Ihan oikeasti tajuan, että minun markkinointiviestintätaidoissani on vikaa, enkä osaa kovin paljon tehdä asioiden hyväksi. Nytkin ujouttani, arkuuttani, tai jostain muusta syystä jätin palopuheet pitämättä.
Minulla on muutenkin taas sellainen vähän ikkunaan päin lentäneen olo. Tiedätte ehkä sen tunteen, kun on luullut tehneensä jotain tosi hienoa ja hauskaa ja sitten muut suhtautuvat siihen kuin roskaan. En puhu tuosta Reetta-kirjasta , enkä muustakaan kirjasta, vaan yhdestä toisesta jutusta, jonka suhteen yritän nuoleskella haavojani.
***
Lisäys: Bändäriydestä kyselevä postaukseni poiki ainakin yhden aiheeseen liittyvän avautumisen Päivien kimalluksessa. Erittäin kiinnostava, monenlaisia ajatuksia ja kysymyksiä herättävä teksti.
Tekstit
Tosi ikävä juttu. Siellä päin kirjakaupan myyjä ei ollut koskaan kuullut Eeva-Liisa Mannerista.
VastaaPoistaHah, semmoista se on. Ei kai se edes ole niin kauhean ikävää, auttaa vain hahmottamaan, että mitkä ovat haasteet kun yrittää saada viestinsä menemään läpi.
VastaaPoistaSymppausta täältä toisesta alhosta <3
VastaaPoistaPalaan vielä muutamalla sanalla bändäriaiheeseen. Kurkkasin antamasi linkin kautta blogistin viestiin.
VastaaPoistaOlen viime aikoina työlääntynyt eräisiin ahkerasti meillä viljeltyihin sanoihin: mahtava, aito, rehellinen, myötähäpeä ...
Siis myötähäpeä! Eli ymmärtämättömyys, että toisenlaisiakin ihmisiä on olemassa. Joku tuntee myötähäpeää bändien perässä kuikuilevien vanhojen muijien (siinäkö se juju onkin, että vanhojen, rumien, läskien, perheellisten) kaipuusta muuntaa rasvainen, vähäuninen arki edes hetkeksi aikaa toiseksi, unelmaksi, että on prinsessa tai jotain.
Ja samat myötähäpeilijät sallivat itselleen hiljaisen hartaushetken televisioalttarin ääreen rasvainen leivos ja mieluisa juotava kourassaan. Mitä he hakevat? Hetken poissaoloa, samastumista, pitsinohutta unelmaa, jotta taas jaksaisi toisenlaisen arjen.
Minä menin parikymppisenä naimisiin sellaisen miehen kanssa, jonka kintereillä jonotti aina minua innokkaampia (!) ja kauniimpia naisia. Miehellä oli sinisenmusta tukkapehko ja komea aatelisnenä. Romaninaiset huutelivat Turussa "Hai veli" ja Roomassa homot antoivat miehelle käsimerkkejään. Turussa ja Jyväskylässä muijia norkoili osakunnan pippaloiden jälkeen ulko-ovilla. Moni toi punaisen ruusun miehen kouraan, ja minä hymyilin tietävän hymyä jossain takavasemmalla.
Ja nyt? Tänään sama mies on harmaan kuontalonsa kiillottanut karvattomaksi, vetänyt lintumiehen haalarit niskaansa ja lähtenyt Maantiekadun labraan otattamaan CRP:n. Sai ilmeisesti saapastöissä RUUSUN VARPAASEENSA.
- Liisa -
Mut hei, annetaan ihmisten elää. Ja lukea vaikka dekkareita ja muuta viihdekirjallisuutta. Eh?
Aika hyvä suomennos sanalle myötähäpeä.
VastaaPoistaNiin minuakin alkoi tässä vähän kiinnostaa, että onko bändäriys jotain sellaista, jota jotkut muut tekee. Itse siis fanitetaan fiksusti, pelisäännöt selvinä, mutta jotkut toiset ovat idiootteja. Siis vähän tämmöinen epäilys alkoi mielenpohjalla elää, mutta en sano vielä mitään, odottelen valaistusta.
Minäkin kurkkasin tuon Kimalluksen bändärikirjoitusta, ja raja tosiaan ilmeisesti vedetään keski-ikään. Ilmeisesti nuorten tyttöjen bändäriys ei ole nolooo, mutta Tietyssä Iässä (tai statuksessa: Äiti ja/tai Vaimo) naisen pitää ryhtyä noudattamaan Sopivaisuussääntöjä. Kaikenlainen hauskanpito on arveluttavaa ja moraalitonta touhua, josta Järkevä Ihminen Kasvaa Ulos.
VastaaPoistaNo, siitä voidaan olla monta mieltä :) Tietysti jos mennään siihen asti että vaimona hypätään jonkun idolin sänkyyn, rikotaan toisenlaisia, yksityisempiä rajoja (paitsi jos on kumppanin kanssa sovittu joustavammista rajoista). Mutta eipä nekään meille sivullisille oikeastaan kuulu, vaikka tietysti omaa kilpeä kiillottaa kivasti kun voi närkästyksen vallassa hönkiä että "En MINÄ ainakaan IKINÄ!!"
Ja onhan se paljon vähemmän arveluttavaa nusaista naapurimökin Mattia humalassa juhannusyönä kuin herätä tukka pörrössä upean rockjumalan sängystä ;)
En oikein muutenkaan ymmärrä sitä, kuinka jotkut innokkaasti paheksuu kun naisetkin ovat alkaneet nauttia elämästä myös vanhemmalla iällä. Enkä tarkoita sinänsä seksihurjasteluja, vaan sitä että matkustaa, näkee ja kokee uusia asioita, ottaa lasin kuohuvaakin joskus (hui kauhistus, mummothan juo vaan kahvia ja sekin ryystetään sokeripalan läpi!!!), aloittaa uusia harrastuksia, ryhtyy opiskelemaan uusia asioita, tanssii ja laulaa ja pukeutuu johonkin muuhun kuin napitettavaan kukalliseen kotimekkoon ja terveystohveleihin.
Miehellehän aktiivinen seniorielämä on aina ollut itsestäänselvää, ja jotenkin haiskahtaa semmoinen ummehtunut "Näin on aina ollut, näin on aina oleva" -asenne tässä aikusempien naisten elämänilon kauhistelussa.
Se naisten paheksuminen ja esittäminen naurettavassa valossa on tietenkin kulttuurinen tapa pitää naisia ruodussa, ja se hommahan on perinteisesti ollut pitkälti muiden naisten vastuulla. Kulttuurin vakauden kannalta on ollut tärkeää, että naiset ovat vastuullisia ja luotettavia, huolehtivat jälkikasvusta, miehistä ja kodista. Tulee heti paljon ongelmia, jos naiset alkavat lipsua, sen vuoksi naisten lankeemuksiin suhtaudutaan huomattavasti miesten vastaavia lankeemuksia ankarammin.
VastaaPoistaMinä olen jokseenkin kanssa sitä mieltä, että yksi pakenee arkea yhdellä ja toinen toisella tavalla. Toisen tavasta ei tarvitse pitää, mutta se ei tarkoita, että se on huonompi tai huono.
VastaaPoistaMinä hihitin Anun 'nusaista naapurimökin...'. Kiitos rokkikukko minulle mielummin kuin naapurin Matti. Aina saa fantasioida :)
Minulle - sikäli mikäli keikalle pääsisin - fanitus bändäröiden tarkoittaisi peliä, leikkiä ja flirttiä julkisuuden 'hahmon' kanssa. En minä sitä ala kotikalsareissa kuvitella, vaan nimenomaan "naulaan" hänet niihin esiintymisvermeisin ja maneereihin. Sen 'hahmon' kanssa minä tahdon leikkiä ja pelata, en sen ihmisen siinä sisällä. Ja oletan, että julkimo toimii julkimona eikä yksityisenä, omana itsenään siinä roolissa. Seksiin asti en voisi mennä, kun varattu olen ja avoimesta liitosta ei ole sovittu.
Tuntuu sekavalta selitykseltä, tajuattekohan?
Minulle voi joskus käydä niin, että vielä tälläkin iällä ihastun ihan älyttömästi johonkin elokuvan roolihenkilöön. En siis edes siihen näyttelijään, vaan näyttelijään siinä jossain tietyssä roolissa. Oisko siinä kysymys jostain samanlaisesta asiasta, estraaditaiteilija vaan on jotenkin konkreettisempi, mutta fiktiohahmohan sekin on. Uskon silti, että on keski-ikäisiä bändäreitä, joka eivät vedä tuollaisia rajoja kuin sinä, vaan ovat valmiit menemään niin pitkälle kuin pääsevät.
VastaaPoista"Tuntuu sekavalta selitykseltä, tajuattekohan?"
VastaaPoistaKyllä minä tajuan :) Kirstin tapaan minäkin ihastun fiktiivisiin henkilöihin: Karl Urban on ihan tavallinen mies, mutta Eomer ja Count Vaako on ihania, James Marsters - varmaan ihan symppis tapaus, mutta Spikena grrr hottis (vaikken sinänsä vampyyreja fanitakaan).
Bändäriydessä on varmaan myös enimmäkseen pitkälti kyse mielikuvista. Fani-ihastuksen koko pointti on oikeastaan se, ettei kohteen ole tarkoituskaan olla mikään todellinen ihminen. Todellisesta tulisi kuitenkin ennen pitkää myös TAVALLINEN ;)
(Okei, kerran nuorena hyppäsin punkkaan yhden kundin kanssa vain siksi, että se oli ihan Fox Mulderin näköinen. Hmmm...)