Romaani kertoo maailman surkuteltavimmista ihmisolennoista, naisista Afganistanissa. Kirjoittaja on Afganistanista Yhdysvaltoihin muuttanut Khaled Hossein. Uppoutuessani tarinaan mietin kuinka ne oikein tekevät sen, kirjoittavat näin ahdistavista ja surullisista asioista romaaneja jotka liikuttavat ja pistävät miettimään, sen lisäksi että lukeminen on nautinto.
Googlettelin kirjaa. Huomasin, että eri puolilla olikin jo todettu kirjan olevan viihdettä. “A Thousand Splendid Suns is popular fiction of the first rank, which is plenty good enough, but it is not literature and should not be mistaken for such.” (Washington post) Se siis kuvaa tärkeitä asioita, tekee sen niin taitavasti että se viihdyttää, mikä siis tarkoittaa ettei kirja ole oikeaa kirjallisuutta, eikä sitä saa erehtyä pitämään sellaisena. Lisägooglettelu osoitti, että asia oli pohdituttanut myös suomalaisia. Onko tämä nyt taidetta vai viihdettä vai mitä tämä on.
Hosseinin kirja on ollut myyntimenestys, joten tuskinpa asia häntä jurppii, mutta huomasin itse jälleen ärsyyntyväni. Ehkä se vain on tuo ihmisen tarve lokeroida ja arvottaa ne lokerot, joka tulee näissä kohdin aina näkyviin. Ja jostain syystä minun on vaikea sietää tuota arvottamista, silloinkin kun se ei kohdistu minuun.
Tekstit
Toi on sitä ihmisten tapaa katsoa kokonaan ohi itse asiasta, helpompi puputtaa jostain taidekysymyksestä kuin kirjan sisällöstä.
VastaaPoistaKiva kuulla että toi on lukunautinto, koska samainen kirja on mun lukulistalla. Ensin pitää vaan toipua (arvioitu aika 3-5 vuotta) Kabulin kirjakauppiaan ja 40 raipaniskun herättämästä v*tutuksesta ;)
PS: Repesin ihan totaalisesti otsikolle :D
Niin, otsikko olisi ansainnut paremman postauksen, mutta nyt ei irronnut:-)
VastaaPoistaKirjoittamisesta. Sain eilen sähköiskun ikivanhasta tietoneestani ja ostin Applen. Olen nimittäin tyytymätön Windows 7:ään nimenomaan kirjoittamisen kannalta. Muistelen, että sinullakin on Apple. Mitä ohjelmaa käytät kirjoittamisessa?
VastaaPoistaKäytän ihan wordin macversiota vaan.
VastaaPoistaKiitos.
VastaaPoistaLoistovalinta, Anna! :) Vaikket multa kysynytkään, niin kerron silti että mä pärjään ihan vain Mac-käyttiksen mukana tulevalla Texturi-ohjelmalla. Ainoo huono puoli että se ei osaa laskea merkkimääriä, mutta mies näpytteli pienen skriptin jolla sekin onnistuu.
VastaaPoistaSitten on semmoinen ilmainen toimistovälineohjelma kuin Neo Office, jossa on hyvä tekstinkäsittelyohjelma (ja muistaakseni pystyy asentamaan pelkästään sen, ei tarvii koko kapistusta). Se oli tosin aikanaan mun sitä kokeillessa hitusen raskas, mutta varmaan kehitys on siltäkin osin kehittynyt.
Jos teksti on selkeää ja helppolukuista, se määritellään helposti viihteeksi, sillä kas, todellisen taiteenhan pitää aueta lukijalle työn ja tuskan kautta, jos sittenkään. Itse pidin kuitenkin huomattavasti enemmän Hosseinin Leijapojasta kuin tuhannesta loistavasta, joka sekään ei ollut hullumpi. Yksilön ja yhteiskunnan törmäys, henkilökohtainen vs. poliittinen, näistä aineksista syntyy se mieleenjäävin teksti ja siinä Leijapoika täytti toiveeni. Jostain syystä rinnastan usein Sofi Oksasen Puhdistuksen ja Khaled Hosseinin Leijapojan.
VastaaPoistaHei Elina, ajattelinkin että Leijapoika pitää varmaan lukea seuraavaksi. Ja noin se varmaankin on, että kun kirjoittaa selkeästi ja helppotajuisesti, häälyy leimakirves pään päällä, toki jotkut saavat olla helppotajuisempia kuin toiset ilman leimaa.
VastaaPoistaMäkin tykkäsin Leijapojasta enemmän, mutta Tuhat loistavaa aurinkoa oli ihan ok. Ehkä pikkaisen siinä oli sellaista yliteatraalisuutta, joka mielestäni puuttui Leijapojasta. En jaksa edes kommentoida tuota viihdeasiaa. Mitäs me lukijat siitä välitämme, miten kirjat kategorisoidaan, jos ja kun ne antavat meille jotakin. Hossein antoi mielenkiintoisen näkökulman Afganistaniin, kun julkisuudessa oli aina ollut niin yksioikoinen kuva k.o. maasta.
VastaaPoistaHanna, taidemaailmassa on jatkuva sotatila ja kamppailu hegemoniasta. Jos me emme välitä kategorisoinnista, niin voit olla varma, että muut välittävät, ja kyllä sillä saattaa olla kaikenlaisia kerrannaisvaikutuksia, mutkan kautta myös lukijoiden elämään. Mutta siis Leijapojan luen seuraavaksi.
VastaaPoistaKiitos, Anu!
VastaaPoistaOlen vasta vilkaissut Texturia. Aika on mennyt muun opettelussa. Käytän paljon kuvia. Värit ovat kauniita. Vanhat mustavalkoiset kuvatkin saavat uutta eloa.
Minulta onkin ihan mennyt oni loistavien aurinkojen ympärillä pauhaava lokerointijeesustelu. Luin kirjan jo vuosia sitten ja pidin kovasti. Voisikin jossain vaiheessa lukaista sen uudelleen.
VastaaPoistaTosin nyt alkoi kiinnostaa tuo Leijapojat, jota en ole lukenut.