***
Dekkarikyselyyn liittyen, äänestysvilkkaus on tänään ollut eilistä huomattavasti laimeampaa, mutta pidän tuota kyselyä tuossa vielä jonkin aikaa. Äänestäkää, voitte voittaa laatukirjallisuutta! Kohta siirryn arvontoihin.
tiistai 18. tammikuuta 2011
Taide koskettaa + vielä on aikaa vastata kyselyyn--->
Onko teillä koskaan sellaista, että kun vaikututte jostain taideteoksesta, haluaisitte itsellenne tärkeiden ihmisten myös näkevän sen, ja vaikuttuvan siitä? Mistä semmoinen johtuu? Kokeeko sitä jonkin teoksen pukevan sanoiksi sen miten itse on pohjimmiltaan asiat oivaltanut, mutta ei ole osannut kertoa? Kurkottaako sitä jonkin teoksen välityksellä muita kohti, tai kiskooko heitä johonkin omaan todellisuuteensa, jonka haluaisi edes hetken olevan yhteistä todellisuutta niin että erillisyys korvautuisi yhteisyydellä? Vai mistä on kysymys? Minulle voi jostain taideteoksesta tulla sellainen olo, että se kokemus olisi ihan väkisin pakko saada jakaa jonkun läheisen ihmisen kanssa, ja sitten tulee ihan kiukkuiseksi kun se toinen vain marmattaa, että ei kiinnosta.
***
Dekkarikyselyyn liittyen, äänestysvilkkaus on tänään ollut eilistä huomattavasti laimeampaa, mutta pidän tuota kyselyä tuossa vielä jonkin aikaa. Äänestäkää, voitte voittaa laatukirjallisuutta! Kohta siirryn arvontoihin.
***
Dekkarikyselyyn liittyen, äänestysvilkkaus on tänään ollut eilistä huomattavasti laimeampaa, mutta pidän tuota kyselyä tuossa vielä jonkin aikaa. Äänestäkää, voitte voittaa laatukirjallisuutta! Kohta siirryn arvontoihin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
Tuo on varmaan osaltaan sitä ihmisen laumaeläimyyttä. Kun joku asia on itselle tärkeä, on lähes yhtä tärkeää löytää joku toinen ihminen, joka kokee saman asian tärkeäksi ja "tajuaa" teoksen hienouden, oli kyse sitten kirjasta, musiikista, maalauksesta tai vaikka elokuvasta.
VastaaPoistaMuuten voi tulla tunne että on outo, ulkopuolinen, epäihminen, jotenkin väärä tai ainakin arvostaa vääriä asioita. Meillä kaikilla on tämä tarve, sitä suurempi mitä merkityksellisemmäksi koetusta asiasta on kyse.
Jos toinen torjuu elämyksen tai vähättelee sitä, se tuntuu melkein siltä kuin itse tulisi torjutuksi tai väheksytyksi, vaikka järjellä ymmärtää että asia ei ole niin.
Tietty aina on niitä, joiden mielestä on jonkinlainen luonteen heikkous kaivata hyväksymistä ja samanhenkisyyttä, mutta itse asiassa pikemminkin noiden tarpeiden puute voitaneen katsoa ihmisellä henkiseksi vammaksi.
Ja tietysti on sellainenkin seikka, että haluaa itselle tärkeiden ihmisten saavan nauttia siitä ihanasta elämyksestä, jonka itse kokee. Ja silloin kun kaksi (tai useampi) ventovierastakin ihmistä jakaa tällaisen elämyksen, he ymmärtävät toisiaan syvällisesti, vaikka muuten olisivat miten erilaisia :) Olen sitä mieltä, että taide yhdistää ihmisiä paremmin kuin mikään muu.
Voi olla, että se tosiaan on sitä laumaeläimyyttä. Vaikka jotenkin tuntuu ymmärrettävämmältä laumaeläimyys jossain jalkapallojoukkueiden kannattajajutuissa kuin siinä, että haluaa jonkin taide-elämyksen jakaa, mutta ehkä siinä ei ole eroa. Se vaan on jotenkin niin jännä, että ihminen voi tuntea itsensä jotenkin niin suloisella tavalla satutetuksi kauneuden tähden, vaikka eläimen kohdalla on vaikea ajatella että kauneudella olisi sen elämässä iso funktio. jos ajatellaan meitä apinoina vaeltelemassa savannilla, niin missä vaiheessa apinaan on tullut se kaiho ja liikutus joka liittyy kauneuden kokemiseen?
VastaaPoistaEn tarkoittanut laumaeläimyyttä mitenkään negatiivisesti! :) Ja viittasin vain siihen yhteyden ja jakamisen tarpeeseen, yhteiseen kokemukseen jonka kautta vieraammastakin voi hetkeksi tulla "minun laumani jäsen". En meinannut että lehmälauma välttämättä kokisi syviä liikutuksen tunteita taiteen äärellä, vaikka mistäpä sitäkään voi varmasti tietää ;)
VastaaPoistaEläimet ovat itsessään myös sellaista joka liikuttaa minua syvästi, ja se vasta on hienoa kun tapaa ihmisen joka kokee samalla tavalla :)
Tuomas Enbusken Sivistyksen käsikirjassa Ernst Billgren sanoi, että taideteoksen edessä ihminen kohtaa itsensä.
VastaaPoistaMinusta se on jutun ydin, ts. mielestäni vastaus kumpaankin keskimmäiseen kysymykseesi on: nimenomaan noista jutuista on kysymys.
Anu, en ottanutkaan sitä negatiivisesti. minulle kaikki eläimet ovat pyhiä, eivät pelkästään lehmät. Elämä ylipäätään on minulle pyhää. Pyhän kokemus on muutenkin itselleni keskeinen asia, ja jollakin tavalla se liittyy kauneuteen, hyvyyteen ja totuuteen. Ja siis aloin nyt ihan vaan miettiä, että kun itsekin tavallaan ajattelen ihmisen kehittyneen vähitellen jostain vähemmän kehittyneistä elämänmuodoista, niin missä vaiheessa ihmiseen tuli tämä kyky liikuttua kauneudesta. Mietin oliko se koirallanikin, joka aikalailla hurmioitui suuren veden äärellä, Newfoundlandista kun oli kotoisin.
VastaaPoistaSokea kana, kannattaa siis lukea Sivistyksen käsikirjoja ja muita vastaavia teoksia, koska niistä huomaa muidenkin ihmisten pohtineen ja päässeen ratkaisuun asioissa jotka itseä hämmästyttävät. Ihminen kohtaa taideteoksen edessä itsensä. Se se taitaa tosiaan olla, joka siinä aina niin hätkähdyttää. Siis silloin kun teos osuu.
Voiko pyhän, voimakkaan taide-elämyksen tai kokemuksen pukeakaan oikein sanoiksi? Kun se on hurmioitumista, haltioitumista, koska silloin kokee jotain ylimaallista. Ehkä jotain selittämätöntä. Sellaistakin olen kokenut jonkun voimakkaan taide-elämyksen äärellä että on mennyt kanssakokokijan kanssa aivan sanattomaksi tai on tuntunut siltä että sanat rikkovat jotain pyhää. Sanat eivät riitä kertomaan.
VastaaPoistaAivotutkijat selittävät sen niin, että taidetta vastaanottaessaan ihminen käyttää kortikaalisia aivoalueitaan, perustarpeita tyydyttäessään ihminen käyttää limbisiä alueita. Monille riittää pelkkä limbisen aivoalueen käyttö (ruoka, raha, lämpö, seksi yms. - nopea tarpeen tyydytys), mutta henkisesti kehittyneemmät kykenevät kokemaan nautintoa kortikaalisia aivoalueita käyttäessään (taiteen tekeminen ja vastaanottaminen sekä muut henkiset ponnistukset). Itseasiassa nämä henkiset tarpeet saattavat jopa ohittaa kaikki muut tarpeet, esim. ihminen ei syö eikä juo vaan luo yötä päivää (kuten moni taiteilija on tehnyt)
Jos näen jotain todella minua liikuttavaa taidetta, haluan jakaa sen jonkun kanssa. Kerron mielelläni heti alkuun, mitä tunteita tai ajatuksia se minussa herättää ja joskus ottaa aivoon, jos toinen ei innostu aiheesta.
VastaaPoistaYleensä ei innostukaan, sillä tavallisesti yritän jakaa nämä asiat mieheni kanssa, jota ei niin kovasti kiinnosta taidejutut.
Myönnän, että joskus näytän hänelle (miehelleni) omiakin juttujani, jos olen omasta mielestäni onnistunut. Olen jo tottunut siihen, että häntä ei kiinnosta, joten palaute on yleensä luokkaa, että hyvin tehty mutta not my style. :D
Hirlii, eihän sitä tosiaan oikein voi sanoiksi pukea, ja siitä kai osittain syntyykin se pakahduttava tunne, kun haluaisi kertoa, eikä kuitenkaan osaa. Ehkä jakamisen halukin syntyy siitä, koska jos toinen kokee saman, ei tarvitsekaan puhua. Traagista on, ettei toinen koskaan voi kokea ihan samalla tavalla.
VastaaPoistaElegia, eikö olekin hassua, että se tosiaan ottaa aivoon jos toinen ei samasta jutusta innostu. Jotenkin pidän henkisen kypsyyden merkkinä sitä, että pystyy kuitenkin jatkamaan yhteiseloa ihmisen kanssa, joka ei innostu samoista taideluomuksista.
On varmaan niin, että yksi tapa osoittaa ystävyyttä ja rakkautta on se, että suostuu kuulemaan toisen korvin ja näkemään toisen silmin. Tämä on myös yksi tapa oppia ymmärtämään sitä, jota rakastaa. Samaa kokemusta harvoin pystyy jakamaan, mutta se ei ole oleellistakaan.
VastaaPoistaTänä vuonna kerron epämääräisessä järjestyksessä niistä blogeista ja ihmisistä, jotka ovat vaikuttaneet ja vaikuttavat minuun. Kutsun heitä katalyyteikseni. Olet tänään katalyytti neljätoista.
"Traagista on, ettei toinen koskaan voi kokea ihan samalla tavalla."
VastaaPoistaOllaan erillisiä olentoja joilla on omanlaisensa hahmotus- ja kokemisentapa, mikä ei tarkoita sitä ettemmekö kaipaisi yhteyttä lajitovereihimme, haluaisi jakaa kokemuksiamme, tulla ymmärretyksi ja kohdelluiksi sinuina ja minuina, eikä esim. peilikuvina tai projektioina.
Todellista myötätuntoakin voi tuntea vasta silloin kun antaa toiselle tilaa olla se joka hän on. Toinen. Se on jatkuva prosessi ei-olemisen ja olemisen välillä, sekä erillisyyden ja läheisyyden välillä. Ja mahdollistaa dialogisen suhteessaolon toiseen ihmiseen.
Mm, tuo mitä sanot suostumisesta kuulemaan toisen korvin on kyllä varmasti totta.
VastaaPoistaHirlii, minusta tuntuu, että emme aina hössötykseltämme tajuta, että toinen ihminen on tosiaan Toinen.
Kirsti, nyt puhut ihan perimmäisistä kysymyksistä! Ihmissuhteissa, parisuhteessa saattaa katkerimmin hiertää se, että toinen ei jaa minun taide-elämyksiäni (ym innostuksia). Torjuu, vähättelee, ärsyyntyy, vinoilee. Ja päinvastoin. Liitto on raudanluja, jos tästä pääsee yli. Jos oppii hyväksymään yksinäisyytensä. Jos oppii arvostamaan toisen elämyksiä, joita ei itse tavoita. Jos löytää myös yhteisiä juttuja.
VastaaPoista