Me kumarruimme tutkimaan automme vammoja. Koska auto on jo ennestään rupinen, oli vaikea havaita tätä uutta lommoa, mutta joo, ehkä tuossa etupyörän yläpuolella oli jokin uusi painauma.
Nainen soitti syyllisen paikalle. Mies tuli itku kurkussa. Hänen moka. Hän ei ymmärrä miten siinä noin kävi, mutta noin vain kävi, hän ajoi päin, mitäs nyt tehdään. Syyllinen katsoi meitä odottavasti, silmät kyynelissä.
Me seisoimme auton vieressä ja tuijotimme porukalla lommoa. No siis autohan on iäkäs, naarmuinen jo ennestään, mieheni mumisi hämillään. Syyllinen halusi kuitenkin ehdottomasti maksaa, omantuntonsa vuoksi. Hetken neuvoteltuamme pääsimme sopimukseen, minkä jälkeen syyllinen tuplasi sovitun summan.
Summa on tietysti symbolinen. Jos olisi tarkoitus tosiaan viedä auto korjaamoon, olisi liikuttu toisissa lukemissa. Jostain syystä tuntuisi kuitenkin tyhjänpäiväiseltä nostaa mekkala yhden naarmun vuoksi, kun autoa on vuosikaudet runnottu täällä kuhmuraisella mökkitiellä. Tuskin olisimme missään vaiheessa tajunneet autoamme kolhitun, ellei syyllinen olisi itse katsonut valvollisuudekseen kertoa asiasta meille ja halunnut korvata.
Ehkä ihmiskuvani on viime vuosina liikaa muodostunut erilaisten medioitten kautta. Mediassa juhlivat itsekkäät pyrkyrit, joiden kusipäisyyttä kaikin tavoin tuetaan suomalla heille palstatilaa ja rahoitusta. Oli tervehdyttävä näin konkreettisella tavalla törmätä todelliseen ihmiseen, jolla vielä on olemassa omatunto. Kun kohtaa omalla tunnolla varustetun ihmisen, tuntee omassa sisimmässään kummallisen värähdyksen, muistaa taas, että minullakin on se. Kunpa muistaisin aina käyttää sitä.
Tekstit
Joku pölvästi kolhi mun autoani talvella ja kylkeen jäi mojovat lommot. Tietenkin pölvästin tapaan pakeni paikalta. Harvinaisia noin rehelliset ihmiset.
VastaaPoistaOmatunto ja autolla liikkuminen eivät aina kulje yhtä matkaa, kuten Niina tuossa ylempänä kertoi.
VastaaPoistaYhtenä juhannuksena kävimme (melko isossa ja erittäin autiossa) kaupungissa ja jätimme auton typötyhjälle parkkipaikalle tunniksi. Sillä aikaa kun kävimme syömässä jäätelöt, joku oli käynyt kolhimassa auton oven omalla autollaan. Ihmettelimme jälkeenpäin, miten kuljettaja oli onnistunut osumaan juuri meidän autoomme, kun ympärillä olisi ollut runsaasti tilaa liikkumiseen ja parkkeeraamiseen.
Tietenkään syyllistä ei saatu koskaan kiinni, joten tappio meni meidän ja vakuutusyhtiön piikkiin. Tuumasimmekin, että tuli syötyä aika kalliit jäätelötötteröt sinä juhannuksena.
No jotenkin arvasinkin, että tätä minun tarinaani kohden pitää olla monta tarinaa, jossa omatunto ei samalla tavalla ole ihan valveilla:-(
VastaaPoistaSitä suurempi ilo ja ihme on törmätä ihmiseen hmm...tai osua semmoisen törmäiltäväksi, jolla vielä on se omatunto :-)
VastaaPoistaAuto ei oikeastaan kelpaa suomalaisen omatunnon mittariksi. Tässä maassa verotuksella autosta on tehty hieman elämää ja erityisesti ihmistä suurempi asia, jonka vuoksi jokainen naarmu ja kolhu sen kalliissa pinnassa on täysin ohittamaton asia.
VastaaPoistaSiksi oli aikanaan tervehdyttävää käväistä Ranskassa, jossa auto ja auton lommot jotenkin kuuluivat yhteen.
Niinpä siis se, joka Suomessa tekosensa tahi virheensä autoilussa tunnustaa, on lähes sankari, ei pelkkä esimerkki elävästä omastatunnosta.
Hyvä kertomus, kiitos Kirsti. Näitä pitäisi kertoa enemmän, koska on oikeasti olemassa ihmisiä, joilla on omantunnon asiat kohdallaan ja he todellakin toimivat erityyppisissä kolhutilanteissa juuri noin. Haluavat tehdä korjausliikkeen, myöntävät ja ovat pahoillaan aiheuttamastaan vahingosta.
VastaaPoistaTämmöisiä ihmisiähän pidetään hieman naiiveina ja tyhminäkin kun menevät tunnustamaan. Hyväntahtoisuutta, vilpitöntä sellaista, ei oikein pidetä hyveenä, ei aina ollenkaan.
Koskikara, se on totta että Suomessa autoja palvotaan. Hassua kyllä itsekin ajattelin Ranskaa ja sitä, että moinen kolhu ei siellä olisi varmaankaan hetkauttanut ketään.
VastaaPoistaHirlii, ei pidetä hyveenä ei, ainakaan julkisuudessa. Mutta uskon että todellisissa tilanteissa suurin osa ihmisistä kuitenkin tunnistaa vielä hyveet hyveiksi.
Tänään taas viittasin tänne.
VastaaPoista