskomme häneen tai emme. Sillä on jokin hieno nimitys, luonnonoikeusko se oli. Siis sama oikeustajuhan meissä kaikissa on, ihan riippumatta mihin uskomme. Ateisti sanoo, että se vain kumpuu ihmisesta itsestään. Uskovainen sanoo, että sen on Jumala meihin luonut. Ja sitten voimme maailman tappiin, tai ainakin Kristuksen toiseen tulemiseen asti väitellä, että kummat ovat oikeassa.
Niin, tuollaisia kristallienkelijuttuja pidän kyllä aika kamalina, ja mihinkään new age hömppään meikää ei saa mukaan, eikä tuollaiseen positiivisuusajatteluun josta Sari mainitsi.
VastaaPoistaTietysti me koko ajan luomme maailmaa omilla ajatuksillamme, sanoillamme, toiminnallamme. jos olemme myönteisiä, ja kohtelemme hyvin itseämme ja muita, niin tietysti siitä koituu maailmaan jotain parempaa, kuin jos jatkuvasti haistatellaan, ollaan äreitä jne. Mutta oikeasti elämä voi olla todella ankaraa, epäoikeudenmukaista, julmaa. ihmiset ja eläimet voivat joutua kokemaan käsittämättömyyttä pahuutta. Silloin nousee kysymys, että miksi. Ja tulee myös toive siitä, että joskus, vaikka sitten elämän rajan tuolla puolen, punnukset tasattaisiin, ja saisimme selityksen.
Tuohon jumalahakuisuuteen haluaisin taas sekavan mietteeni sanoa. Minusta on väärin, että me emme tajua olevamme osa jumaluutta, osa maailmankaikkeutta, vaan etsimme sitä viimeistä sanaa jostakin uskonnosta. Nehän kaikki voivat olla totta tai olematta, mutta entäs se, kun me emme osaa elää, olla läsnä ja nauttia elämästä. Ja me rasitamme vajavaisia aivojamme näilläkin asioilla. En tarkoita sitä, että pitäisi heittää aivot narikkaan ja olla pohtimatta, mutta tarkoitan sitä, että miksi emme mene itseemme ja ymmärrä: jokainen meistä on osa maailmankaikkeutta, ja jos joku on huonompi jollakin ominaisuudella toistaan, niin taatusti on parempi jollakin muulla.
VastaaPoistaLiisa lippa vinossa
Selittämätön on selittämätöntä, mysteeri on ja pysyy ja onneksemme niin.
VastaaPoistaHyvä ja paha ovat naimisissa keskenään, siksi kai paratiisissakin oli hyvän s e k ä pahan tiedon puu.
Emme onneksi jääneet sinne uinumaan, symbioottiseen tilaan kuin pienet lapset.
Kun olen ollut sen äärellä, äärimmäisen julmuuden äärellä (esim kun lasta on pidelty ja kohdeltu hyvin pahoin), niin silloin on tullut mieleen ettemme tarvitsisi tämmöistä pahuutta lainkaan.
Emmekä kyllä tarvitsekaan.
Vaan sellaisena hetkenä useimmat tajuavat hyvin selvästi pahan kuten myös hyvän, ja kirkkaasti.
Se, että ihmisen on kohdattava elämässä pettymyksiä, epäonnistumisia, pelkoja, turhautumista, ymmärtämättömyyttä ja surua, sekä muutakin hankalaa (elämänmuutoksia ja käänteitä), niin sehän juuri tekee meistä ihmisiä. Kaikki tämä kuuluu elämään, ikävä kyllä ja onneksi.
Pahuuden kanssa on vähän hankalaa silloin kun se on piilossa, kätkeytyy monenmoisen epämääräisen alle, on hahmotonkin toisinaan, sellaista josta ei saa aina oikein otetta siten että sitä pystyisi käsittelemään rakentavasti. Esimerkiksi rakenteellinen väkivalta jota yhteiskunnassamme on paljon, ja jonka hyväksymme ihan noin vain.
Onko pahutta oikeasti enemmän kuin hyvyyttä? Onko se ajattelemattomuutta ? Tehdäänkö todella julmat teot täysin vailla mieltä tai mielenhäiriössä?
Liisa lippa vinossa, kysyt miksi me emme mene itseemme ja ymmärrä. Minä taas luulen, että ongelma on siinä, että asioita ymmärretään niin eri tavoilla. Minullakin on oma ymmärrykseni. Ei auta vaikka kuinka menisin itseeni, en ehkä lopultakaan alkaisi ymmärtää asioita jonkun toisen toivomalla tavalla:-) Sinänsä minusta aika harvat nykyään tuntuvat etsivän sitä viimeistä sanaa uskonnosta. Useammin turvaudutaan tieteeseen, vaikkei siitä edes mitään ymmärrettäisi.
VastaaPoistaHirlii, viime vuosikymmeninä pahuutta ehkä onkin käsitelty juuri ajattelemattomuutena, tietämättömyytenä, psyykkisinä ongelmina, muta pahan psykologisoiminen ei sekään tunnu tekevän oikeutta sen mahdille maailmassa. Joku kirkkoisä ajatteli pahan olevan hyvän puutetta. Sille filosofialle taisi löytyä enemmänkin kannattajia. Mutta jokin umpikuja senkin ajatusketjun päässä oli.
No en kyllä psykologisoisi tai tunne minkäänlaista haluakaan selitellä puhdasta pahuutta, siis sellaisia tekoja jotka ovat raakoja ja epäinhimillisiä. Eihän niissä nyt ole mitään puolusteltavaa?
VastaaPoistaTaivaat, paratiisit, helvetit sun muut on keksitty ihmisille, jotka eivät kestä sitä, että elämä on epäoikeudenmukaista. Että emme lähde samanlaisilta kalkkiviivoilta, että teemme vääriä valintoja tai olemme niin rujoja, ettemme edes kykene valitsemaan. Emme edes pitämään puoliamme. Emmekä kaikista yrityksistämme huolimatta onnistu ehkä milloinkaan.
VastaaPoistaSen vastapainoksi haluttiin paikka, johon pääsemiseksi ihmisen maallinen elo punnitaan. paha saa palkkansa ja hyvä pääsee jonnekin, jossa elämä on ikuista mannaa ja harpunsoittoa.
Minäkin luin satuja lapsena. Kauniita satuja. Tai niitä raadollisempia, Grimmiä esimerkiksi. Joskus luen satuja vieläkin. Mutta en Raamattua enkä Koraania.
Hirlii, mielestäni pahan psykologisointi on kuitenkin ollut viime vuosikymmeninä aika yleistä. Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista, runoili Eino Leinokin.
VastaaPoistaSiperiina, minua oikeastaan hämmästyttää miksi ihmiset eivät osaa lukea Raamattua muuten kuin moralisoimalla sitä. Päivittelemme sen sotia ja tappoja ymmärtämättä, että sehän kuvaa ihmisluontoa raadollisesti ja kaunistelematta. Sellaisia ihmiset ovat, tappavat ja raiskaavat. Ja sama peli jatkuu. Ei tämä nykyinen maailma sen kummempi ole. Me täällä hyvinvointivaltiossa kyllä olemme viime vuosikymmenet elää turvallisessa pumpulissa, mutta se ei ole mikään koko totuus ihmiskunnan tilasta. Ja täälläkin hyvinvointivaltiota puretaan, ilmapiiri kiristyy, asenteet kovenevat. Tositeeveessä alistetaan ja nöyryytetään ihmisiä katsojien huviksi, en tiedä onko se paljonkaan inhimmillisempää kuin Rooman sirkuksen ajat jolloin järjestettiin gladiaattoritaisteluja.
En myöskään osaa vakuuttua tuosta ajatuksesta, että taivas ja helvetti on keksitty heikkoja ihmisiä varten. Koska siinä on sellainen vähän ylimielinen klangi. isojen asioiden, kuten kuoleman ja kärsimyksen edessä monet meistä lopulta ovat aika heikkoja ja oikeastaan aika hyytävä ajatus minusta sellainen ihminen, joka ei tunnista pienuuttaan.
Näin on, näiden "tosi"tvsarjojen kanssa.
VastaaPoistaHeikoin lenkki -ohjelma, nimeään myöten, oli kai se eka suomalainen "opetusohjelma", että heikkoja ja avuttomia saa kohdella huonosti. Ja tätähän saa jo lukea mielipidepalstoiltakin, tätä jollotusta että "en minä ainakaan ala luusereita hyssäämään" jne. Ja aina vaan kovemmaksi on mennyt tässä "hyvinvointi"valtiossa. Kerjäläisyyskin haluttiin jo eräiden pullasormien toimesta kriminalisoida.
Eino Leino tarjoaa runossaan ymmärrystä sen sijaan. "Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää, niin ette niin kovat oisi!"
Raamatussa kuvattu väkivalta on hurjaa, mutta väkivaltaviihdeporno vielä hurjempaa.
Kuoleman jalka se kulkea jaksaa, runoili myös E. Leino, sen edessä nöyrtyy.
Kirsti:" ....isojen asioiden, kuten kuoleman ja kärsimyksen edessä monet meistä lopulta ovat aika heikkoja ja oikeastaan aika hyytävä ajatus minusta sellainen ihminen, joka ei tunnista pienuuttaan. "
VastaaPoistaOlenkin varmasti monien mielestä hyytävä ihminen. Toisinaan myös omasta mielestäni. Olen myös joutunut kohtaamaan läheltä paitsi oman, myös läheisen ihmisen kärsimyksen. Mitään pahempaa mitä on tapahtunut, ei enää voi tapahtua.
Olen kokenut myös sen, että pahimmalla hetkellä ei kukaan auta. Ei niin että toiset olisivat välinpitämättömiä tai pahantahtoisia, he ovat vain kykenemättömiä. Kaikki, ihan kaikki pitää tehdä itse. Ihminen on juuri niin heikko tai vahva kuin mitä hän kykenee olemaan. Maailma on kaunis. Maailma on kylmä. Mutta kun sen tiedostaa, ei maailma ole ollenkaan paha paikka.
Hirlii, Eino Leino runoili tunteisin vetoavasti, mutta ihmiseen eivät vetoomukset juuri tepsi.
VastaaPoistaSiperiina, kuulostaa siltä, että olet joutunut kokemaan kovia, ja selvinnyt siitä. Pienemmissäkin koettelemuksissa joutuu usein kokemaan, ettei kenestäkään ole apua, syystä tai toisesta. Se lienee se kohta elämässä, jolloin jotkut huomaavat että jumalauskosta on apua. Ihminen kokee, ettei hän olekaan yksin, vaan suurempi voima kuitenkin kantaa.
Myöhästyin keskustelusta, kiitos kotinetittömyyden, mutta sitä on ollut antoisa lukea ja kyllä se ajattelutti silloinkin kun en koneen ääreen päässyt. Ihmettelen vain hirliin kommenttia että pahuuden psykologisointi tarkoittaisi sen puolustelemista.
VastaaPoistaPahuuden medikalisointi sinällään on helppo ajatusmalli, jonka turvin on mukava ulkoistaa pahuus. Mielenhäiriö tai psykiatrinenkaan häiriö ei yksin riitä selittämään pahutta. Minusta se on meissä kaikissa sisäänrakennettuna tai kuten joku edellä totesi, ihminen pystyy pohjattomaan hyvään ja pohjattomaan pahaan. Ihmisenä en voi sulkea itseäni tästä pois.
Hei Helena! Psykologisointi ja medikalisointi on myös jotain, joka päästää pahaa tehneen ihmisen vastuusta, siinä mielessä voisi ehkä ajatella, että kysymys on puolustelemisesta.
VastaaPoista