Hyvä, että joillakin oli hauskaa, mutta minulle tuli lamauttava uupumus. Illan Photoshoptunnilla yritin säätää rgb-kanavia ja koko ajan sydän tuntui siltä kuin viiden litran pussi kuumaa vettä olisi ollut rintakehän sisäpuolella.
En mennyt kurssilla muiden kanssa kahville, tuijotin vain ruutua ja mietin miten ihmeessä turkoosin meren saisi vähemmän turkooksiksi, ja miksi se pitäisi saada vähemmän turkoosiksi, kun minusta kuva oli kaunis sellaisenaan. Silmäni ei selvästikään ole vielä harjaantunut. Opettaja seisoo välillä vieressä ja kilistelee avainnippua taskussa. Muistutan itselleni, että olen maksava asiakas, eikä minua voi pistää nurkkaan sen vuoksi, että taas käytin brightness/contrast työkalua, vaikka ei saisi.
Mutta se pieni koululainen, joka ei saanut kavereita ja jota opettaja piti idioottina on edelleen elossa tämän aikuisen ihmisen sisällä. Kuume ja kurkkukipu, vaikka ovatkin arkipäiväisiä vaivoja, ovat jättäneet jälkeensä alakulon, tunteen omasta mitättömyydestä ja siitä että elän vihamielisessä maailmassa joka ei tunnista omaa vihamielisyyttään.
Koska olin kurssilta pois ensimmäiset kaksi viikkoa, muut ovat sillä välin ehtineet tutustua toisiinsa. He tuntevat toisensa ja ovat sopineet keskenään kuljetuksista. Minua he katsovat kuin ylimääräistä, joka tietysti olenkin. Kun muut lähtivät Turkuun kimppakyydissä, minä lähdin bussipysäkille. Bussi oli tietysti juuri mennyt, ja seisoin pimenevässä Kaarinassa odotellen puoli tuntia kunnes seuraava auto suvaitsi tulla.
Kyyti maksaa 3.30, eikä lippu kelpaa vaihtoon, joten kävelin torilta kotiin. Jossain Anttilan kohdalla tajusin, ettei flunssa ole vieläkään hellittänyt ja sain käyttää jonkin verran tahdonvoimia etten tilannut itselleni taksia. Mietin koko matkan, että miksi olen ottanut itselleni vielä tällaisenkin riesan. Olen tietysti kiinnostunut graafisesta suunnittelusta, mutta miksi sitä ei voi harrastella hiljaa itsekseen, miksi piti nyt mennä vielä tällaisellekin kurssille.
Mutta koko elämä on kurssia, ja julkaisugraafikkokurssissa on se hyvä puoli, että siellä tulee jatkuvasti eteen uusia asioita, kuin taas noissa edellisissä keskusteluissa ei tullut esiin mitään uutta.
Tekstit
Jos olisin herkempi ihminen, niin saattaisin jopa loukkaantua siitä, että 'en ole osannut sanoa mitään uutta' tai kukaan muistakaan kommentoijista. :o
VastaaPoistaOnneksi en ole. :) Vaikka olemme asioista eri mieltä, niin kyllä minä ainakin koen oppineeni ja löytäneeni jälleen jotain uutta. Ei kai kenenkään tarvitse maata akseliltaan sentään vääntää?
No tää olikin sarjassa harkitsemattomia päästöjä, hetken olotila, ei mikään kultavaa'alla punnittu kultajyvä. Hyvä ettet loukkaantunut, ja ihmiskunnan ainoa toivo kai ovat ihmiset, jotka sitkeästi yrittävät ymmärtää myös toisella tavalla ajattelevia. Itsekin yritän siinä kilvoitella, huomenna viimeistään taas.
VastaaPoistaJään odottamaan Kierkegaardia ja Sartrea, lupaa Salme
VastaaPoistaJuu, anteeksipyyntö minunkin puoleltani.
VastaaPoistaVanha Erkki
Saanko jakaa väsymyksesi? Istuin eilen kolme tuntia Excel-kurssilla ja ohi meni opetus että korvissa viuhui. Jostain syystä aiemmat, jo kertaalleen tallennetut taulukkoni tyhjenivät ilman että syy selvisi, kaiken maailman laskukaavat ja funktiot tuntuivat scifiltä ja vasta kun harjoittelimme taulukoiden ja kaavioiden visuaalista muokkaamista, heräsin taas zombi-tilastani.
VastaaPoista"elän vihamielisessä maailmassa joka ei tunnista omaa vihamielisyyttään." Jotain tällaista kävi mielessäni eilisen keskustelun pohjalta.
I varje fall, kära Kirsti, tässä tulee virtuaalihalaus joka ei flunssaasi paranna, mutta vaikuttaa toivottavasti muuten. Blogisi on muuten ainoa suomenkielinen, jota seuraan aktiivisesti, vaikka en paljon kommentoikaan.
Ja siltä varalta että jatkossa vielä lentää pasta, pidän ketsuppipulloa varalla.
Hei!
VastaaPoistaToivottavasti yhtään, pikkiriikkisen piristää, että luin juuri kaksi kirjaasi (Pappia kyydissä ja Pelastusrenkaita) ja pidin niistä kovasti. Kiitos kirjoista! Kirjoittelin niistä blogiinikin tunnelmia, jos jotakuta kiinnostaa.
No piristää totta Mooses, Kirsi. Pistin heti jakoon Facebookissa!
VastaaPoistaHelena, minäkin olin exel-kurssilla jokin aika sitten. Tiedän mitä se on:-) Ja virtuaalihalaukset auttavat kyllä, kiitos!
No ehkä minä kerjäsin tuollaisia keskusteluja Erkki;-)
Kyllä Beauvoirin ja Sartren suhteessa olisi tosiaan setvimistä, Salme.
Mksi ihmeessä ei saanut käyttää k.o. työkalua? Miksi PhotoShopissa ei saisi kokeilla erilaisia vaihtoehtoja? Sehän on niitä pullollaan. Ja toimenpiteen voi poistaa yhdellä painalluksella ja 'historialla' voi poistaa vaikka koko höskän. Rajoittaako kurssin ohjaaja kokeilunhalua, joka tekee koko jutusta mielenkiintoisen?
VastaaPoistaKyselen tuollaisia, kun en tiedä tarkemmin, mistä sillä kurssilla on kysymys ja mitä pitäisi oppia. Tarkoitukseni ei ole loukata ketään mahdollisista ohjaajista. Olenpa vain utelias, sillä PhotoShop on ystäväni ja valtavan hyvä ohjelma, mielestäni.
Tuon yksinäisyyden ja "ei kuulu joukkoon" tunnelman voin jakaa kanssasi. Se on lohduton olotila. Mutta toisaalta, on joukkoja, joihin ei haluakaan kuulua. Kursseilla yleensä tutustuu toisiin ja pian syntyy joukkohenki "me". Mutta muistan kouluajoilta sen tunteen, kun menee kesken lukuvuoden uutena oppilaana luokkaan, miten kauan voi kestää, ennen kuin itse alkaa kotiutua ja tuntee saavansa ystäviä.
Käynpä lukemassa mitä Kirsi Hietanen kertoo kirjoistasi.
Hei Pikkuliisu! Pistin linkin tuohon Kirsin postaukseen. Niin, kontrastit pitää ammattilaisen säätää kurveilla tms, se oli syynä. Ja opettaja tosiaan heittikin roskiin tekemäni säädöt ja käski aloittaa alusta. Tuli vähän sellainen olo, että aasinhattu vielä päähän ja hyvin menee.
VastaaPoistaOnneksi minä en koskaan joutunut kesken vuoden uuteen luokkaan, en varmaankaan olisi selviytynyt siitä. Nytkin ottaa lujille.
Jos saat aasinhatun päähäsi, muista kiljua kunnolla niin kuin aasit tekee :) Niin, ja ne potkii.... varsinkin opettajia ;)
VastaaPoistaKiitos vielä kerran arpajaisvoitostani, Reetta ja linnan vangit -kirjasta. Luin sen itsekseni, kunolin tyttären kanssa risaleikkauksessa. Siinä kirjassa se Reetta on yhdellä tavalla kuin minä, pullea prinsessa Trauma, ja ylpeä siitä. Niin minäkin vaaleanpunaisessa makkarankuori-tutussani balleriina Possutar.
"Jos et voi voittaa niitä, älä lity niihin. Kiskaise matto jalkojen alta ja naura..." Ihan omakeksimä aforismi - jälkimmäinen lause ehkä kuvaannollisesti ajateltuna, ei tässä nyt sentään toisia kampiteta, eihän. Vaikka joskus sekin tekisi poikaa....
Muistankin, että joskus kerroit balettiharrastuksestasi varsin vakuuttavasti:-) Ja hyvä aforismi, täytyy yrittää pitää mielessä.
VastaaPoistaKuulostit kovin alakuloiselta postauksessasi. Nyt tuntuu olevan jo paremmat fiilikset. Hyvä! Olet mahtava, kun jaksat keskustella!
VastaaPoistaAh kiitos! Nyt tulikin ihan mahtava olo.
VastaaPoista