Sain Anulta tämän. Kiitos! Palkintoon liittyy velvoite kertoa seitsemän asiaa itsestä. Olen aikaisemminkin saanut tämän kovasti arvostamani palkinnon. Vilkaisin mitä olen silloin tunnustanut ja tekin voitte tehdä niin. Olen näköjään kertonut syöväni jäisiä raakoja pullia. Mielestäni tuo tunnustusten lista on edelleen aika kattava.
Listassa mainitaan myös alemmuuskompleksini ja se onkin asia jota olen taas miettinyt viime aikoina. Sehän on minulla aika paha. Se juontaa juurensa kouluajoilta, jolloin minulla oli lukihäiriö ja opettajani piti minua idioottina. Osittain lukihäiriön vuoksi, mutta osittain myös siksi että olin punkero lapsi.
Punkerosta lapsesta tuli mieleen nuori valokuvaaja Liu Susiraja Nyt-liitteen jutusta. Nuori nainen oli ripustanut sukkahousut tisseihinsä. Koska olen koko ikäni kärsinyt siitä, että olen ylipainoinen, minusta kieltämättä oli raskasta katsoa rumaksi laittautunutta punkeroa naista lehden kannessa.
Jostain syystä aloin miettiä Miina Savolaisen projektia Maailman ihanin tyttö. Oliko tyttöjen joukossa yhtään ylipainoista? En muista nähneeni yhtään sellaista kuvaa.
Nyt-liitettä katsellessa ensimmäinen ajatus oli, että miksi valokuvaaja haluaa kuvata itsensä mahdollisimman rumana. Seuraava ajatus oli, että mitä väliä sillä on, jos ihminen on ruma. Mikä pakko kaikkien olisi olla kauniita?
Liulla ura on siis nosteessa, kun hän kuvaa itseään rumana ja lihavana. Onko tämä moderni ja jotenkin salonkikelpoinen muoto entisaikojen sirkusten friikkinäytöksistä partaisine naisineen?
***
Huomatkaa, että kirjannimiäänestys jatkuu. Äänestäkää! Äänestäkää! Maanantaina nimiasia lyödään lukkoon.
Tekstit
Ei Liu Susiraja kuvaa itseään "rumana" vaan sennäköisenä kuin on. Omana itsenään.
VastaaPoistaKatsoja synnyttää ruman tai minkätahansa tahansa mitä mieleen tulee. Täytyypä mennä katsomaan koko näyttely. Hauskantotinen, tuli minulle ensimmäisenä mieleen.
Minulla oli puhevika (S-vika niin kuin sitä silloin sanottiin) lapsena ja sen takia kävin puheopetuksessa.
VastaaPoistaMuutettuamme oli tieto ilmeisesti muuttunut ja jouduin johohkin lukihäiriötestiin välitunnilla, kun muu luokka pääsi ulos.
En tajunnut, mistä on kyse, kun opettaja saneli sanoja ja minun piti kirjoittaa ne. Kirjoitin ne kaikki oikein ja opettaja ihmetteli, että mistäs se johtuu. Huoh.
Kun näin Susirajan kuvia ensimmäisen eka reaktio oli suojelunhalu - luulin, että joku oli käynyt kuvaamassa "susirajan" takaa ihmisiä, jotka eivät osaa tai halua suojella omaa yksityisyyttään. Nytin jutusta tuli ihailu - valokuvaaja kuvaa itseään juuri sellaisena kuin on, harja rintojen alla tai sukkahousut rinnoista roikkuen. Tästä tuli hurja ihailu, joku voi ja uskaltaa tehdä näin!
VastaaPoistaHirlii, kaipa siinä Susirajan poseerauksessa kuitenkin jotain provosointia on mukana, ei pelkkänä omana itsenä olemista.
VastaaPoistaEle, opettajallasi oli ilmeisesti mennyt termit sekaisin:-)
Anonyymi, kyllä se minustakin on ihailtavaa kuvata itseään tuolla tavalla. Tavallaan se tekee myös näkyväksi sen miten ulkonäkökeskeisessä maailmassa me elämme. Jos ulkonäkö ei olisi meille niin tärkeä asia, Susirajan kuvat eivät sykähdyttäisi.
No minusta ne eivät olleet rumia kuvia, eivätkä provokatiivisia vaan hauskoja. Riemastuttavia.
VastaaPoistaRumuus on kuten kauneskin, on katsojan silmissä, ja aivan varmasti kuvat herättävät joissain katsojissa inhoa ja pelkoa, kuten ylipainoinen vaikuttaisi herättävän, mutta ne tunteet ovat katsojassa eivät kuvassa tai kuvaajassa. Sitä emme tiedä.
Minä olen aina arvostanut ihmisiä, jotka uskaltavat olla aidosti sen näköisiä kuin haluavat, vaikka se olisi paitsi länsimaisen kauneusihanteen, myös kaikkien trendien vastaista (on helpompaa olla vaikkapa gootti kuin pukeutua pelkästään pilkullisiin vaatteisiin, jos niistä tykkää). Joku pukeutuu erikoisesti siksi, että tykkää niistä vaatteista. Toinen siksi, että haluaa huomiota. Mikäs siinä. Itse rakastan sateenkaarenvärisiä vaatteita, mutta en ole ikinä uskaltanut värjätä hiuksiani vihreiksi, vaikka lapsesta asti olen siitä haaveillut.
VastaaPoistaTuossa Maailman ihanin tyttö -koskevassa kommentissa on erittäin hyvä pointti. Onkohan kukaan koskaan kysynyt häneltä asiasta?
Maija, mukava että puutuit tuohon Maailman ihanin tyttö asiaan, koska se alkoi tosiaan vaivata. Kirjaa olen vain selannut, enkä selatessa huomannut tarkkailla tätä asiaa. Koska olen koko ikäni ollut jonkin verran ylipainoinen minusta on aina tuntunut vähän surulliselta, että ylipainoiset naiset saavat tässä kulttuurissa edustaa niin negatiivisia asioita. Olen omakohtaisesti huomannut miten hankala on kirjoittaa romaaniin ylipainoinen sankaritar niin, että hänen elämänsä vaikuttaisi kuitenkin hohdokkaalta ja tavoittelemisen arvoiselta, eikä pelkästään surulliselta ongelmavyyhdiltä. Tukkadilemmaasi osaan samastua. Haluaisin itselleni rastat, mutta en kehtaa. Osasyy kehtaamattomuuteen on pelko siitä, että ne eivät sopisi, ts, eivät kaunistaisi minua. Ja katson kuitenkin, että kaunistautuminen on aika olennainen osa ihmisyyttä.
VastaaPoistaHirlii, en itse usko kauneuden olevan vain katsojan silmissä. Uskon kolmen perushyveen Kauneuden, Totuuden ja Hyvyyden olevan jotain absoluuttista, joita kohtaan luonnostaan hapuilemme. On tietysti jonkin verran makuasioita ja vaihtelua näiden hyveiden sisällä, mutta ei kauneus kuitenkaan ole täysin itse päätettävissä.
Ei ole, ei, kuten ei ole muutkaan hyveeksi (kunnon ihminen) tai paheeksi (epäkelpo ihminen) nimetty asia. Mutta siinä on eroa kuinka kohtelee itseään tai muita.
VastaaPoistaLiu Susirajan valokuvataide jää osittain tuon isokokoisen kehon taakse. Josta tuolla toisaalla kerrotaan näin:
"On surullista, että omakuvani saavat niin paljon huomiota, mutta ymmärrän sen", kertoo rehevävartaloinen Liu Susiraja valokuvataiteen museon haastattelussa.
Palaan vielä, mutta nyt lähden ulkoilemaan.
Mä olen nähnyt vasta sen sukkikset tisseissä -kuvan, ja mun mielestä se oli riemastuttavan anarkistinen :) Mutta ihmisiin on valitettavasti koodattu sellainen taipumus, jota vielä vahvistaa meidän näköpainotteinen havaintomaailmamme, että kauneudella ON merkitystä. Kauniit saavat asioita helpommin, heidät palkataan töihin, heihin ihastutaan ja heitä kadehditaan. Olisi tietenkin ihanan ylevää voida väittää, että minuun ei vaikuta ihmisten ulkonäkö sitä taikka tätä, mutta se olisi paitsi valehtelua, myös itsepetosta. Fiksu tietenkään ei anna ulkonäköasioiden vaikuttaa siihen, miten kohtelee toisia ihmisiä semmoisella "näkyvällä" tavalla, mutta kukaan tuskin on sille täysin immuunikaan.
VastaaPoistaMulla on kasvoissa isohkon arven näköinen syntymämerkki, ei tosiaankaan mikään kaunistus, ja nuorena kompleksisoin sen kanssa oikein huolella. Mutsi käytti ihokirurgillakin, joka käski odottaa muutaman vuoden ennen kuin luomi leikataan pois, koska olin vielä kasvuiässä ja se olisi voinut kuulemma jälkeenpäin vielä vaikuttaa arven näkyvyyteen. Sen muutaman vuoden aikana kuitenkin totuin itse syntymämerkkiin niin, etten viitsinyt enää vaivautua poistattamaan sitä. Ja nyt se on osa persoonaani, vaikka joskus huomaan että joku katsoo semmoisella "Voi kauhistus" -ilmeellä, olen melkeinpä ylpeä että minulla on tämmöinen erityinen "tunnusmerkki" :)
Hirlii, sitä minäkin ehkä yritin tässä ajaa takaa. Että siis miksi juuri nämä kuvat ovat niitä, jotka tekevät Susirajasta tunnetun.
VastaaPoistaAnu, minun on ehkä omien traumojeni vuoksi vaikea nähdä kansikuvaa riemastuttavana, vaikka se jollakin tavalla huvittaakin kyllä. Syntymämerkkiäsi en ole tainnut edes huomata, vaikka ihmisen kasvot ovat sellaiset, että pienetkin jutut yleensä pistää silmään.
Anu ja Kirsti,
VastaaPoistaEi ole kyse pelkästään havaintomaailmasta vaan normaaliudesta (joka määritellään ja palvelee aina jotakin ideaalia, ja jota kukaan ei kuitenkaan saavuta) ja siitä melkoisen vaarallisestakin ajatuksesta, että jossakin olisi olemassa ideaali-ihminen, so. täydellinen ja täysin virheetön joka erityisesti liittyy naisen kehoon ja ruumiillisuuteen liittyvistä arvotuksista ja painotuksista.
Anu kirjoitti:
”Kauniit saavat asioita helpommin, heidät palkataan töihin, heihin ihastutaan ja heitä kadehditaan. Olisi tietenkin ihanan ylevää voida väittää, että minuun ei vaikuta ihmisten ulkonäkö sitä taikka tätä, mutta se olisi paitsi valehtelua, myös itsepetosta. Fiksu tietenkään ei anna ulkonäköasioiden vaikuttaa siihen, miten kohtelee toisia ihmisiä semmoisella "näkyvällä" tavalla, mutta kukaan tuskin on sille täysin immuunikaan.”
Tuo että sanot (ja uskot) ”kauniin saavan jotain enemmän kuin ruman” vaatisi tuekseen jotain konkreettista. Mitä on se enemmän tai parempaa? Minkälainen ihminen sinusta kaunis ihminen? Eikö kaunis ihminen ole koskaan onneton? Kohtaa onnettomuuksia, elä tragedioita? Kateellinen voi aidosti olla vain sellaisesta joka on sen arvoista. Kauneus on minusta katsojan silmissä, ja kaikenlisäksi se on hyvin suhteellinen asia. Tietyssä valossa kauniina pitämämme ihminen voi olla hyvinkin ruma.
Elämän myötä olen tavannut ja tuntenut useita sanoisinko klassisen sopusuhtaisia naisia (ts. kaiketi kauniita perinteisessä mielessä) jotka ovat kyllä saaneet kohdata kamaliakin asioita tai joiden elämä on tavalla tai toisella raskasta ja hyvin vaikeatakin. Ajattelemmeko, että ne onnettomuudet, jotka ovat heidän tielleen tulleet ovat seurausta siitä että ovat ”kauniita”? Saattaa olla tai sitten ei.
Isokokoisen tai runsasmuotoisen ihmisen eteen tuodaan totuudenvastaisiakin väitteitä. Minulle olisi täyttä itsepetosta uskoa, että olisin esimerkiksi terveempi laihempana. Työnantajilleni olen ollut lahja: sairaslomilla olen ollut niin vähän koko työuraelämäni aikana, että laihemmat ja normaalipainoiset ovat voittaneet siinä kyllä. Parempaa elämää sairastelemalla enemmän?
Kun laiha ja hermostunut terveydenhoitaja kolmannen kerran mittaa verenpainettani ja ravistelee laitetta, luullen että siinä on nyt jokin vika, sanon hänelle rauhallisesti: Kyllä se näyttää ihan oikein, minulla on matala verenpaine. Kolesteroliarvoja tavasi yksi nuori ja nätti hoitajatar niin moneen kertaan, että ehdin miettiä siinä monta aatosta kun hän lopulta häkeltyneenä meinasi lipsauttaa huuliltaan: On se ihme, että noin lih…(nielaisu) ihmisellä on näin hyvät arvot.
Sitä oppii, AnuH, suhtautumaan niin ettei moinen juurikaan nosta sitä matalaa verenpainetta tai laske itsekunnioitustani, sitä ainoastaan havaitsee minkälaisten ajatusten vankiloissa ihmiset elävät. Liu Susirajan valokuvataide tutkii todellisuutta. Hän saa katsojan kokemaan ja miettimään sekä havahtumaan siihen kuinka suhtaudumme naiskehoon. Hän asettaa itsensä alttiiksi niille samoille katseille joiden edessä runsasmuotoinen nainen on joka päivä. Se miten se sitten vaikuttaa ja mihin elämän asioihin, siitä ei tiedä kuin hän joka näitä tilanteita saa elää. Ja Liu Susirajan valokuvissa on muutakin, syvempiäkin kysymyksiä kuin vain ulkoinen todellisuus. Hänen anarkiansa ja kuvalliset kysymyksensä ovat kiinnostavia.
Jos ensimmäinen ajatus isokokoisesta ihmisestä on, että hän on ruma, niin eikö se kerro enemmän katsojasta kuin kohteesta? Ja ole mitä suurinta itsepetosta ja valehtelua, toisen nimittelyä ja oman ahdistuksen sekä surkean itsetunnon peittelyä?
Jostain muistan lukeneeni, että hyvällä itsetunnolla varustettu ihminen sietää ihmisten erilaisuutta eikä koe sitä uhkana tai ahdistu siitä.
Mä itse asiassa vähän kärjistäen ja ehkä hiukan sarkastisestikin viittasin niihin tutkimuksiin, joiden mukaan viehättävät ihmiset esim. saavat työpaikan rumempaa todennäköisemmin. Muistelen nähneeni useampiakin tämän suuntaisia tutkimustuloksia, koskien elämän eri osa-alueita, mutta en nyt jaksanut googletella kovin ja näppeihin osui tämmöinen jossa komeat miehet valittiin töihin, kun taas naisille kauneus ei ollut eduksi:
VastaaPoistahttp://www.verkkouutiset.fi/index.php?option=com_content&view=article&id=43377:komeat-miehet-saavat-helpommin-tyoetae-kuin-kauniit-naiset&catid=38:tiede&Itemid=7
Tuossa kommentoinnissani oli sivuseikka mitä itse uskon tai ajattelen, mutta voin kyllä myöntää rehellisesti ainakin itse kiinnittäväni ensimmäisenä huomiota komeaan kuin ns. arkisen näköiseen mieheen. Tämä on siis aivan ensimmäinen, vaistomainen reaktio - se kenestä kiinnostuu vaikkapa seksi- tai parisuhdemielessä, koostuukin sitten paljon useammasta palasesta. Siinä (ja monessa muussakin) mielessä kauneus todellakin on katsojan silmässä, ja hyvän itsetunnon omaava ihminen mielletään lähes poikkeuksetta myös viehättäväksi, mutta on myös tiettyjä piirteitä joita on aina ja kaikissa kulttuureissa pidetty kauniina tai komeina.
Ja _tietysti_ fyysisesti viehättävillä on elämässään ongelmia ja vastoinkäymisiä siinä kuin kaikilla muillakin. Mutta se lienee ollut kautta ihmisen historian aika kiistaton fakta, että hyvin kauniita ihmisiä on jossain määrin pidetty "onnekkaampina" kuin taviksia. Olisi toki mukava ajatella että ihminen kykenisi aina, joka tilanteessa tiedostamaan kaikki alitajuiset motiivinsa ja katsomaan suoraan pelkkää sisäistä kauneutta, mutta se nyt vain ei ole tosielämää.
Ulkonäöllä ON elämään jonkin verran vaikutusta, ihan kuten silläkin sattuuko syntymään varakkaaseen vai köyhään perheeseen tai Himalajan peräkylään vai New Yorkiin. Kaikissa asioissa on hyvät ja huonot puolensa - voihan olla niin, että lapsesta asti kauniiksi kehuttu ei esim. vaivaudu kehittämään itseään millään lailla, kun kuvittelee saavansa kaiken ulkonäkönsä avulla. Ei siitäkään hyvä seuraa, koska kuten tiedämme, PELKKÄ ulkonäkö ei myöskään takaa yhtään mitään.
Niin ja olen muuten itsekin läski perussuomalainen persjalka ja pottunokka, en mikään kaunotar, ja tässä vielä rupsahdetaan täyttä häkää, joten itsekin olen kyllä saanut käydä yllinkyllin tuota itsetunto-koulua ;)
Ääh, selasin Maailman ihanin tyttö -kirjan etsien punkeroita. En olisi tahtonut.
VastaaPoistaVaikka olen lukenut ja katsellut kirjaa monen monta kertaa, en muistanut, onko joku tytöistä lihava. Eikö se todista jotain. Mitä merkitystä? Henkeäsalpaavan kauniita kaikki.
Monissa kuvissa tytöillä on pitkät helmat; vaikea sanoa, mitä alla. Lopussa on pokkarikuvia, joissa tytöt ovat farkuissa ym. arkivaatteissa. Hitsi että tuntui tyhmältä alkaa etsiä mahamakkaroita ja vertailla reisien paksuuksia... suljin äkkiä kirjan.
En osaa sanoa mitään.
Juu, siitä on sosiaalipsykologista dataa, että ihmisillä on taipumus liittää ns. kauniisiin ihmisiin positiivisia mielikuvia hänen luonteestaan ja kyvyistään, ja vähemmän kauniisiin sitten niitä negatiivisempia mielikuvia. Siksi kai vähän tökerömmin tehdyissä viihdeleffoissakin pahikset tunnistaa ulkonäöstä. Ehkä se tulee jostain aivojemme matelijaosasta tuo atavistinen taipumus, ja vaatii sitten vähän prosessointia oppia ajattelemaan, ettei se ehkä ihan niin menekään, ja että voi olla kauniita lahjattomia ihmisiä, ja toisaalta taas vähemmän kauniit voivat olla päteviä ties missä.
VastaaPoistaOlen sen verran selaillut Maailman ihanin tyttö -kirjaa, että muistaakseni jotkut tytöistä olivat tukevia.
VastaaPoistaOn muuten tosi hieno kirja, pitäisi hommata omaksi.
Jatkan vielä, että en missään tapauksessa ole lukenut kirjaa sillä silmällä, että olisin tarkkaillut tyttöjen painoa. Mutta mielestäni on vähän kummallista vihjata (vai ylitulkitsinko asian) että valokuvaaja olisi syrjinyt lihavia. Hänhän on nimenomaan kehittänyt voimaannuttavan valokuvan metodin, jolla tuetaan ihmistä hyväksymään itsensä.
VastaaPoistaHei Kaima, kiitos että tutkit. Varmaa tietysti on, että kirjan ihanista tytöistä suurin osa on ainakin jossain vaiheessa TUNTENUT itsensä punkeroksi. Ja siksi on hienoa, että he ovat saaneet mahdollisuuden nähdä itsensä kauniina.
VastaaPoistaSalla, pitänee tosiaan itse tarkistaa. Olen selannut kirjaa vain pikaisesti.
Vielä pääasiasta: mäkin luin sen Nytin jutun. Tulkitsin tosin taiteilijan nimen olevan Iiu Susiraja, siis iillä. Minä en katsonut kansikuvaa siten, että olisin nähnyt siinä rumaksi laittautuneen punkeron. Minusta kuva henki itsensä hyväksymistä ja sellaista hyvää "pitäkää tunkkinne" -asennetta, ettei paljon kiinnosta muiden mielipiteet.
VastaaPoistaTodistaa siis että hyvä kuva, jos löytyy monta erilaista tulkintaa. ;)
Niin, siis Salla, ei ollut tarkoitus vihjata mitään tuon tapaista. Heräsi vain kysymys. Tässä kulttuurissa nimittäin on kyllä hyvin vaikea esittää ylipainoista positiivisessa valossa.
VastaaPoistaJoojoo Anu, aivan varmasti jokaikinen naiseksi syntynyt saa käydä tätä itsetuntokouluksi kutsuttua KATSETTA. ;) – jatkan vähän vielä.
VastaaPoistaSeksi- ja/tai parisuhdemieli pohjautuu niin moninaisiin seikkoihin, että joo loppuu sormet jos miettii että miten ihmiset naksahtavat toisiinsa, jotkut lopunelämänsä ajaksi ja toiset eivät koskaan löydä etsimäänsä ja osa elää ihan tyytyväisenä sekä onnellisina vaikkei siinä olisi parisuhde- tai perhehaku päällä ollenkaan vaan että elämä perustuu ihan muihin seikkoihin.
Mutta voiko esimerkiksi ajatella että laihamies ja lihavanainen rakastavat toisiaan niin paljon ettei kukaan käsitä moista rakkautta olevan olemassakaan? Päinvastoin käännettynä tilanne on toinen: iso mies herättää sympatiaa. Hän on nallekarhu ja turvallinen hahmo (vaikkei todellisuudessa olisikaan). Isokokoinen nainen sen sijaan herättää pelkoa, ehkä jopa ahdistusta. Hän rikkoo, tietämättään ja tahtomattaankin jo normia.
Silti, kannattaa miettiä, kuka on ”kaunis ihminen”? Mikä teko on oikeasti kaunis, hyvä ja totuudellinen, kuten Kirsti sanoi. Mitä haluaa vahvistaa, mitä haluaa tuoda esille, mitä näyttää? Kirstin kanssa olen samaa mieltä, että Liu Susiraja näyttää kyllä keskisormea, provosoi siis, mutta tapa miten hän sen tekee on vaikuttava. Hän on tekijänä avoin ja auki tavalla joka jopa herättää suojelunhalua. Mutta myös moraalisia katseita: onko tämä hävyttömyyttä vai mitä tämä on? Saako isokokoinen nuoriaikuinen ihminen (ei ylipainoinen, koska sanaan jo sisältyy joku yli/ali jotakin, ja nuori siksi että minun näkökulmastani hän on nuori) näyttää keskisormea ? Saa. Minusta täytyykin!
Se, että onko syntynyt ja minne on syntynyt, sekä miten elää suhdettaan näihin olosuhteisiinsa kehosuhteensa kautta, se on todella moninainen kulttuurinen juttu. Myös ulkopuolella eurooppalaisen ja länsimaisen ihannekehojen. On taivaan tosi, että naisen keho on eri kulttuureissa ja eri aikakausilla ollut (ja on kokoajan) eritavoin ”tärkeä”.
Jos ajattelen Kirstin trilogian Aulista. Minkä kokoisiksi ja näköisiksi lukija hänet kuvittelee. En näe Aulista mitenkään hintelänä tai laihana, mutta miksei hän sitä voisi myös olla? Voi olla että joku lukija näkee hänet juuri siten.
Että näin. Persjalkainen tavallisuus onkin vaikeata tuoda esiin tässä shokeeraavassa maailmassa, mutta juuri tämä tavis idea tai aatos voi sisältyä Liu Susirajan kuviin. Mulle itse asiassa tuli niistä mieleen tämä elokuvaohjaajaksi ryhtynyt entinen tavisihmisiä mainoksiin tuonut Roy Andersson.
Ja jatkan tätä miltei monologiani vielä...
VastaaPoistaKun sain mahdollisuuden olla elävässä ja todellisessa kanssakäymisessä somalinaisten kanssa, minua hämmensi aluksi heidän kokonsa ja ryhtinsä ja kehollinen itsetuntoisuutensa joka minulla on tästä koko-häirinnästä johtuen aika ajoin heikko.
Ja kun minulle kerrottiin, sanottiin, että minun vaalea ihoni (joka siis oman ymmärrykseni mukaan edusti tätä länsimaisen naisen olemusta, ideaalia vapaudesta jostakin) on se joka on ”kauneinta maailmassa”. Se johdatti minut sille polulle jota mietin yhä: onko länsimainen vaaleaihoinen vapaa nainen todellisuudessa niin onnellinen kuin tämä miltei globaali illuusio antaa ymmärtää. Siksi Lui Susiraja myös ”loukkaa” kuvillaan, hän myös kyseenalaistaa tämän vapaan ja valkoihoisen naisen onnellisuuden tunnetta tässä ”vapaan ja hyvänäköisen naisen” kulttuurissa.
"Silti, kannattaa miettiä, kuka on ”kaunis ihminen”?"
VastaaPoistaNiin mä puhuin ihan vain fyysis-esteettisesti kauniista ulkomuodosta, siitä jonka näköaistillaan havaitsee jo ennen kuin edes vaihtaa ensimmäistä sanaa ihmisen kanssa. Enkä puhunut painosta vaan ulkomuodosta noin yleisemmin, siis yleismaailmallisesti kauneudeksi mielletyistä kasvojen symmetriasta jne.
Sitten kun mennään läheisempään kanssakäymiseen, jutellaan ja tutustutaan ja vaihdetaan ajatuksia ja noin päin pois, silloinhan fyysisesti kauniskin voi muuttua suorastaan rumaksi, jos on hyvin epämiellyttävä käytökseltään tai ikävä luonteeltaan. Ja aika syö kauneutta myös subjektiivisessa mielessä - vaikka menisi missin tai miesmallin kanssa naimisiin, vuoden-parin sisällä sekin naama alkaa näyttää arkiselta ;)
"Mutta voiko esimerkiksi ajatella että laihamies ja lihavanainen rakastavat toisiaan niin paljon ettei kukaan käsitä moista rakkautta olevan olemassakaan?"
Miksei voisi? Mutta väittäisin kyllä vähän vastaan tuohon että mies on vaan lutukka ollessaan lihava (ja huom. tämä on havaintoni ympäröivästä maailmasta, ei oma mielipiteeni), kyllä nykyaikana paino- ja ulkonäköihanteet alkavat koskea miehiäkin enenevässä määrin. Tasa-arvoa kai sekin, mutta menee vähän väärään suuntaan :/
Noista itsetuntoisista somalinaisista tuli mieleen Teneriffan rantabulevardeilla rihkamaa kaupitelleet afrikkalaisnaiset, joiden katseiden alla tunsin aina kutistuvani rusinaksi. Silloin viimeistaan aloin kyllä miettiä pohjoismaisen naisen vapautuneisuutta ja itsetuntoa ja muuta sellaista, että onko sitä oikeasti, vai onko se pelkkää itsepetosta. Mutta ehkä tämä menee nyt jo ohi varsinaisen aiheen.
VastaaPoistaAika syö aivan taatusti tietyn kauneuden. Heitin tuon "laihamies ja lihavanainen" stereotypian ajattelemattomasti.
VastaaPoistaKieltämättä, varmaan myös miehet voivat jopa sairastua ulkonäköpaineisiin.
Kauneus on aika kokonainen "juttu", joten ulkopuolinen ei voi sanoa, että olet ruman ihmisen kanssa naimisissa. Tai voi, mutta se on tyhmää sanoa niin.
Minä hämmennyn afrikanmantereelta tulleen naisen itsetuntoisuudesta, ja heidän ilosta. Olen ihmetellyt tätä illuusiotamme "meidän länsimaisten naisten" ns. vapaudesta. Kuka tämän kuvaston levittämisestä on vastuussa?
VastaaPoistaNo jos takerrutaan taas sanojen todelliseen merkitykseen, niin ihonväristä riippumatta mun mielestä naisen vapaus länsimaissa kyllä voittaa mennentullen monet muut kulttuurit. On kuitenkin täysin eri asia taipua vapaaehtoisesti kauneuskäsitysten oletettuihin vaatimuksiin kuin joutua pukeutumaan burkhaan tai menemään kenen tahansa suvun valitseman ukkelin kanssa naimisiin tai tekemään X määrän lapsia ilman, että itsellä on pienintäkään sanaa sanottavaksi omaa elämää koskeviin asioihin.
VastaaPoistaAinakaan minä en vaihtaisi tätä itsemääräämisoikeutta minkäänkokoiseen itsetuntoon - semminkin kun itsetuntoaan voi halutessaan pyrkiä monin eri keinoin kohentamaan, mutta jos joku Pyhä Laki määrää että burkha päässä on kuljettava tai että ehkäisy on syntiä tai että tyttölapselta leikattakoon alapään kamat partakoneenterällä irti, siitä ei "kasva ulos" vaikka mitä tekisi (paitsi jos onnistuu karkaamaan/loikkaamaan/muuttamaan kokonaan eri kulttuuriin).
Täytyy korjata sanaa "länsimaissa", ehkä kantsii tarkentaa sen verran että erityisesti _Pohjoismaissa_ naisten tasa-arvo, ihmisoikeudet ja itsemäärämisoikeus, ts. vapaus alkaa pikkuhiljaa olla kohdallaan. Kuuluhaan mm. jenkkiläkin länsimaihin, mutta sielläkin on yhä hihhulialueita ja -osavaltioita, joissa on ihan uskomattoman tärähtäneitä juttuja lakeihin kirjattuna.
VastaaPoistaRiemastuin Susirajan kuvista. Siinä kansikuvassa oli jotain niin välinpitämätöntä ja piilokiukkusta ja silti se oli samalla hauska. Susirajahan ei pyri mielestäni olemaan ruma, vaan välttämään poseeraamista ja photoshoppausta kaikin tavoin. Vähän kuin kuvattu olisi himassa yksin, ja tulla tupsahtaa kuvaan, eihän silloin mietitä hymyä tai vaatetusta, jos ollaan omissa maailmoissa.
VastaaPoistaKun ei ole "laitettua" ilmettä päällä, katsojalle jää tilaa kuvitella ja nähdä kuvissa vaikka mitä tunnetiloja tai tarkoituksia.
Luultavasti Susiraja haluaa haastaa myös nykyajan naiskuvan. Kuvissa ja tv:ssä voittopuolisesti hoikkia ja meikattuja naisia. Silti ei tarvi kuin mennä aamulla bussiin, niin taatusti näkee ylipainoisia, kalpeita tai ryppysiä, "kieroja ja vääriä" ihmisiä. Minä näen sellaisen jo heti peiliin katsoessani. Ei ylipainoisuuden tai poseerattomuuden pitäisi olla siis outoa, vaan pikemminkin tuikitavallista nähtävää, mutta se on epätavallista silloin kun sellainen kuva on lehdessä, varsinkin kannessa.
Kiitos Susirajalle, että uskaltaa haastaa katsojat miettimään ja laittaa itsensä peliin. Ymmärrän kyllä, jos häntä rupeaa harmittamaan, jos kuvissa nähdään vain se ylipainoisuus, kun niissä on myös paljon muuta.
Mulle ei ihan avautunut se sukka tai se harjanvarsi rintojen alla, mikä niiden idea on?
Anonyymi, en ymmärtänyt harjanvarren ja sukan ideaa minäkään, mutta kieltämättä toivat koomisen anarkistisen ulottuvuuden kuviin. Ja tuo on kyllä totta, Susirajan kuvien oloisia ihmisiä tulee päivittäin vastaan, heitä vain ei näy lehtien kansissa normaalisti.
VastaaPoistaAnu, minusta ei heti kannata tehdä kilpailua siitä, että kummat ovat sorretumpia tai kummat vapaampia pohjoismaiset naiset vai afrikkalaiset. On ihan selvää, etten itsekään haluaisi vaihtaa osaani. Siitä huolimatta voi olla, että muissa kulttuureissa on piirteitä joista voisimme ottaa mallia, tai ainakin tulla niiden piirteiden avulla tietoiseksi asioista jotka meiltä puuttuvat, tai ovat pielessä.
Sorry, kavahdan takajaloilleni aina kun aletaan löpistä naiiveja noista nauravista afrikkalaisista ja onnellisista burkhan alla asustajista ;) Tietenkään alistavissa ja/tai väkivaltaisissa kulttuureissa eläminen ei tarkoita etteikö onnellisuuttakin olisi - ihminen on ällistyttävän sopeutuva - ja länsimaissa on moni asia poskellaan, mutta mun mielestä ensisijainen LÄHTÖKOHTA yksilöiden onnellisuudelle on se, että edes lain silmissä ihmisillä on tasavertaiset oltavat ja että yksilö saa itse päättää oman elämänsä ns. yksityisasioista.
VastaaPoistaVaikka voihan se olla, että [suuri?] osa ihmisistä kaipaa sittenkin jonkun ylemmän tai ainakin vahvemman tahon kertomaan, miten elämää tulee elää. Ehkä sekin kuuluu luonnollisena ihmisyyteen.
Sitä paitsi, jos tuntee vähemmyyttä jonkun toisen ihmisen katseen edessä, vaikka tilanteessa ei sinänsä ole mitään uhkaavaa, kertoohan se yhtä lailla sen katseen kohteen kuin katsojankin itsetunnosta. Ja jos käsitin oikein(?), että ne rihkamamyyjät katsoivat jotenkin "alaspäin" ja lannistivat katseellaan, niin eipä sekään kerro terveestä itsetunnosta että nuivailee muita ihmisiä nenänvarttaan pitkin.
Mutta ei yksilö voi missään kulttuurissa olla täysin vapaa. Meihin on koodattu tarve olla toisille ihmisille eri tavoin kelpoinen ja hyväksytty, ja se vaatii väistämättä "minuudesta" ainakin jonkinlaisia kompromisseja, eri tilanteissa vähän erilaisia.
AnuH, sun puhkumisesi ja pauhaamisesi on virkistävää, ehkä siksi että oma elämä on niin tasaista ;)
VastaaPoistaJoistain somalilaisista perheistä minulle tuli mieleeni lestadiolaisperheet, että kyllä meilläkin löytyy erilaisia "naisen paikkoja". Asia joka minulle valkeni silloin, oli se että jouduin miettimään uudestaan tätä valkoihoisen naisen vapaata ja itsenäistä elämää. Joten voin suositella kohtaamisia, sitä joutuu nimittäin miettimään vähän toisellalailla asioita eikä ainoastaan juuttumaan näihin itsestäänselviin kuviin ja kuvastoihin joita meille tarjotaan, ja joista on helpooa olla yhtä mieltä (naisten huonokohtelu, ympärileikkaukset yms). En idealisoi sitä kulttuuria, mutta en myöskään tätä meidän.
Vähän kuten Kirsti sanoi:
"muissa kulttuureissa on piirteitä joista voisimme ottaa mallia, tai ainakin tulla niiden piirteiden avulla tietoiseksi asioista jotka meiltä puuttuvat, tai ovat pielessä"
Anu, mun mielestäni sekin on naivia, että burkhan tai huivin käyttäjät nähdään yksiselitteisesti alistettuina. Ja toivon että tätä ei nyt ymmärretä niin että suosittelen kaikille naisille burkhaa. En oikeastaan kokenut niiden afrikkalaisten naisten halveksuvan itseäni, minuun teki vaikutuksen heidän kauneutensa ja itseriittoisuutensa. Nyt kun Pohjois Afrikassa kuohuu onkin kyllä kiinnostava seurata mitä tapahtuu arabimaailmassa ja miten se vaikuttaa naisiin.
VastaaPoista"Joistain somalilaisista perheistä minulle tuli mieleeni lestadiolaisperheet, että kyllä meilläkin löytyy erilaisia "naisen paikkoja"."
VastaaPoistaJoo, mutta kuten sanoin, LAIN edessä nämäkin ihmiset ovat vapaita halutessaan häipymään ko. tilanteesta ilman, että LAKI sallii miesten tulevan perässä ja ottavan nirrin pois.
En mäkään ylettömästi ihannoi meidän kulttuuria - sanoinkin, että meilläkin on omat ongelmamme, eikä mikään järjestelmä ole täydellinen (eikä voikaan olla niin kauan kuin niissä elää ihmisiä) - ja olen kyllä kohdannut monenlaisia ihmisiä. Mulla ei ole mitään ongelmia tulla erilaisten ihmisten kanssa yksilötasolla toimeen, mutta siitä huolimatta mua hiertää pahasti viralliset järjestelmät jotka systemaattisesti alistaa ihmisiä.
Saanko kysyä teiltä henkilökohtaista asiaa, Kirsti ja Hirlii? Kirsti ainakin tuntuu olevan itsekin sitä mieltä, että olet perusluonteeltasi pessimisti ja huonommuuden tunteisiin taipuvainen. Millä tavoin asia olisi eri, jos eläisit erilaisessa kulttuurissa? Olisitko tosiaan itsevarmempi jossain toisessa kulttuurissa - vai löytäisitkö vain muita väyliä olla itseesi turhautunut ja alemmuudentuntoinen?
Ts. taidan kysyä sitä, että missä määrin teidän mielestä itsetunto-ongelmista voi syyttää ympäröivää kulttuuria? Onko negatiivinen minäkuva 50% vai 80% vai kenties 100% ympäristön aiheuttamaa?
Kas, Kirsti kerkesi tässä esikatselun aikana postata ;)
"Anu, mun mielestäni sekin on naivia, että burkhan tai huivin käyttäjät nähdään yksiselitteisesti alistettuina."
Mä EN ole sanonut noin - nimenomaan sanoin näin:
"Tietenkään alistavissa ja/tai väkivaltaisissa kulttuureissa eläminen ei tarkoita etteikö onnellisuuttakin olisi "
Mutta jos homman nimi on se, että jokaisella on PAKKO olla burkha, halusi tai ei, niin onhan se nyt herrantähden epistä niitä kohtaan, jotka haluaa olla ilman.
Onhan ns. vapaassa yhteiskunnassa sellainenkin hienous, että jokainen saa ottaa toisista kulttuureista tasan täsmälleen niitä vaikutteita, joita haluaa! :) (Poislukien lakia rikkovat tietysti.)
VALINNAN VAPAUS on se iso juttu, mulle ainakin.
Anu, mulle tulee mieleen naisystäväni joka oli miehensä töiden perässä Saudiarabiassa ja seurusteli tiiviisti paikallisen rouvaväestön kanssa, jotka kaikki olivat tiukasti hunnutettuja. Nämä naiset selittivät kaverilleni silmät kirkkaina, että heidän on yksinkertaisesti pakko pitää huntua koska he ovat niin ihania ja kauniita, etteivät miehet kestä nähdä sellaista ihanuutta. Ystäväni oli vähän öööö koska eivät ne kaikki niin erityisen kauniita olleet. Ja me sitten vaan mietittiin miten se olisi vaikuttanut meidän itsetuntoomme naisina jos olisimme eläneet kulttuurissa, joka perustuu siihen vakaumukseen, että nainen kuin nainen on niin ihana. Vaikea sanoa mitään itsetunnosta kokonaisuudessaan, mutta koen että itseäni tämä vallitseva naisihanne ja sen velvoittavuus on kyllä vaurioittanut pahasti. Mutta edelleen painotan, etten kuvittele, että jossain Saudiarabiassa olisin onnellisempi.
VastaaPoistaNoinhan sitä huntupakkoa kai naisille perustellaan (uskonnon ohella). Vähän samanlaista "ylistämällä alistamista" mitä Vatikaani harrastaa, että kun nainen on Pyhä Elämän Synnyttäjä ja läpälää, niin hänen tulee toimia raadolliselle miespololle hyvyyden esimerkkinä jne.
VastaaPoistaPahasti keskenkasvuisia ovat miehet, jos nainen joutuu heidänkin synneistään kantamaan vastuun.
Jaaha. Ajattelin nyt lähinnä sitä että asiat ei aina välttämättä ole pelkästään mustavalkoisia.
VastaaPoistaEivät ole, ei minunkaan näkökulmasta, vaikka ehkä onnistun jotenkin antamaan sellaisen kuvan.
VastaaPoistaSorry, mä lankean liian helposti sivupoluille, ja etenkin uskontoasioihin vievät aasinsillat saa kavioni suorastaan kipinöimään, joten ehkä vaikenen nyt vihdoin ettei sun blogi taas täyty miljoonalla vääntöviestillä ;)
:-) Ymmärrän uskontoherkkyyttäsi. Minulla vastaavaa esiintyy kun mainitaan Mannerheim, Vapaussota, Kalevala jne.
VastaaPoistaAnu,
VastaaPoistaluulen että eri kulttuureissa esimerkiksi taipumusta masentua tai masennusta ei esimerkiksi pidetä sairautena kuten meillä, ja yksilöä ei jätetä pärjäämään niin yksin elämässään kuin meillä. Esimerkiksi somalikulttuurissa on ”suruaika” joka on tarkkaan määritelty aika, muistaakseni noin 8 kuukautta. Nainen joka menettää puolisonsa saa surra julkisesti (meillä on ollut surunauhan kantaminen vielä käsittääkseni 50-luvulla) ja siihen otetaan aktiivisesti osaa. Ja eräät juhlat joihin erinäisistä muista syistä johtuen tulin kutsutuksi olivat ”suruajan päättymisen juhla” jolloin yhteisön naiset kokoontuivat yhteen ja söivät ja joivat ja juhlivat yhdessä useamman vuorokauden kun yhden naisen suruaika päättyi. Tämä yhteisöllinen juhliminen ja kokoontuminen yhteen milloin mistäkin syystä teki minuun suuren vaikutuksen. Yksilö on yksilö, mutta yhteisö on olemassa. Naiset siis kokoontuvat yhteen, ja tanssivat sekä laulavat yhdessä, nauravat ja itkevät, syövät ja puhuvat keskenään, puivat siis yhdessä asioita perusteellisesti. Juhlat kestävät jopa useamman vuorokaudenkin. Ja erilaisia juhlia on vaikka kuinka. Täytyy sellainen asia tässä yhteydessä muistaa, että suurin osa Suomeen tulleista somaleista on lähtöisin suhteellisen varakkaista oloista ja monilla on esim yliopistokoulutus takanaan. Myös naisilla.
Suru ja sureminen on esim amerikkalaisen mielenterveysluokituksen (DSM IV) mukaan määritelty siten, että kaksi kuukautta saa surra ja jos sen jälkeen vielä suree (aiemmin laaditussa luokituksessa surra sai vielä neljä kuukautta) niin se voidaan luokitella mielisairaudeksi ja se pitää lääkitä. Ja tätä näkemystä toteutetaan ja siihen tukeudutaan myös meillä.
Tosiasiassa niin seksuaalisen suuntautumiseni puolesta kuin muutenkin muslimiyhteisössä tai yhteiskunnassa eläminen olisi minulle mahdotonta, mutta se ei poista sitä ettenkö kunnioittaisi ja kaipaisi joitakin sellaisia ihmisenä olemisen muotoja ja tapoja jotka voisivat tehdä kulttuurillemme (toimintatavoillemme) ja meidän ihmiskäsityksillemme hyvää.
Ei minulla ole vastausta siihen minkälainen olisin jos olisin elänyt toisessa kulttuurissa, olen luterilaisen kulttuurin (ja yhteiskunnan) läpäisemä, ja huomaan sen erityisesti nyt kun olen prosessoinut suhdettani työhön, työelämään, työmarkkinoilla olemiseen sekä ei-olemiseen. Ja sen vaikutuksiin elämässäni, eikä vain taloudellisesti vaan myös asenteiden osalta.
Tähän tietysti liittyy myös ikä ja sukupuolikin.
Pakko vielä palata tuohon väitteeseen että kulttuurissamme ei kuvata lihavaa naista positiivisesti. Kuka sanoo ettei se Nyt-liitteen kansikuva ollut positiivinen? Minusta siinä on nähtävissä ainakin seuraavia hyvin positiivisia asioita:
VastaaPoista- Naisen ei ole pakko tälläytyä meikillä ja vaatteilla
- Naisen ei ole pakko olla langanlaiha
- Naisella on huumorintajua
- Naisella voi olla sopivasti "hälläväliä ja haistakaa vittu" -asennetta
- Nainen osaa ottaa rennosti ja pistää itsensä likoon
En nyt ihan ymmärrä pointtiasi Salla. Siksihän tästä Susirajasta juuri kohistaan, että on niin tavatonta kun on lihava nainen joka ei häpeile eikä peittele olemustaan.
VastaaPoistaSusiraja on itse kertomassa kuvistaan sunnuntaina Suomen valokuvataiteen museolla, muistaakseni klo 14, kantsii vielä tarkistaa. Kiinnostaisi kyllä mennä ja kuulla hänen työtavoistaan ja näkemyksistään.
VastaaPoistaSe viikkoliitteen juttu oli hyvä, se kansi etenkin. Lihavat naiset esiin!
Anonyymi, kiitos vinkistä!
VastaaPoistaMietin itsekin harjanvarsikuvan ideaa ja tänään tuli mieleen jostain nuorena lukemani neuvo, miten nainen voi tarkistaa rintojensa mureusasteen: laittaa kynän rinnan alle ja jos kynä putoaa, rinta ei roiku. Tällöin naisen on tietenkin syytä ryhtyä ennalta ehkäiseviin toimenpiteisiin, jotta rinnat säilyisivät pystyinä ja terhakkaina vielä mahdollisimman pitkään. Ja tästä tuli mieleen (myös nuorena lukemani) ihanteellinen rinnan muoto: halkaistu sitruuna.
VastaaPoistaRinnat sukkahousuissa voisi olla variaatio tästä roikkumisteemasta: valukoot vaikka sukkien kärkiin asti, so what.
Hei Helena, tuo lyijykynäjuttu on hyvä. Muistan itsekin sen jostain 70-80 lukujen taitteesta. Muistan tehneenikin testin ja ahdistuneeni.
VastaaPoista