No sitten vaan piti palata takaisin omia jälkiä ja löytyihän se esitekuori vielä edellisestä paikasta. Nappasin mukaani ja vein kirjastoon. Esitteet pääsivät hyllyyn. Mutta siis hei, en minä varsinaisesti olisi tätä kokemusta kaivannut.
lauantai 30. huhtikuuta 2011
Varsinainen tiedottaja
Kun lähdin kaupungille hoitamaan asioita, otin mukaan nipun esitteitä viedäkseni niitä strategisiin paikkoihin, mm. kirjastoon. Kirjastossa päätin toimia oikeaoppisesti, menin siis esittämään asiani virkailijalle. Skarppasin itseni teräväksi, tomeraksi. Mihinköhän täällä saa laittaa kulttuuripääkaupunkiesitteitä? kysyin. Virkailija sanoi, että voisin antaa ne hänelle. Aloin kaivella reppuani, ja kuinkas sitten kävikään, ei niitä esitteitä ollutkaan missään. Tunsin itseni ihmiseksi, joka on kaupan kassalla ison ruokalastin kanssa, eikä löydäkään kukkaroa. Tai istuu bussissa, eikä löydä matkalippua, vaikka juuri äsken se oli tässä. Kirjastovirkailija ei tullut yhtään vastaan, kun yritin lyödä asian leikiksi. Hän katseli minua totisena kuin ajatellen: ja tuollaisten ihmisten käsissä on sitten rakkaan kotikaupunkimme kulttuuri.
No sitten vaan piti palata takaisin omia jälkiä ja löytyihän se esitekuori vielä edellisestä paikasta. Nappasin mukaani ja vein kirjastoon. Esitteet pääsivät hyllyyn. Mutta siis hei, en minä varsinaisesti olisi tätä kokemusta kaivannut.
No sitten vaan piti palata takaisin omia jälkiä ja löytyihän se esitekuori vielä edellisestä paikasta. Nappasin mukaani ja vein kirjastoon. Esitteet pääsivät hyllyyn. Mutta siis hei, en minä varsinaisesti olisi tätä kokemusta kaivannut.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
Ehkä kirjaston ilmassa oli tänään jotain lamaannuttavaa. Tervehdin siellä tuttavaa nimeltä ja hän vain jatkoi keskustelua toisen kanssa, eikä kahvilan omistajakaan vastannut terassilla ohikulkiessaan tervehdykseeni, vaikka luulin sen kuuluvan hänen työnkuvaansa.
VastaaPoistaTsemppiä. Sitä tarvitset tämän projektin kanssa.
VastaaPoistaRauhallista vappua.
Kukapa tällaisia kokemuksia itselleen kaipaisi.:) Mutta tällä tavalla jaettuna tuntuu vain niin huojentavalta, ettei olekaan ainoa.
VastaaPoistaPahinta on se, että joskus se, mitä etsii, löytyy kotona sittenkin sen laukun uumenista. Parasta taas opetella nauramaan itselleen ääneen. Se lääkitsee.
VastaaPoistaEllinoora, ei siinä tosiaan muulla tavalla selviä kuin itselleen nauramalla.
VastaaPoistaHelena, niin minä arvelinkin että on jollekin toisellekin voinut joskus käydä näin.
Kiitos Susu, ja rauhallista vappua!
Merja, taisi siellä tosiaan olla vähän lamaantunut tunnelma. Ehkä kaikki olivat henkisesti valmistautumassa rankkaan vapun viettoon.
Todella huojentavaa, että muillekin käy tuollaista! Omat tohellukseni eivät siis ihan välttämättä olekaan vielä alkavaa dementiaa... Toissapäivänä etsin työpäiväkirjaani, jonka välissä oli tietenkin sattumoisin neljä rahakuorta ja joka juuri oli ollut kädessäni. Useaan kertaan kuljin edestakaisin ennen kuin muistin, missä olin hetkiseksi laittanut kirjan pois käsistäni eli kaapiston päälle...
VastaaPoistaJa nämä totiset palveluhenkilöt... heidän ansioistaan tuntuu sitten niin riemastuttavalta, kun kohtaa toisenlaisen! On se jotenkin nöyryyttävää, jos toiselta ei saa selityksilleen tai tervehdykselleen lainkaan vastakaikua vaan vain h i t a a n katseen...
Eipä ollut kirjastotädillä liiemmälti tunneälyä. Hänen häpeänsä, ei Sinun. Ehkä hänellä oli jostain syystä oikein huono päivä. Ei se tietenkään palvelutyössä saisi vaikuttaa. Toivottavasti hän löytää joskus saman edestään ja huomaa parantaa käytöstään. Iloista vappua Sinulle!
VastaaPoistaMaisakaisa, minullekin sattuu tuollaisia alvariinsa, että lasken kädestäni jotain ja sitten hetken päästä etsin sitä ihmeissäni, hyörin ja pyörin ympäriinsä. Sekin harmittaa, mutta ihan uusia ulottuvuuksia tuollainen saa, kun se pitää tehdä yleisön edessä. Ne hitaat katseet tosiaan.
VastaaPoistaDelilah, se olikin kirjastosetä:-)
Iloista vappua!
Oh, miten tuttua!
VastaaPoistaTuli mieleen eräs kerta kun olin tuttavani kanssa elokuvissa. Saliin pääsyä odotellessa aloin etsiskellä lippuani ja panikoiduin pikkuhiljaa kun sitä ei löytynyt, kunnes tuttavani tokaisi: "Se on sulla kädessä."
VastaaPoistaTämänpäiväinen tarina: lähdin Helsinkiin mm. fysioterapiaan, samalla otin mukaan mieheni yhden lääkereseptin ja pyysin hänen Kela-korttinsakin, lupasin tuoda hänelle hänen lääkkeensä, kun joudun käymään apteekissa muutenkin. Apteekin tiskillä esitin oman Kela-korttini ja miehen kortin, oman reseptini... mutta missä onkaan se miehen resepti? Kuopsutusta, penkomista, käsilaukun ja kassin tyhjentämistä, huokailua... ei löydy. Kävin mielessäni läpi reittini, mihin olisin sen reseptin voinut tiputtaa... fysioterapeutille...? linja-autoon...? No, se oli kotona keittiön pöydällä.
VastaaPoistaHahhah Paula, mutta onneksi löytyi.
VastaaPoistaHelena, minä olen muutaman kerran etsinyt silmälaseja, jotka ovat olleet otsalla.
Pikkuliisu, tämä taitaa tosiaan olla yleisinhimillistä:-)
testausta
VastaaPoista