Tunnustus + älkää unohtako äänestää--->

Sain Anulta tämän. Kiitos! Palkintoon liittyy velvoite kertoa seitsemän asiaa itsestä. Olen aikaisemminkin saanut tämän kovasti arvostamani palkinnon. Vilkaisin mitä olen silloin tunnustanut ja tekin voitte tehdä niin. Olen näköjään kertonut syöväni jäisiä raakoja pullia. Mielestäni tuo tunnustusten lista on edelleen aika kattava.

Listassa mainitaan myös alemmuuskompleksini ja se onkin asia jota olen taas miettinyt viime aikoina. Sehän on minulla aika paha. Se juontaa juurensa kouluajoilta, jolloin minulla oli lukihäiriö ja opettajani piti minua idioottina. Osittain lukihäiriön vuoksi, mutta osittain myös siksi että olin punkero lapsi.

Punkerosta lapsesta tuli mieleen nuori valokuvaaja Liu Susiraja Nyt-liitteen jutusta. Nuori nainen oli ripustanut sukkahousut tisseihinsä. Koska olen koko ikäni kärsinyt siitä, että olen ylipainoinen, minusta kieltämättä oli raskasta katsoa rumaksi laittautunutta punkeroa naista lehden kannessa.

Jostain syystä aloin miettiä Miina Savolaisen projektia Maailman ihanin tyttö. Oliko tyttöjen joukossa yhtään ylipainoista? En muista nähneeni yhtään sellaista kuvaa.

Nyt-liitettä katsellessa ensimmäinen ajatus oli, että miksi valokuvaaja haluaa kuvata itsensä mahdollisimman rumana. Seuraava ajatus oli, että mitä väliä sillä on, jos ihminen on ruma. Mikä pakko kaikkien olisi olla kauniita?

Liulla ura on siis nosteessa, kun hän kuvaa itseään rumana ja lihavana. Onko tämä moderni ja jotenkin salonkikelpoinen muoto entisaikojen sirkusten friikkinäytöksistä partaisine naisineen?

***

Huomatkaa, että kirjannimiäänestys jatkuu. Äänestäkää! Äänestäkää! Maanantaina nimiasia lyödään lukkoon.

Tunnustus + älkää unohtako äänestää--->

Äänestä paras nimi ja voita!--->

Ei ole tarkoitus täällä alvariinsa järjestää äänestyksiä, mutta tarvitsen apua nimiasiassa, joten auttakaa naista mäessä. Äänestäkää parasta nimeä, ja jos keksitte paremman kuin mikään noista niin antakaa kuulua itsestänne.

Kiitos Jennille, joka keksi Soutamisen taidon, se on varteen otettava vaihtoehto. Arvovaltaiselta taholta suositeltiin hyväksymään tuo nimi. Kiitos myös kaikille muille, jotka pohditte kommenttilaatikossani erilaisia nimivaihtoehtoja, niistä on ollut hyötyä, koska niiden ansiosta olen voinut ajatella nimiasiaa useammalta kantilta.

Pelin henkihän tämä: Jos haluat osallistua kirja-avontaan, ilmoittaudu äänestyksen jälkeen kommenttilaatikkooni. Sinne kommentin jättäneiden kesken arvotaan kirjapalkinto, minun tuotantoani tietysti. Toiveita saa esittää.

Jos joku onnistuu keksimään syksyllä ilmestyvälle kirjalleni nimen, palkitsen luonnollisesti myös hänet ruhtinaallisesti.

Lisäys:

Karpalo ehdotti nimeä Ristiaallokossa, johon kovasti miellyin, joten sillekin voi antaa äänen. Myös Liplatuksen Mies yli laidan on vahva ehdokas nimeksi, eli sitäkin voitte äänestää. Valitettavasti tuota kyselyä ei voi muokata niin että saisin nimet lisättyä sinne, eli antakaa äänenne kommenttilaatikossa vain. Kiitos myös Anonymys kakkoselle kiinnostavista ehdotuksista:-) Niitäkin saa äänestää, löytyvät kommenttilaatikosta.

Äänestä paras nimi ja voita!--->

Järjestö puolustaa pientä kirjailijaa

Kirjamessuilta muutaman vuoden takaa jäi mieleen kaksi naista kirjakaupan osastolla. Toinen hypisteli kirjaani Pappia kyydissä, ja toinen sanoi: Ei sitä kannata ostaa, se kannattaa lainata kirjastosta. Tämä silloin minua hiukan masentanut tapaus tuli mieleeni tänään, kun kannoin postilaatikosta sisälle Sanaston ilmoituksen lainauskorvauksista.

Lainauskorvaus on ihan uusi juttu. Se maksetaan sen perusteella miten kirjoja on kirjastoista lainattu. Elelen näillä rahoilla pari kuukautta, niin että kiitos Sanasto!

Voisin tietenkin toivoa suurempaa korvausta per laina, koska onhan korvaus silti hyvin pieni. Mutta jos tämä asia olisi ollut minun varassani, niin enpä varmasti saisi tämänkään vertaa. Luulin sivumennen sanoen ennakonpidätystä summaksi, joka minulle maksetaan, ja vasta toisella lukemisella tajusin tilanteen. Olin tipahtaa tuolilta. Ja lisäksi tämä on raha jota en ole ottanut huomioon, se tipahti taivaalta.

Suokaa anteeksi, että kehuskelen täällä rahoillani, mutta olen todella hyvin kiitollinen niille tyypeille, jotka ovat saaneet tämän uudistuksen aikaiseksi. Aplodit Sanastolle!

lisäys 27.1

Liitän tähän Kari Levolan kommentin siltä varalta, että blogiini eksyy ihmisiä, joita Sanastoon liittyvät asiat kiinnostavat. Tuolta kommenttilaatikosta tätä infoa ei välttämättä heti löydä:

Kirstille ja muille lainauskorvauksen tileille rapsahtamisesta ilostuneille mukavana muistutuksena sekin, että tämä tilitys koski vuosia 2007 ja 2008. Jo nyt toukokuussa ovat tulossa vuoden 2009 lainauskorvaukset.

Ja Anonyymille ja muille,jotka eivät vielä ole kirjautuneet lainauskorvausjärjestelmään muistutuksena, että se on syytä tehdä. Mitään ei ole kukaan vielä menettänyt, lainauskorvaukset ´säilyvät eli ovat haettavissa kolme vuotta. Eli kuten Sanasto nyt tapahtuneen jaon yhteydessä on tiedottanut, vuosien 2007 ja 2008 määrärahoistakin on vielä osa tilimättä kun kaikki korvauksiin oikeutetut eivät ole vielä ilmoittautuneet lainauskorvausjärjestelmään.

Tuo ilmoittautuminen tapahtuu parhaiten Sanaston nettisivuilla www.sanasto.fi . Tekijä on itse vastuussa siitä että hänen teoslistaltaan löytyy kaikki eri ISBN-numerolla ilmestyneet teokset. Se tarkoittaa, että niidenkin jotka ovat jo lainauskorvausjärjestelmään ilmoittautuneet, on syytä aika ajoin käydä tarkastamassa omat tietonsa ja lisäämässä sinne uusimmat teoksensa kun maksatus siis etenee seuraavaksi vuoden 2009 lainauksiin.

Kari Levola

Järjestö puolustaa pientä kirjailijaa

Nimiehdotuksia?

Onko Maata näkyvissä mielestänne hyvä nimi kirjalle? Tuleeko siitä sellainen olo, että tuonpa kirjan tahdon lukea? Minulla on nyt muutama päivä aikaa keksiä syksyllä ilmestyvälle romaanilleni parempi nimi, ja haluaisin niin myös tehdä, mutta nimen keksiminen on aivan kerta kaikkiaan viheliäistä hommaa. Päätän aina, etten edes ryhdy kirjoittamaan kirjaa ennen kuin on hyvä nimi tiedossa, mutta sitten käy niin kuin nytkin. Kirja valmistuu, nimi ei.

Olen etsiskellyt toista nimivaihtoehtoa jostain kaaosteorian tai sallimuksen suunnalta. Ymmärtäisivätkö nykyihmiset edes, että mikä on sallimus. Voi olla etten minäkään ymmärrä sitä sanaa.

Sekin minua vaivaa, etten ole ihan varma onko Auliksen isä mainittu nimeltä edellisissä jaksoissa. Minulla on se vaikutelma, ettei ole, ja siksi ristin hänet nyt Armakseksi. Mutta pitäisi varmaankin vielä käydä edelliset osat läpi, koska olisi kyllä noloa tajuta jälkeen päin, että ensimmäisessä osassa Auliksen isä oli nimeltään Erkki tms.

Sopii tietenkin ihmetellä, että kuka nämä kirjat on kirjoittanut ja luonut niissä seikkailevat ihmiset ellen edes muista henkilöitteni nimiä.

ps. Virtaavissa ajatuksissa kirjoitetaan Pappia kyydissä romaanista

Nimiehdotuksia?

Hahhaa, olin oikeassa, joku muu on söhlännyt

Metsästäessäni kadonneita palkkarahoja huomasin lähtökohtaisesti olettavani, että vika on minussa. Yleensähän se aina on. Kun viidennen kerran kävin tiliotetta läpi etsien sieltä merkintää rahasta, joka sinne kuulemma oli siirretty, ja kuudennen kerran tarkistin tilinumeron, mietin kuumeisesti millä tavalla olen voinut aikaan saada tämän virheen. En voinut ajatella, että joku muu olisi tehnyt virheen, koska syy yleensä aina on minussa.

Huomaan muidenkin luonnostaan ajattelevan, että juuri minä olen syyllinen. Minä varmaan viestitän tätä periaatetta jollakin nonverbaalisella nerokkaalla menetelmällä. Kaikki tuntuvat olevan aina yksimielisiä sen suhteen, että juuri minä olen hajamielinen, huolimaton, nukahtelen sopimattomissa paikoissa, jopa silloin kun on omista rahoistani kysymys.

Kun sitten pitkän setvimisen kautta selviää, että vika ei tällä kertaa ollutkaan minussa, en löydä itsestäni minkäänlaista ärtymystä enkä kiukkua sitä ihmistä kohtaan, joka on söhlinyt asian. Päinvastoin, tekee mieli korkata skumppapullo ja heittää kannat kattoon. Vika ei ollutkaan minussa hei kuulitteko te. Olen lähettänyt laskun oikeaan paikkaan, oikealle ihmiselle ja tilinumerokin oli oikea. Olen syytön syytön syytön, kuuletteko. Ihana tunne. Ja rahaakin siis tulossa taas.

Hahhaa, olin oikeassa, joku muu on söhlännyt

Kyselyn tulokset

Suurin osa kyselyyn vastanneista, eli 37 kpl, mikä tekee 54% , oli sitä mieltä, että koko ajan on menossa muita buumeja, niitä vain ei ehkä ole huomioitu samalla tavalla kuin dekkaribuumia. Epäilin tätä, siis että buumeja on tosiaan menossa. Viimeksi tajusin asian viime kesänä, kun kirjastossa kävelin romantiikkahyllyn ohi ja huomasin sen lähes tyhjäksi. Kysyn kirjastovirkailijalta, että mitä hyllylle oli tapahtunut. Hän kertoi ettei mitään erityistä, kirjat vain olivat lainassa. Mutta ei tällaisesta asiasta kerrota hesareissa ja ylistetä katajaisen kansan kovia lukuhaluja.

Hällä väliä tyypit muodostivat kyselyni toiseksi suurimman porukan, heitä oli 25 kpl, eli 35 %. Onneksi tuli jonkin verran myös selityksiä tähän hällä väliä asenteeseen. Se ei kuvastanutkaan välinpitämättömyyttä, vaan suvaitsevuutta, mikä on hieno asia.

17 äänestäjää eli 25% oli vannoutuneita dekkarifriikkejä, ja vain yksi ihminen oli sillä pessimistisellä (vai optimistisella?) kannalla, että koko lukemisharrastus päättynee joskus parin vuoden kuluttua.

Suoritin joka tapauksessa virallisen arvonnan, joskin ilman valvojaa, teidän pitää nyt vain luottaa rehellisyyteeni. Arvonnassa menestyivät Jl Virtaavine ajatuksineen, ja saa siis ikiomakseen Pappia kyydissä, kunhan ilmoittaa tiedot mihin voin kirjan lähettää. Sekä Lentsu, joka siis saa omakseen kirjan Reetta ja linnan vangit.

Kiitos kaikille kyselyyn vastanneille. Luulenpa, että tulevaisuudessakin täällä tulee olemaan kyselyitä, joten pysykää kuulolla. Ja Lentu ynnä Jl, lähettäkää osoitteenne, että voin postittaa voittonne. Onnea kaikille, ei vain voittajille, vaan joka iikalle, olette ihanii!

Kyselyn tulokset

Taide koskettaa + vielä on aikaa vastata kyselyyn--->

Onko teillä koskaan sellaista, että kun vaikututte jostain taideteoksesta, haluaisitte itsellenne tärkeiden ihmisten myös näkevän sen, ja vaikuttuvan siitä? Mistä semmoinen johtuu? Kokeeko sitä jonkin teoksen pukevan sanoiksi sen miten itse on pohjimmiltaan asiat oivaltanut, mutta ei ole osannut kertoa? Kurkottaako sitä jonkin teoksen välityksellä muita kohti, tai kiskooko heitä johonkin omaan todellisuuteensa, jonka haluaisi edes hetken olevan yhteistä todellisuutta niin että erillisyys korvautuisi yhteisyydellä? Vai mistä on kysymys? Minulle voi jostain taideteoksesta tulla sellainen olo, että se kokemus olisi ihan väkisin pakko saada jakaa jonkun läheisen ihmisen kanssa, ja sitten tulee ihan kiukkuiseksi kun se toinen vain marmattaa, että ei kiinnosta.

***

Dekkarikyselyyn liittyen, äänestysvilkkaus on tänään ollut eilistä huomattavasti laimeampaa, mutta pidän tuota kyselyä tuossa vielä jonkin aikaa. Äänestäkää, voitte voittaa laatukirjallisuutta! Kohta siirryn arvontoihin.

Taide koskettaa + vielä on aikaa vastata kyselyyn--->

Lisätkää tietouttani, vastatkaa kyselyyn ---->

Eilisessä Hesarissa oli juttu siitä, että kuuluisat dekkaristit ovat perustaneet osuuskuntatyyppisen kustantamon, jossa kirjailijat saavat valtaosan myyntituloista, toisin kuin normaalissa kustantamossa. Inahdus ehtikin jo kommentoimaan asiaa, ja sinne kannattaakin nyt mennä mikäli haluatta keskustella aiheesta tasokkaasti.

Minulle tuli jutusta mieleen yksi ihan muu asia, ja siksi teinkin kyselyn liittyen dekkaribuumiin. Olkaa hyvät ja vastatkaa kyselyyn. Vastaajien kesken arvotaan kirjapalkintoja, minun tuotantoani tietenkin. Saa esittää toivomuksia kirjasta, jonka haluatte saada ikiomaksi. Se ei valitettavasti voi olla dekkari, koska olen tehnyt niitä vain yhden, eikä minulla ole enää tekijäkappaleita.

Arvontaan osallistuvien pitää ilmeisesti lähettää minulle tietonsa sähköpostissa, vai kuinka näiden kyselyjen kanssa toimitaan? Se löytyy tuosta oikealta. Tämä on ensimmäinen kerta kun kokeilen moista. Mutta ainakin Pappia kyydissä, Pelastusrenkaita, Reetta ja linnan vangit kirjaa on luvassa, pyynnöstä voin kaivaa esiin myös joitakin muitakin entisiä kirjojani jos joku jostain kummallisesta syystä niitä kaipaa.

Voitte myös tämän postauksen perään laittaa arvelunne siitä, miten kauan dekkarien hypetystä vielä jatketaan. Varmuuden vuoksi kerron, että minulla ei ole mitään dekkareita vastaan, luen niitä itsekin joskus.

Lisätkää tietouttani, vastatkaa kyselyyn ---->

Kaunis ihminen

Jumalista ja ihmisistä on ollut Ranskassa kassamagneetti, mitä ei ehkä odottaisi, sillä elokuvassa ei ajeta kilpaa autolla, ei piehtaroida silkkilakanoissa, ei ammuta eikä räjäytellä näyttävästi.

Suosio johtuu varmaankin osittain siitä, että Algeria, jonne tapahtumat sijoittuvat, on kuulunut Ranskalle. Ehkä myös siitä, että uskontojen välinen rinnakkaiselo on tätä nykyä entistä ajankohtaisempi aihe siitä huolimatta, että uskontojen tuhoa ja merkityksen vähentymistä on povattu ainakin koko minun elämäni ajan. Kun saamme tietää kuinka maa pyörii jne, emme tarvitse jotain niin barbaarista kuin uskonnot, ja ne lakkaavat olemasta.

Mutta siis kun ne eivät lakkaa. Luulen, että uskonto tekee paluuta myös Suomeen.

Jumalista ja ihmisistä kertoo islamin ja kristinuskon rinnakkaiselosta, ja siten ennen kaikkea ihmisten välisestä rinnakkaiselosta. Ja siitä mikä rikkoo tämän yhteyden. Se kertoo trappistimunkkien elämästä ja palvelutyöstä Algerian syrjäseudulla, islamistien aiheuttamasta uhasta, ja kutsumuksen voimasta. Munkit elävät todeksi kristinuskon ehdottoman vaatimuksen, että lähimmäisen rakastaminen merkitsee myös vihollisen rakastamista. Sehän ei meidän elämässämme yleensä kovin hyvin yleensä toteudu, koska vihollisen rakastaminen on niin ankara vaatimus. Ei se ole helppoa munkeillekaan.

Äksöniä kaipaaville elokuva ei sovi, sillä enimmäkseen siinä vain seurataan munkkien puuhia. Jumalanpalvelukset saavat elokuvassa paljon tilaa. Kamera kuvaa iäkkäiden munkkien käsittämättömän kauniita ja ilmeikkäitä kasvoja. Mutta hän ken haluaa ymmärtää ihmistä, ja myös uskonnollista ihmistä menköön katsomaan. Elokuva perustuu tositapahtumiin.

Trappistien kotisivut.
Elokuvan traileri

Kaunis ihminen

Peruuttamatonta

Joskus lopussa
sitä saattaa miettiä
miksi edes aloitti.


Runotorstai käski runoilla Alusta

Peruuttamatonta

Olenko vähän aasi ihaa

Kuulin tänään, että Reetasta tehdään toinen painos. Ilahduin ensin, mutta sitten heti ilahtumisen perään tuli ajatus: eihän se toisen painoksen tekeminen mitään ratkaise, se pitäisi saada myös myytyä.

Ilahtumisen ja huolestumisen välillä oli ehkä noin viisi iloista minuuttia.

Sitten jatkoin syksyllä ilmestyvän kirjan editointia ja takaraivossa tykytti: mitä järkeä tässäkin, ei kukaan ymmärrä kuitenkaan. Muita kehutaan, minua ei koskaan. Minä vain raadan ja ihmiset pitävät minua pilkkanaan. Kirjoistani tehdään vessapaperia, nimeni tallataan lokaan.

Ja miksi minun pitää aina kirjoittaa näin tyhmistä aiheista? Entä jos tosiaan olen huono kirjailija, tai keskinkertainen, mikä on vielä kamalampaa, ja tyhmien aiheiden valinta on juuri osoitus huonoudestani.

Miksi mietin tällaista juuri nyt, kun kahdesta kirjastani on tulossa toinen painos ja novellini lähtee valloittamaan Venäjää? Minunhan pitäisi puhkua voitonriemua.

Niin, sitä Arkangelin matkaakin olen alkanut miettiä. Tiistaina 22.2 olisi lähtö, ja takaisin kotiin pääsisin vasta sunnuntaina 27.2. Mutta voiko tällainen ihminen lähteä mihinkään, kun jo pelkällä helsinkireissulla huomasin riutuvani koti-ikävässä ja minulla oli sentään halinalle mukana.

Olenko vähän aasi ihaa

Projektityöläinen

Ajoittain ihminen joutuu tilanteeseen, jolloin hän kysyy itseltään onko hänelläkin oikeus käyttää järkeä. Jos nimittäin joku asia on annettu hänelle hoidettavaksi, ja hän on sitten yrittänyt kuunnella ja ottaa huomioon kaikkien mahdollisten asianosaisten mielipiteet, joita on yhtä monta kuin asianosaisiakin, sen lisäksi että asianosaiset ovat itsensäkin kanssa erimielisiä aina välillä, niin saako jossain vaiheessa tulla se hetki, jolloin työjuhta voi todeta että nyt riittää. Hänelläkin on järki päässä, ja se saattaa olla ihan yhtä hyvä järki kuin jollakin toisellakin ihmisellä.

Projektityöläinen

ajatus joululoman päätteeksi

Kaikkia luovia voittoja edeltävät luovat tappiot. Tämä lause on jäänyt mieleen Julia Cameronin kirjasta Tie luovuuteen.

Olen pitänyt sitä johtotähtenä, mutta välillä olen miettinyt onko tosiaan niin, että luovat tappiot ovat parasta mitä saan aikaiseksi. Mutta lohduttaudun ajatuksella, että se mikä nyt näyttää tappiolta, voi toisessa tilanteessa ollakin jotain muuta.

Tai sitten ei.

ajatus joululoman päätteeksi

Vuorinen ja Kirjailijaliitto

Apuraha-asiat ovat taas puhuttaneet kirjailijoita ja ihmisiä, ehkä myös apinoita. Kun luin Juha Vuorisen aiheeseen liittyvää tylytystä, kiinnitin huomiota siihen, ettei häntä omien sanojensa mukaan ole hyväksytty Kirjailijaliittoon heikkojen taiteellisten ansioittensa vuoksi.

Minulla on sivistyksessä Juha Vuorisen mentävä aukko. En ole lukenut hänen kirjojaan, koska niissä ei vaikuttaisi olevan sisältöä joka vetäisi minua puoleensa, mutta siitä huolimatta pidän kummallisena jos häntä ei ole hyväksytty Kirjailijaliiton jäseneksi. Järkeni mukaan ihmisen, joka julkaisee kirjoja ja jolle tämä hassu sijaistoiminto on merkittävä tulonlähde, pitäisi olla Kirjailijaliiton jäsen. Olettaen, että ihminen itse sitä toivoo. Se että hänen kirjansa kiinnostavat monia lukijoita, joskaan eivät minua, osoittaa mielestäni että ne ovat riittävän korkeatasoisia.

Ymmärrän, että asiasta päättäneiden mielestä Vuorisen kirjat ovat jotenkin kyseenalaisia. Ehkä ne ratsastavat ihmisen alhaisilla vieteillä ja tekevät sen suorasukaisesti vedoten siten lukijoihin, jotka eivät ole kiinnostuneita hengittämään sitä kirjallista yläpilveä, jota esim. taannoisessa Turun sanomien kirjallisuusblogijutussa suitsutettiin.

Ok, ymmärrän tämän. Minustakin ihmisten kannattaisi lukea mieluummin fiksuja kirjoja kuin vähemmän fiksuja. Mutta eikö ole kuitenkin niin, että kaikkia meittiä tarvitaan, ja kirjojen lukemisen ollessa monella tavalla uhanalainen harrastus, pitäisi aina iloita, kun luetaan kirjoja, vaikka ne kirjat olisivat vähän tyhmempiäkin. Ja tukea ihmistä, joka pystyy kirjoillaan houkuttelemaan lukemisen pariin porukkaa, joka ei ehkä muuten kirjaan tarttusi.

Painotettakoon tässä, että kirjoitan asiasta, josta en tiedä mitään. Kommentoin ainoastaan tuota Vuorisen blogijuttua.

Jos joku ihmettelee, että miksi päivittelen blogiani tähän aikaan yöstä, niin uskokaa huviksenne, sitä ihmettelen minäkin.

Vuorinen ja Kirjailijaliitto

Ryhdyin vaikuttavaksi kirjallisuusperseeksi, eikun persoonaksi

Mun pitää nyt kertoa, että olen harrastanut yhteiskunnallista aktiivisuutta, joka ei yleensä kuulu toimenkuvaani ollenkaan. Pari päivää sitten Turun sanomissa oli maailman ärsyttävin juttu kirjallisuusblogeista. Vain hyvin harvat kirjailijat kuulemma pitävät blogia, eikä kukaan merkittävä kirjailija kumminkaan. Karri Kokko pitää korkeatasoista blogia jota käy lukemassa 50 ihmistä päivässä, joista hän tuntee 45 nimeltä. Ja sitä rataa.

Juttuun ei ollut kelpuutettu yhtään kirjablogia, joita on pilvin pimein ja joita seuraa isot ihmisjoukot. Eikä tietenkään yhtään todella aktiivista ja usein päivittyvää kirjallisuusblogia. Ei myöskään hämmästyttävää Runotorstai-ilmiötä, eikä Susu Petalin ja Una Reinmanin tapaisia ihmeihmisiä, jotka ovat onnistuneet luomaan itselleen laajan yleisön, käsittääkseni paljolti juuri blogien avulla.

Jos joku luulee, että asia ärsyttää minua ensisijaisesti siksi, ettei siinä mainittu minun kirjallisuusblogiani, luulee tietenkin oikein, mutta so not, hällä väliä. Kirjoitin joka tapauksessa varjojutun ja lähetin Turkkariin. Lupasivat julkaista, kunhan lyhennän pituutta kolmanneksen. Arvaatte varmaan mitä se tarkoittaa. Ei ollut tilaa mainita kaikkia mainitsemisen arvoisia blogeja, koska jotain muutakin piti pystyä sanomaan.

Ryhdyin vaikuttavaksi kirjallisuusperseeksi, eikun persoonaksi

Kauhea ikävä yllätti

Tuli yhtäkkiä mieleen, että viime yönä menin unessa käymään mökillä. Oli talvi niin kuin nytkin, pakkasta ja korkeat nietokset. Kun menin sisälle, siellä olivat edesmenneet kissani Lohtu ja Lysti. Otin ne syliin, rutistin oikein lujasti ja kuuntelin miten ne kehräsivät. Olivat hyvässä kunnossa, eivät yhtään nälkäisiä eivätkä viluisia. Mökissä oli kolmaskin kissa, vaikka oikeastaan se muistutti enemmän dreeveriä. Kysyin mieheltäni, että saanhan minä pitää senkin, saanhan minä pitää nämä kaikki kolme kissaa.

Jostain syystä tuntuu kummalta, etten koskaan saa enää tavata kissojani Lystiä ja Lohtua. Ne olivat ainutkertaisia olentoja, jotka elivät kanssani 19 vuotta ja 22 vuotta, ja sitten niiden aika tuli täyteen. En millään saa niitä takaisin. Vaikka minusta tulisi miten menestynyt ja rikas, vaikka minulla olisi kuinka paljon rahaa, en koskaan saa niitä takaisin, en millään maailman rahalla. Niin pieni ja yksinkertainen toive, saada vielä kerran silittää noita kissoja, pitää niitä sylissä, ja kuitenkin mahdoton toteuttaa.

Pitäisi varmaan mennä jo nukkumaan, mutta kun maailma pyörii mielessä.

Kauhea ikävä yllätti

Universumin unelmat

Tässä vaiheessa vuotta pitäisi kai lausua jotain optimistista. Kosminen karuselli on tehnyt jälleen yhden kierroksen.

Nyt kun on ollut jonkinlaista joulutaukoa, olen paitsi yrittänyt lukea kirjoja, myös katsonut elokuvia. Wim Wendersin Land of Plenty jäi pyörimään mieleen. Siinä amerikkalaisen lähetyssaarnaajan tytär Lana palaa Amerikkaan. Hän tapaa Vietnamin sodassa henkisesti vaurioituneen enonsa Paulin, joka vakoilee arabeja siinä tarkoituksessa että paljastaa näiden tulevat terrori-iskut. He joutuvat tuntemattoman arabimiehen murhan silminnäkijöiksi ja päätyvät sen vuoksi matkalle, joka lopulta vie WTC tornien rakennustyömaana olevalle aukiolle. He katselevat aukiota jossa tornit olivat joskus olleet. Lana kertoo olleensa Israelissa kun torneihin iskettiin. Ihmiset olivat hurranneet. Paul oletti heidän hurranneen, koska he olivat hulluja terroristeja. Lana sanoi, että he olivat aivan tavallisia ihmisiä, he vain vihasivat amerikkalaisia. Paul ei voinut ymmärtää, miksi joku vihaisi amerikkalaisia. Lana sanoi: Ei puhuta enempää. Yritetään kuunnella.

En ole vuosikausiin tehnyt uuden vuoden lupauksia, eikä kai tämäkään ole sellainen, mutta Lanan lause jäi mieleen pyörimään. Tänä vuonna haluaisin olla enemmän hiljaa ja kuunnella, mitä maailmankaikkeus puhuu. Mitä ihmisten mielessä liikkuu. En voi muuttaa maailmaa, enkä ihmisten ajatuskulkuja, en ehkä ymmärtääkään. Mutta voin kuunnella, ehkä sekin on jotain.

Universumin unelmat