Tuhat loistavaa kusipäätä

Tuhat loistavaa aurinkoa löytyi lehtikasojen alta nyt kun haeskelin mökille lukemista. Olin joskus ostanut pokkarin jostain alesta.

Romaani kertoo maailman surkuteltavimmista ihmisolennoista, naisista Afganistanissa. Kirjoittaja on Afganistanista Yhdysvaltoihin muuttanut Khaled Hossein. Uppoutuessani tarinaan mietin kuinka ne oikein tekevät sen, kirjoittavat näin ahdistavista ja surullisista asioista romaaneja jotka liikuttavat ja pistävät miettimään, sen lisäksi että lukeminen on nautinto.

Googlettelin kirjaa. Huomasin, että eri puolilla olikin jo todettu kirjan olevan viihdettä. “A Thousand Splendid Suns is popular fiction of the first rank, which is plenty good enough, but it is not literature and should not be mistaken for such.” (Washington post) Se siis kuvaa tärkeitä asioita, tekee sen niin taitavasti että se viihdyttää, mikä siis tarkoittaa ettei kirja ole oikeaa kirjallisuutta, eikä sitä saa erehtyä pitämään sellaisena. Lisägooglettelu osoitti, että asia oli pohdituttanut myös suomalaisia. Onko tämä nyt taidetta vai viihdettä vai mitä tämä on.

Hosseinin kirja on ollut myyntimenestys, joten tuskinpa asia häntä jurppii, mutta huomasin itse jälleen ärsyyntyväni. Ehkä se vain on tuo ihmisen tarve lokeroida ja arvottaa ne lokerot, joka tulee näissä kohdin aina näkyviin. Ja jostain syystä minun on vaikea sietää tuota arvottamista, silloinkin kun se ei kohdistu minuun.

Tuhat loistavaa kusipäätä

Kuluttajan tuskaa

Ostin järjestelmäkameran. Piti ostaa halvin, mutta ostinkin aika paljon kalliimman. Eilinen päivä meni palikkatesteissä. Kaupassa varmistin myyjältä, että kamera on helppokäyttöinen, mutta hämmentävältä tuntuu jäädä uuden kameran kanssa kahden.

Minulla on joskus ollut järjestelmäkamera, silloin kun kameroihin pistettiin vielä filmirulla sisälle. Nyt kamerasta pitää löytää paikat akulle ja muistikortille ja jotta akun saa ladattua pitää laturi ensin koota. Myös kameran hihnan kiinnittäminen nosti hien pintaan. Eikä ole kuvankaan ottaminen helppoa.

En ole vielä selvittänyt miksi kamera välillä ottaa kuvan, välillä ei. Kun nappia painaa ensin puoleen väliin, kuuluu pieni piip, ja sitten kun painaa, räpsähtää kuva. Mutta joskus sitä piippiä ei tulekaan. Saan painaa napin pohjaan asti, eikä tapahdu mitään. Sitten kun heilautan kameraa, niin räps, kuva ilmestyykin näytölle.

Olen tutkinut ohjekirjaa ja yrittänyt ymmärtää onko kameran käytöksessä jokin minulta salattu logiikka. En haluaisi mennä kauppaan selittämään tätä asiaa ja paljastaa myyjälle, etten oikeasti tajua kameroista mitään.

Kuluttajan tuskaa

Rahan tuloa ei voi estää, vaikka LukuVarkaus taisi mennä ohi

Kun tänään palautin kirjoja kirjastoon, kiertelin lastenkirjojen joukossa ja mietin mitä seuraavaksi lukisin. Hyllyt olivat täynnä toinen toistaan houkuttelevampia kirjoja. Sitten tajusin yhtäkkiä, että LukuVarkaus-kirjallisuuspalkinto on varmaankin jo ratkennut. Asia julkistetaan kesäkuun puolivälissä, mutta totta kai lapsiraati on tehnyt jo tehtävänsä. Koska en ole kuullut palkinnosta mitään, veikkaan että joku muu on vienyt potin. Masennuin sen verran, etten lainannut yhtään kirjaa.

Veikkaan, että Reeta Aarnion kirja voittaa. Lyödäänkö vetoa?

Kun tulin kotiin, huomasin että Wsoy oli muistanut minua kirjeellä. Koska viime aikoina Wsoy on niittänyt mainetta kirjojen massatuhon organisoimisella ja kirjailijoiden hengentuotteita on pistetty makulatuuriksi ihan urakalla, oletin saavani viestin, jossa kerrotaan, että varastoihin lojumaan jääneet teokseni pistetään myllyyn. Mutta ei sentään. Seitsemän vuoden takaista Sisu Tähtistä ja kohtalokasta sambaa oli viime vuonna myyty 187 kappaletta ja siitä hyvästä minulle maksettiin 277 euroa puhtaana käteen. Milläs minä nyt nämäkin rahat saan kulumaan.

Rahan tuloa ei voi estää, vaikka LukuVarkaus taisi mennä ohi

Kiitos Sanasto, kiitos kirjastolaitos, kiitos kirjastojen käyttäjät

Sanasto maksoi jälleen lainauskorvauksia. Rahoilla on minulle iso taloudellinen merkitys. Laskeskelin tuossa, että jos elän tuttuun säästäväiseen tyyliini, voin kirjoittaa neljä kuukautta Sanastolta tähän mennessä saamillani rahoilla. Niistä minun on siis kiittäminen parjattua EU:ta, Sanastoa, ihanaa kirjastolaitosta ja ahkeria, ennakkoluulottomia kirjaston käyttäjiä, jotka jollakin ihmeen tavalla ovat löytäneet kirjani kirjastoista. Haluankin tätä kautta lähettää kiitoskukkaset kaikille teille ihanat suloiset kirjastonhoitajat ja ahkerat kirjastokortin käyttäjät. Ilman teitä minä en olisi kirjailijana olemassa. Miten voisin kyllin kiittää. En kai mitenkään, mutta ottakaa vastaan virtuaaliset lentosuukkoni!

Kiitos Sanasto, kiitos kirjastolaitos, kiitos kirjastojen käyttäjät

Onni omiin käsiin

Järjestelyissä oli minusta riippumatonta sekavuutta, mutta siitä huolimatta olin täpinöissäni eilisten kirjoittajapajojen jäljiltä. Salmen ja minun vieraina oli kaksi ryhmää, toiset kahdeksanvuotiaita, toiset kymmenen. Toinen ryhmä oli kaiken lisäksi monikulttuurinen, oli vietnamilaisia, venäläisiä ja suomalaisia. Kaikki olivat lumoavia. Kirjoitimme vankilajuttuja Turun linnasta.

Olen ollut elämäni aikana niin vähän tekemisissä lasten kanssa, että minulla ei ole oikeastaan minkäänlaista vastustuskykyä heitä kohtaan. Olisin halunnut heidät kaikki meille kotiin asumaan. Kun kymmenvuotiaat olivat lähdössä, yksi tytöistä olisi halunnut viedä kirjani mukanaan, hän oli lukenut sitä, kun ei jaksanut kirjoittaa. Toinen tyttö tuli erikseen sanomaan, että oli mielenkiintoista nähdä oikea kirjailija, se on harvinaista herkkua.

Keksin, että voisin ehkä enemmänkin anoa apurahoja päästäkseni tapaamaan lapsia. Voisin kiertää kouluissa, koska luomani maailma näyttää uppoavan kohderyhmään. Miksi en ole ennen keksinyt tätä, vaan odotellut kutsua. Olen kuvitellut, että hyvä tavara kelpaa kotoakin, kuten silloin sanottiin, kun olin nuori tyttö ja haaveilin tansseihin menosta.

Onni omiin käsiin

Unettomuutta

Onko Topeliuksesta kirjoitettu romaaneja? Minua voisi ehkä kiinnostaa kokeilla kirjoittaa. Sympaattista, että hän perusti eläinsuojeluyhtistyksen. Se oli erikoistunut pikkulintuihin. Sen vuoksi häntä aikanaan pilkattiinkin. Hän oli myös naisasiamies ja toimi rouvasväen yhdistyksen sihteerinä, koska naisten ei siihen aikaan ollut lupa toimia yhdistyksen toimihenkilöinä. Hänen valtakaudellaan Helsingin yliopistossa naisille muistaakseni avautui myös tie yliopisto-opintoihin. Noiden saavutusten vuoksi voin oikeastaan antaa hänelle anteeksi hänen yltiöisänmaallisuutensa. Kuvittelin myös, että hänen uskonnollisuutensa oli tavanomaista sen ajan hurskastelua, mutta olen nyt lukenut Pasi Jaakkolan väitöskirjaa, joka pureutuu Sakari Topeliukseen uskontokasvattajana. Topelius koki uskonnollisen murroksen nälkävuosien aikaan. Hänen kristinuskontulkinnassaan taisi olla vähän panteistisiakin sävyjä.

Olen nukkunut monta yötä huonosti, eikä hyvältä näytä nytkään. Edes pitkä pyörälenkki ei tunnu auttavan. Aamulla pitäisi olla virkkuna vetämässä Vielä hirmuisempi vankila kirjoituspajoja. Onkohan kaikki tarvikkeet kasassa. Tarvitaanko sinitarraa. Mitä jos lapset pitävät minua tylsänä ja sekavana.

Unettomuutta

Haikeutta

En pääse kotikoneelle, joten yritin ryövätä parjatusta Facebookista sinne laittamani kuvan kuningas Eerikistä ja Kaarina Maununtyttärestä. Ja sain sen sieltä ladattua vain tuollaisena postimerkin kokoisena läiskänä.

Viimeinenkin esitys on nyt takana ja katsomo oli täynnä. Arvelisin, että melkein tuhat ihmistä on nähnyt näytelmän. Kun tämän päivän esitys päättyi, pikkulapset huusivat selkäni takana: miksi se jo nyt loppui!

Ensi viikolla lienee kolme kirjoituspajaa, jemmasin näytelmän rekvisiittoja näyttämön verhon taakse, että pääsen sitten maanantaina leikkimään Vielä hirmuisempaa vankilaa kirjoittajalapsosten kanssa.

Kaikki on hyvin, mutta olen silti uupunut. Olen myös haikea sen vuoksi, että näytelmän lumomaailma katoaa nyt iäksi. Ihana kuningas Eerik on palautunut takaisin pieneksi pojaksi, joka jatkaa omaa elämäänsä, eikä piittaa siitä kuinka paljon kiinnyin hänen luomaansa roolihahmoon viimeistään siinä vaiheessa, kun hän tänään suri sitä, että oikeanlainen liima oli kadoksissa ja parta piti kiinnittää erikeeperillä.

Haikeutta

Kirjoja arvotaan, kirjoja arvotaan!

Ne jotka ovat Facebookissa, voivat osallistua Kariston kirja-arpajaisiin ryhtymällä tykkäämään kustantamosta tällä sivulla. Levittäkää sanaa, nyt on siis mahdollista voittaa kesälukemista niin helpolla tavalla, että sen helpommaksi ei enää voi mennä. Tai no, ehkä joskus tulevaisuudessa voidaan osallistua arpajaisiin ajatuksen voimalla, nyt tarvitaan vielä yksi pienoinen hiiren klikkaus. Ja Karistosta kannattaa tykätä, koska se julkaisee minunkin kirjojani.

Kirjoja arvotaan, kirjoja arvotaan!

Lahjakkuus

Tänään herätessä mietin lahjakkuutta. Kun ihminen on lahjakas luemme nämä lahjat hänen omaksi ansiokseen. Hän useimmiten tuntuu itsekin ajattelevan lahjakkuudestaan niin. Hän on niin hyvä koska hän on niin hyvä.

Mutta lahjakkuushan on jotain, mikä koituu ihmiselle täysin ilman hänen omaa ansiotaan. Joku vain syntyy tänne erityisellä lahjakkuudella varustettuna. Ei ihminen siihen itse vaikuta, että onko hän lahjakas vai ei. Siihen tietysti voi vaikuttaa, että kuinka lahjojaan jalostaa.

Voisi kuvitella, että oikein lahjakas ihminen kokisi lahjansa velvoittavana. Kun on ollut niin onnekas ja saanut niin monia ihmeellisiä lahjoja, niitä pitäisi käyttää muiden palvelemiseen. Tuntuu, ettei monikaan ajattele näin, ainakaan tosissaan. Eikä tämänhetkinen kulttuurimme siihen myöskään kannusta, vaan päin vastoin. Olet lahjakas, joten kahmi itsellesi niin paljon kuin ehdit ja pystyt, ja me muut hurraamme, kannustamme ja haaveilemme millaista olisi olla sinun veroisesi.

Vielä hirmuisemman vankilan näyttelijät eivät ole lahjakkaita tässä mielessä. He eivät ole lahjakkaita esimerkiksi siinä, että oppisivat vuorosanansa nopeasti ja olisivat loistavia roolin sisäistäjiä. Laulajina he eivät välttämättä pärjäisi Idolseissa tai Tenavatähti-kisoissa. Mutta itsensä voittajina he lyömättöminä.

Siis Vielä hirmuisempi vankila tänään klo 17.30 Turun työväenopistolla, Kaskenkatu 5

Tervetuloa!

Lahjakkuus

Vielä hirmuisempi näytelmä

Tutulta kuulin kuinka hänen poikansa oli pistänyt elämän järjestykseen edellisen maailmanmestaruuden tuottamassa huumassa. Masentunut, huoneeseensa unohtunut ammattikoululainen oli Suomen voitosta piristyneenä hommannut itselleen kaupungin vuokra-asunnon, mennyt pikavauhtia naimisiin tyttöystävänsä kanssa ja pyrkinyt ja päässyt tekulle. Pojan kaveripiirissä maailmanmestaruus oli ollut huomattava piristysruiske.

Toivottavasti tämäkin kiekkomestaruus pistää uuden sukupolven syrjäytymisvaarassa olevien kaverien asiat kuntoon.

Kun isänmaallisemmat jännittivät ottelua television ääressä, minä nukuin. Ikkuna oli auki ja heräsin välillä ulkoa kuuluvaan möykkään. Arvasin, että Suomen tekemät maalit olivat meluamisen takana.

Minä mietin vain näytelmääni. Vielä hirmuisemman vankilan ensi-ilta on tänään. Aina kun olen kuullut näytelmän harjoitusprosessista jotain, kysymyksessä on ollut katastrofi. Näyttelijä on sairastunut tai karannut koulusta tai pöytä on hajonnut. Mutta luotan ohjaajaan ja rekvisiittamestari Salmeen ja tietysti kaikkiin muihinkin.

Vielä hirmuisempi näytelmä

Tom of Finland

Terveisiä aurinkoiselta Orivedeltä. Blogger on oikutellut. Vieläkin ovat viimeisen postauksen kommentit kadoksissa.

Olin eilen katsomassa Tom of Finlandin piirroksia. Mies on tosiaan järkyttävän hyvä piirtäjä. Minulla oli silti hiukan omituinen olo, kun kävelin näyttelyhallissa niiden piukkapeppuisten, isoja peniksiään eri paikkoihin tunkevien nahkatakkisten ja koppalakkisten mieshahmojen ohi. Mietin miksi penisten on oltava jättimäisiä. Tom of Finland ei paljon naisia kuvannut, mutta jos olisi kuvannut, arvaan että niillä naisilla olisi jättimäiset rinnat. Ymmärrän, että kuvissa on kysymys fantasiamaailmasta, ei niitä ole tarkoitettu ihan vakavastiotettaviksi, mutta minua siitä huolimatta ihmetyttää miksi fantasiamaailma on sellainen. Miksi se tuottaa hahmoja, jotka aiheuttavat mitättömyydentunteita ja ahdistusta, mikäli ihminen saa päähänsä verrata omia komistuksiaan kuvissa esitettyihin. Ja oletan, että ihminen aika usein sellaista saa päähänsä.

Onneksi nykyään on kivoja seksiterapeuttisetiä ja -tätejä ja erilaisia kriisipuhelimia jonne voi soittaa jos huomaa ettei itse täytäkään mittoja ja se alkaa jossain vaiheessa ahdistaa.

Logomassa juoksenteli koululaisia, mahtaakohan joku niistä eksyä katselemaan Tom of Finlandin kuvia ja onko sillä väliä. Ehkä taide on aina hyväksi.

Tom of Finland

Nuppi kärähti

Koulussa annettiin tehtäväksi piirtää Illustratorilla tulitikun käyttöohje. Ei tästä ihan sellaista tullut. Tuntuu että oma mielentila tästä jotenkin kuvastuu.

Nuppi kärähti

Graafikkokoulussa

Tällä postauksella ei ole muuta substanssia, mutta olen niin innoissani, kun olen oppinut piirtämään Illustratorilla. Uuden taidon oppiminen sähköistää velton kroppani hetkeksi ja tekee mieli hihkua ja huutaa. Koska olen ollut niin hidas oppimaan, minulla on näitä riemun hetkiä ollut elämässä harvakseltaan. Ne jotka tuntevat Illustratorin saattavat tietää, että sen käyttäminen edellyttää poisoppimista kaikesta mikä ennestään on liittynyt piirtämiseen. Kuva syntyy ympyrän kaarista ja suorista. Ihminen se vain piirtelee kaaria ja ajattelee eri kokoisten ympyröitten tangentteja. Minuahan alkaa jo huimata, kun vain ajattelenkin sanaa tangentti. Mutta niin sitä vain saatiin seepra aikaiseksi.

Graafikkokoulussa

Hei majavat, miten jyrsii?

kuva: realbollywood.com

Olen ollut niin kuohuksissani kaikesta esitteiden, lippujen ja lappujen ja lehti-ilmoitusten värkkäämisestä etten ole oikein kunnolla ehtinyt tajuta, että ekologinen ja maagisrealistinen lastenkirjani Majavakevät sai myönteisen päätöksen kustantamon kokouksessa ja päätyy siis julkisuuteen keväällä 2012.

Näin ollen minun kirjailijanurani jatkuu ainakin ensi vuoden. Se on sitten kahdeskymmeneskolmas kirjani. Uusia tekijöitä on ajanut ohitseni oikealta ja vasemmalta ja osa jyrännyt ylikin, mutta pitää olla kiitollinen jokaisesta kirjasta, joka saa mahdollisuuden elämään.

Kirjaan tulee Kirsi Haapamäen kansi ja muutama kuva.

Haaveilin kuvitukselle suurempaakin osuutta, mutta parempi muutama kuva kuin ei mitään.

Tämän käsikirjoituksen ensimmäinen versio hylättiin, mutta sitten keksin liittää tarinaan muukalaisuuden teemoja kansainvälisen adoption ja kanadanmajavien kautta ja kirjoitin tarinan muutenkin kokonaan uusiksi. Kanadanmajavathan ovat valtavasti levinneet ja ryöväävät tilaa euroopanmajavilta. Oikeastaan kirjassa on teemoja, jotka sopivat persu-suomeen kuin nenä naamaan. Lapsiahan tällaisten asioiden ei tarvitse kiinnostaa, mutta itseäni tällaiset jutut aina huvittavat.

Hei majavat, miten jyrsii?

Jos haluat Ristiaallokkoa omaksi, ilmoittaudu!

Kirkkotrilogian kolmas osa Ristiaallokkoa ilmestyy alkusyksystä ja siitä tulikin mieleen, että jos sinua rakas lukijani kiinnostaa tämä kirja, ja jos sinulla on blogi, jossa voisit kirjoittaa siitä, ilmoita minulle postiosoitteesi niin hoitelen sinulle kirjan ilmaiseksi. Tosin eihän se sitten ole ilmainen, koska sinun täytyy kirjoittaa siitä.

Arkiporinassa oli kivasti Porin murteella arvioitu hengentuotteitani. Pappia kyydissä ja Pelastusrenkaita oli saanut arvoisensa käsittelyn. Siellä esitettiin myös kysymys: Heini Junkkaala sano Hesari haastatelus omast näytelmästäs: "Päätin, että jos pystyn asettumaan jonkun henkilön yläpuolelle, niin näytelmä ei ole valmis." Olis hauska tiätää, onko Kirsti Elliläl ollu samanlaine vai erilaine päätös.

Paulalle oli siis tullut kirjasarjastani mieleen kuuluisa näytelmä Kristuksen morsian.

Minulla oli kirjoittamisen lähtökohtana pyrkimys yrittää ymmärtää naispappeuden vastustajia. Koska siis en mitenkään ymmärtänyt. Ymmärtämisellä tarkoitan tässä sitä, että tajuaisin mistä siinä on kysymys. Perehdyin asiaan ja kirjoitin kirjasarjan, ja ymmärrän nyt, että kun teologia ja tietynlainen jäykähkö temperamentti yhdistyvät, syntyy naispappeuden vastustaja. Vastustuksen ensisijaisena pontimena ei ole misogynia, mutta käytännössä toiminta saattaa näyttää siltä ja myös tuntua siltä toisen osapuolen nahoissa, siis naisen joka joutuu omassa työssään tekemisiin naispappeuden vastustajan kanssa.

Ymmärsin myös, että tämä problematiikka tosiaankin koskee vain luterilaista kirkkoa. Katolisilla ja ortodokseilla tilanne on eri.

Olen ennenkin jo ihmetellyt sitä, että kristilliset mediat ovat suhtautuneet kirjoihini niin torjuvasti. Ainoastaan liberaali Kotimaa on kirjoittanut kirjoistani, eikä niiden tie Kotimaankaan palstoille ollut aivan mutkaton.

Kirjoittelin jonkin aikaa Kotimaan blogipalstalle juttuja, joissa ohimennen markkinoin kirjojani. Se olikin jossain määrin tuloksellista toimintaa, sillä jotkut ihmiset löysivät kirjani sitä kautta ja jopa ilahtuivat niistä. Mutta vastapainoksi joitakin se myös ärsytti, enkä ole päivittänyt sikäläistä blogiani enää kuin satunnaisesti. Olen niin herkkänahkainen.

Minulla on itselläni se kuvitelma, että monia seurakuntalaisia voisivat nämä minun kirjani ihan oikeasti kiinnostaa jos he vain saisivat tietää niistä. Mutta miten minä pääsisin heidän tietoisuutensa? Pitäisikö mennä kirkon ovelle jakamaan mainoksia? Tiedän aika monta ihmistä, jotka ovat ottaneet yhteyttä erilaisiin kristillisiin lehtiin ja tiedustelleet voisiko kirjoistani kirjoittaa. Vastaus on aina sama: He keskittyvät raportoimaan vain tärkeistä asioista.

Jos haluat Ristiaallokkoa omaksi, ilmoittaudu!

Kyllä kansa tietää, että rikos se on mikä kannattaa

Vennamo aikoinaan halusi pistää rötösherrat kuriin, mutta Smp:n perilliset sen sijaan haluavat rötöstelijöitä kansanedustajiksi. Tänäisen Turun sanomien jutun perusteella useammallakin perussuomalaisella kansanedustajalla on tilillään rikoksia. Lain mukaan kansanedustajien pitäisi olla hyvämaineisia, mutta kansa on puhunut, ja se haluaa rötöstelijöitä päättämään yhteisistä asioista. Löytyy toki muistakin puolueista lain väärälle puolelle lipsahtelijoita, ei sillä. Mutta mitä se kertoo meistä kansalaisista, että haluamme äänestää rötöstelijöitä eduskuntaan ajamaan meidän kilttien tavallisten ihmisten asioita.

Kyllä kansa tietää, että rikos se on mikä kannattaa

hämmästyttää, kummastuttaa

Uusien haasteiden edessä oppii tuntemaan itseään uudesta näkökulmasta. Olen pitänyt itseäni suurpiirteisenä ja tietyllä tavalla kovapintaisena ihmisenä. Mielikuva kovapintaisuudesta on syntynyt siitä, että olen ns. oman tieni kulkija. Olen tehnyt omat, täysin itsenäiset ratkaisuni, jotka ovat joskus olleet sellaisia, joihin ei todellakaan kannusteta sen paremmin lähipiirissä kuin yhteiskunnassakaan. Olen omassa henkilökohtaisessa elämässäni ottanut riskejä, luottanut vaistoon ja tehnyt oman pääni mukaan silloinkin kun kaikki ympärillä ovat pyytäneet että älä hyvä ihminen. Käsitys suurpiirteisyydestä on luonnollisesti syntynyt siitä tarkkuudesta, jolla hoidan ympäristöäni, eli kaikki on aina iloisesti rempallaan, eikä se kauheasti haittaa.

Ja nyt minulla on siis tämä sivutyö, johon liittyy tiedotustyötä graafiseen suunnitteluun yhdistettynä. Kokoan esitteeseen tietoa kolmenkymmenen eri yhteistyötahon tekemisistä ja yritän saada ne sovitettua samaan läpyskään. Joudun näkemään paljon vaivaa saadakseni tiedot ja saadakseni ne sovitettua esitteeseen. Ja kun sitten näytän valmista työtä jollekin, ja hän tutkii sitä ja sanoo, että tuosta puuttuu pilkku, olen monta päivää henkisesti romuna. Miksi?

Ihan oman kirjailijantyön kannalta, sekä tietysti oman henkilökohtaisen loppuelämän kannalta on mielestäni äärettömän kiehtovaa, joskin myös rasittavaa kohdata itsessään tällainen aivan tuntematon piirre, joka on tähän asti onnistunut uinumaan jossain mielen kätköissä, mutta nyt puhjennut kukoistukseen.

Mutta Vielä hirmuisempi vankila näytelmän ensi-ilta lähestyy, olette kaikki kutsuttuja ja valittuja.

hämmästyttää, kummastuttaa

Piti tehdä omia töitä, mutta tässä sitä taas märehditään vääryyksiä käsi poskella

Kävin viemässä esitteitä myös Topeliuksen kouluun. Topeliuksen koulu on mukana samassa hankkeessa josta yritän tiedottaa. Topeliuksen koulu on kirjallisuuspainotteinen ala-aste, ja sijaitsee ihan Turun linnan naapurissa. Se on myös ihan minun naapurissani. Vein mukanani Reetta ja linnan vangit kirjan. Eivät olleet koskaan kuulleetkaan. En tosin olettanutkaan, koska Turussa ilmeisesti alvariinsa ilmestyy paikalliseen maisemaan kiinnittyviä lastenseikkailukirjoja jotka ovat LukuVarkaus-ehdokkaina. Ainakin päätellen siitä innokkuudesta, jolla paikalliset mediat ovat aiheeseen tarttuneet.

Ihan oikeasti tajuan, että minun markkinointiviestintätaidoissani on vikaa, enkä osaa kovin paljon tehdä asioiden hyväksi. Nytkin ujouttani, arkuuttani, tai jostain muusta syystä jätin palopuheet pitämättä.

Minulla on muutenkin taas sellainen vähän ikkunaan päin lentäneen olo. Tiedätte ehkä sen tunteen, kun on luullut tehneensä jotain tosi hienoa ja hauskaa ja sitten muut suhtautuvat siihen kuin roskaan. En puhu tuosta Reetta-kirjasta , enkä muustakaan kirjasta, vaan yhdestä toisesta jutusta, jonka suhteen yritän nuoleskella haavojani.

***

Lisäys: Bändäriydestä kyselevä postaukseni poiki ainakin yhden aiheeseen liittyvän avautumisen Päivien kimalluksessa. Erittäin kiinnostava, monenlaisia ajatuksia ja kysymyksiä herättävä teksti.

Piti tehdä omia töitä, mutta tässä sitä taas märehditään vääryyksiä käsi poskella