Huipensin koulutusrupeamani juhlimalla valmistumista kurssitovereitteni kanssa karaokebaarissa. Lauloin duettona dirlandaan, ja mikäli yhtään ymmärrän, oma esitykseni meni totaalisesti penkin alle, eikä kaverilla onnannut sen paremmin. Lauloin nuotin vierestä, koska en kuullut musiikin pauhulta omaa ääntäni, kaveri taas piti mikrofonia liian kaukana, mikä oli tietenkin ovela strategia. Hänen ääntään ei kuulunut ollenkaan, joten jäi arvailujen varaa, että olisiko häneltä löytynyt musiikaalisuutta, vai ei. Lavashowni oli sinänsä inspiroitunut, mutta ehkä kuitenkin hieman yliampuva. Yksi kurssikavereista osoittautui sävykäsääniseksi iskelmälaulajaksi, joka tyynen rauhallisesti veteli melankolisia rakkauslauluja tuosta vaan. Toinen lauloi vavahduttavasti Kotiseudulle Pohjois-Karjalaan. Kuvaan kuului, että tanssin innokkaasti useaan otteeseen. Olin huojentunut kun viimein pääsin kotiin omaan petiin lepäämään. Olisi kaameaa olla nuori ja vaeltaa viikonloppuöinä kapapakasta toiseen.
Jokin dramaattinen kulttuurimuutos on selvästikin tapahtunut viime vuosikymmeninä. Oma ikäluokkani on enimmäkseen vielä kansakoulujen yksinlaulukokeiden traumatisoimaa ja itsensä munaaminen karaokebaarissa suurin piirtein nolointa, mitä keksisivät kokeilla. Mutta nuoremmat ikäluokat lauleskelevat nuotin vierestä ja rytmissä sekoillen rennosti kuin ammattilaiset, jotka tekevät sitä työkseen.
Ei ollut ääntä
Tekstit
Kouluaikoina pidin eniten yhdessä laulamisesta, koulussa musiikintunnilla hoilattiin yhdessä. Yksilölaulukokeet olivat, todentotta traumatisoivia juttuja, veivät laulamisen ilon.
VastaaPoistaSeiskytluvulla laulettiin paljon, yhdessä. Milloin mitäkin rallatuta tai nuotiolaulua, bussissakin kun matkattiin kuvismaikan kanssa Leningradiin. Se olikin siinä vuosikymmenessä parasta. Yhdessä laulaminen.
Kahdeksankymmentäluvulla, opiskellessani Mikkelissä, pubeissa oli lauluiltoja. Silloin käytiin joskus porukalla "laulamassa" toisia pöytäkuntia "suohon". Sekin oli hauskaa. Yhdessä laulaminen.
Karaoke kun tuli, laulamisesta tuli yksilösuoritusta ja yksin laulamista. Mutta ilmeisesti nuoremmat sukupolvet eivät niin nolostele enää, hauskaa voi silti pitää, vaikka menisi vähän nuotin vierestä.
Laulaminen on virkistävää.
Aih, Kirsti, kuulostavat ihanilta juhlilta, varsinkin tuo tanssiminen useaan otteeseen. Minäkin tykkään laulaa, mutta jotenkin epämääräisesti on jäänyt se kuva, että kuulijat vähän naureskelevat partaansa. En silti suostu häpeämään!
VastaaPoistaUskon vakaasti, että minussa on laulaja- ja tanssija-ainesta, koska pidän molemmista.
Ja totta, eivät ne nuoremmat häpeä ollenkaan.Meillä on niiltä oppimista.
Mutta kuten sanottu, ikävöin tuollaisia holtittomia juhlia, joissa itsesuojeluvaisto katoaa täysin.
Anonyymi, minä en oikeastaan kaipaa, mutta olihan se yllättävän hauskaa tosiaan. Jälkeen päin olin vain tosi väsynyt, vieläkin vähän uuvuttaa... Mutta eikös se vähän ole homman ideakin antaa ihmisten naureskella partaansa, ja huomata että eihän siitä tosiaan mitään sen suurempaa vahinkoa seurannutkaan.
VastaaPoistaSe on totta Hirlii, että seitsemänkymmentäluku oli yhteislaulujen aikaa ja kyllä kansakoulussa 60 luvullakin hoilattiin urkuharmonin säestyksellä. Vieläkö niitä harmoneja on, voisi saada aika nostalgiset fibat siitä äänestä. Niin, en tullut tosiaan ajatelleeksi, että siinäkin mielessä karaoke on merkittävä kulttuurinen muutos nostaessaan yksilösuorituksen esille kollektiivin kustannuksella.
Urkuharmooni ! Siitä kyllä lähtee monenmoiset kuvat ja äänimuistot liikkeelle, mun mummu soitti sitä, oli kansakoulun opettaja. Pääsin joskus polkemaan ja ne oli ihan kamalan raskaat, ne polkimet. Ja alaluokilla laulettiin sen tahdissa. Niinpä niin, vieläköhän niitä olisi jossain?
VastaaPoistaKaraoke tosiaankin edustaa tätä "uutta" kulttuurista aikaa, jossa yksilösuoritus on arvokas. Mutten jaksa uskoa, että yksilöteot ja yksin ajattelu kauhean pitkälle kantaa, ellei niillä ole yhteisöllisiä merkityksiä. Elleivät ne jotenkin palvele tai kytkeydy kollektiiviseen ajatteluun tai toimintaan, tekoihin.
Jollakin tavalla näin kyllä karaokessa yhteisöllistä meininkiä, koska porukat kannustivat jäseniään, kaikki saivat suosionosoituksia, vaikka suoritus ei niin kummoinen ollutkaan. Toisaalta voi tietenkin miettiä, vinoutuuko siinä yksilön käsitys omista taidoista ja surkeille esityksille ablodeerataan innokkaasti... En tiedä. Itse koin terapeuttiseksi esiintyä, vaikka en osannutkaan.
VastaaPoistapo. jos surkeille esityksille
VastaaPoistaHirlii, meillä yksinkertainen poljettava harmoni, urkuharmoni on minun ajatuksissa se, jossa vedettäviä nuppeja.
VastaaPoistaHienoa, että on jalka vipsannut ja laulu raiannut!!!! Kannatettaan!
Tosin karaokessa on myos tullut nahtya niita duoja, trioja ja joskus isompiakin porukoita (yksikin kerta mentiin parinkymmenen hengen sakilla lavalle...). Ja yleiso on myos osallistunut lauluesitykseen, etta on se yleensa yhteisollisempaa kuin etta jotain konserttia kuuntelisi...
VastaaPoistaOpiskelijapiireissa, ainakin meilla, yhteislaulua on paljon tullut myos harrastettua...yleensa periaatteena on ollut se etta se yhteislaulu kuulostaa paljon pahemmalta jos sita vain kuuntelee kuin jos osallistuu itse, noin inspiroidaan ihmiset mukaan laulamaan...
Ja minullahan on vakaa ammuvainaan nuotti, mutta ei se ole minua suuremmin estanyt.
Lentsu, todentotta niillä oli/on eroa. Muistan kyllä ne nuppelitkin, että ehkäpä muistamani on siis urkuharmoni.
VastaaPoistaJaa, minä en ehkä koskaan tajunnut, että harmoni ja urkuharmoni olivat eri asioita, näin se tietämys jälleen lisääntyi.
VastaaPoistahdcanis, tuo on kyllä totta, että ei se yhteislaulu miltään kauheen upealta aina kuulosta. Muistan itsekin olleeni joskus sellainen nirppanokka, joka ei koskaan laulanut yhteislauluja juuri siksi kun se oli niin epävireistä hoilotusta. Mutta mieli on muuttunut sittemmin. Ja tosiaan, kyllä karaokessakin on se kollektiivinen elementti olemassa, ja hyvä niin.
Sisareni osti vanhan koulun huutokaupasta harmonin ja soittelee nykyisin sillä innoissaan Totuuden henkeä.
VastaaPoistaKadehdin häntä, sillä musiikki on yksi parhaita tapoja päästä menneisiin fiiliksiin.
Toisaalta kun ajattelenkin ko. virttä, tunnen nenässäni opettajan hiukset kypäräksi kovettaneen hiuslakan tuoksun, joka sekoittui märkään, liituiseen taulusienen hajuun ja tuoksuun, joka syntyy, kun teroittaa lyijykynää ja pienet puunriekaleet tipahtelevat pulpetille: etsiessämme, laupeuden teitä!
Hei Anonyymi:-) Totuuden henkeä voi muuten laulaa karaokessakin. Vähän harmitti kun huomasin missanneeni sen valitessani typerästi dirlandaan. Totuuden henki sen olisi pitänyt olla, mutta en kuitenkaan kestänyt ajatusta toisesta esiintymisestä. Tuota virttä muistan tosiaan itsekin lapsena laulaneeni kansakoulunopettajan säestäessä harmonilla tai urkuharmonilla, eikä laupeuden teistä ollut tietoakaan. Oikeastaan kaikki virret ovat sellaisia, että vasta nyt aikuisena olen alkanut tutkia mitä niissä oikein sanotaan. On ymmärrettävää, ettei lapsi niiden sisältöjä silloin aikoinaan tajunnut, mutta ei niitä mitä ilmeisemmin ymmärtäneet opettajatkaan, ainakin ilmeistä, eleistä ja jokapäiväisistä opettajan otteista päätellen.
VastaaPoistaAloin tässä tapailla Totuuden henkeä, ja totesin sen yllättäen melko vaikeaksi. En ainakaan itse sittenkään uskaltaisi yrittää sitä karaokessa - jossa en edes käy, viitaten johonkin edelliseen viestiini hauskanpidon kadehtimisesta.
VastaaPoistaOnko mitään sen virkistävämpää kuin säännöllinen itsensä häpäiseminen tavalla tai toisella? Yritän tehdä sitä päivittäin. Voihan omat mokansa aina laittaa aineistonkeruun piikkiin...
Ihana blogi sinulla tämä, mainiot aihevalinnat.
Oi kiitos Anonyymi, mukava jos aihevalinnat miellyttävät!
VastaaPoistaNiin, siinä on kyllä jotain terapeuttista kun tekee jotain tosi noloa ja sitten kestää sen. Olet aika sissi jos ihan päivittäin kykenet moiseen, itse vaadin kyllä kunnon lepotauon. Tai no jaa, näin virtuaalisesti sitä kyllä tulee tehtyä aika tajaan, mutta livenä se on koettelevaa.
Voihan olla niinkin, että se, mikä toiselle on itsnsä häpäisemistä, on toiselle ihan normaalia toimintaa.
VastaaPoistaNiin kuin lapsena sanottiin: "Joka toista sanoo (nimittelee), se ite on!"
Eilen illalla hiillyin mukavasti, kun käteeni osui Olivia-niminen lehti, jonka päätoimittaja Niina Leino (?) kirjoitti sivistyksestä.
Hänen mukaansa "sivistynyt ei pilkkaa ministeriä siitä, ettei tällä ole kirjahyllyä" ja "hän ei arvostele presidentin käsilaukkua"ja "sivistynyttä ei ole nousta toisen päälle tunteakseen itsensä paremmaksi".
Ajattelin, että hohhoijaa, sivistynyttä ei siis olekaan esittää omia mielipiteitään ja keskustella, vaan sivistynytä on napsauttaa suu kiinni ja olla hiljaa.
Ja ennen kaikkea: kertoa toisille, mikä muka on sivistynyttä ja mikä ei - eräänlaisena in- ja out-listana, mikä kyseisille lehdille hyvin sopiikin.
Kenties ärsyynnyin oheisesta siksi, että minusta sivistymättömys on toisinaan yhtä virkistävää kuin itsensä häpäiseminen.
Olivia-lehden pääkirjoitus kuulostaa tosiaan kovin sivistymättömältä, ainakin pääkirjoituksen omien kriteerien perusteella! Sivistys on tosiaan yksi niistä asioista, jotka voidaan ymmärtää hyvin eri tavalla. Joskus olen itsekin huomannut ajattelevani, että onko sivistyksena tosiaan tarkoitus olla pakkopaita ja este kaikelle ihmisten väliselle luontevalle vuorovaikutukselle ja kehitykselle.
VastaaPoista