Se on ollut vaikea kakku, koska eihän rakkaudesta voi nykykäsityksen mukaan uskottavasti kirjoittaa kuin murheellisia tarinoita, joissa rakkaus kuolee ja onnea maistaneet ihmiset putoavat arkiseen helvettiin, josta ainoastaan ero, tai pahemmassa tapauksessa kuolema ja hajoaminen heidät pelastaa.
Iloinen promiskuiteetti siintää monella haaveissa, koska se tuntuisi tarjoavan ulospääsyn rakkauden helvetistä. Sen tiellä on kristillinen moraalipeikko, jota ei saada hengiltä tarpeeksi nopeasti, ja kenties myös mustasukkaisuuden mato, josta ei ehkä voi syyttää pelkästään kirkkoa. Ankaralla tunne-elämän karaisuohjelmalla yhden illan suhteineen ja muine kokeiluineen ne kuitenkin saadaan turtumaan. Mikäli psyyke kestää.
Mehän kaikki tiedämme mitä on romantiikka. "Kaislahammeisiin sonnustautuneet vastaanottajat ja verovapaa hedelmäkori vastanaineille. Ilmastoituja tunne-elämyksiä käsi kädessä Halonginlahden auringonlaskua ihaillen... "Kuvaelman jatkonkin olemme tietävinämme. "Paria kuukautta myöhemmin turistiluokan rakastavaiset heittelevät jo toisiaan astioilla. Rakkaudella on viimeinen käyttöpäivänsä...Nykyajan itsenäiset ihmiset tietävätkin, mitä romanttinen rakkaus todellisuudessa tarkoittaa: kampaamoapulaisille suunnattua roskaa."
En ole koskaan ymmärtänyt mistä oma käsitykseni, että perustavanlaatuisinta maailmassa on rakkaus, on peräisin. Mistä olen sen omaksunut, ja miksi se istuu minussa niin sitkeästi. Olen sentään 52 vuotias, ja olen enemmän kuitenkin ironiaan ja sarkasmiin taipuvainen tarkkailija kuin romanttinen tuulihattu. Sen ajatuksen varassa olen kuitenkin elänyt tähän päivään asti. Elän niin kauan kuin rakkaus elää minussa.
Olen kuvitellut ajautuneeni kirjoittamaan rakkaudesta, koska tulin alalle työn perässä, en niinkään polttavasta sanomisenhalusta. Minulla ei aloittaessani ollut suuria taiteellisia päämääriä, ne ovat työn myötä kasvaneet sisälle kirjoittamiseeni. Mutta ehkei se tosiaan olekaan sattumaa, että olen valinnut viihdekirjallisuuden yhdeksi keskeiseksi ilmaisumuodokseni. Minkään muun kirjallisuudenlajin sisällä ei ole ollut pitkään aikaan mahdollista kirjoittaa rakkaudesta niin, että uskoisi sen voittavan maailman.
Vielä toistaiseksi se on ollut sallittua myös lastenkirjoissa, mutta miten pitkään. Minua kaivelee vieläkin, että kriitikko toivoi lisää verisiä yksityiskohtia kahdeksanvuotiaille suunnattuun kirjaani.
Kirjoittaessani rakkaudesta olen välillä kokenut olevani samassa tilanteessa kuin "neitsyyttään vaaliva henkilö bordellissa...Yritys istuu huonosti tunnelmaan, eikä saa kannatusta." (Allan Bloom)
Boldatut pätkät siis kirjasta Filosofit ja rakkaus. Kirjoittajina Aude Lancelin ja Marie Lemonnier. Kirjassa vertaillaan suurten filosofien rakkauskäsityksiä ja arvioidaan ovatko he eläneet omien käsitystensä mukaan.
Tekstit
"Olen miettinyt miksi elämäntehtäväkseni on muodostunut kirjoittaa rakkaudesta."
VastaaPoistaTässä voisi olla seuraavan romaanisi ensimmäinen lause. :-)
Minä taas olen kirjoittamassa - jälleen kerran - rakkauskirjettä, jota ei voi antaa tunteitteni kohteelle syistä, joita en voi tässä tarkemmin kertoa mutta jotka ovat hyvin monimutkaisia, kuten ne rakkausasioissa monesti ovat. Olen tallentanut kirjeen nimellä "Narrin tunnustuksia" ja se kuvaa hyvin olotilaani.
Korjaan, "Narrin tunnustus", liittyy Shakespearen sonettiin 116.
VastaaPoistaHah, sinäpä sen sanoit. Mutta olen jo kirjoittanut yhden romaanin rakkaudesta kirjoittamisesta, joten ehkä ei kannata kirjoittaa toista. Ikävää, ettet voi antaa rakkauskirjettä tunteittesi kohteelle, mutta eikö ole kuitenkin jollakin tavalla hienoa, että joku ihminen herättää sellaisia tunteita, ja sisimmässä syntyy pakottava tarve purkaa tunne sanoiksi ja lauseiksi.
VastaaPoistaNiin no, olen joskus ajatellut että kaikista niistä hienoista rakkauskirjeistä, joita olen kirjoitellut miehille, joille niitä ei ole voinut antaa, saisi kohta aikaan kirjan...
VastaaPoista;-)
Kirsti, oi miten mielelläni lukisin vaihteeksi suomalaisen tasokkaasti kirjoitetun romaanin suuresta rakkaudesta tai pienestä, pettymyksiä, koettelemuksia, unelmia ja epävarmuuksien tuskaa säästämättä, romantiikan ripauksiakaan kaihtamatta. Eikö rakkaus ole muodissa? Onko sitä? Nykykirjallisuudessa ns. rakkaussuhteet (jos niitä on) ovat niin ankeita, ahdistuneita, suorastaan sairaita. - Saahan sitä toivoa, vai mitä.
VastaaPoista"Minkään muun kirjallisuudenlajin sisällä ei ole ollut pitkään aikaan mahdollista kirjoittaa rakkaudesta niin, että uskoisi sen voittavan maailman."
VastaaPoistaToivoisin niin kovin ettet "lajittaisi" teoksiasi.
Ja sitten väitän vastaan. Kirjallisuus, jos se sitä on, ei mitätöi rakkautta. Perusteeni ovat niissä kirjoissa (ja kieltämättä lainkaan, myös elämässäni) joita olen lukenut elämäni aikana. Ja kyllä niissä kaikissa rakkaus on elämän punainen lanka.
En ymmärrä rakkautta. Se on jotenkin niin vahvasti ideamaailman tuote, että sitä ei voi määritellä. Ja se voi olla hyvinkin iso asia tai jokin pieni ele. Rakkaus toista ihmistä kohtaan. Vaikeampi juttu, koska siinä voi polttaa itsensä. Milloin rakkaus ei sattuisi? Ehkä sitä on helpompi käsitellä, kun siihen liittää mukaan menetyksen ja surun ja kivun... jos on vain "uuh la laa", niin se on ihastumista. Jotenkin näin.
VastaaPoistaAnne, rakkaus on tosiaan ongelmallinen asia, koska se vääjäämättä myllertää ihmisen elämän ja saattaa hänet tilaan jossa hän on hyvin haavoittuva. Tietenkin rakkauteen liittyy myös surua ja kipua. Hyvää tarinaa ei tietenkään voi tehdä pelkästä uuhlalaasta, niin kuin kaikki tietävät. Mutta kysymys kuuluu, saako kirjallisuudessa rakkaus vielä voittaa maailman? Vai pitääkö sen aina kuolla?
VastaaPoistaHirlii, totta kai on kirjoja jotka ovat rakkauden puolella, mutta kyllä vallitseva trendi on arvostetussa proosassa ollut jo kymmeniä vuosia, että paneminen on panemista, turha sotkea siihen tunteita mukaan. Sitten kuvataan tätä illuusioitonta rypemistä ja ajatellaan, että se on realismia. tms.
Ellinoora, tiedän että monet haluaisivat lukea hyviä romaaneja rakkaudesta. Eivät välttämättä kevyitä viihderomaaneja, joille niillekin on tärkeä paikkansa. Minäkin haluaisin lukea sellaisia, ja kun niitä on niin vähän, luen samoja uudestaan.
Niin monet kirjoittavat rakkaudettomuudesta, rakkauden kaipuusta. Minäkin.
VastaaPoistaSiksi on hyvä, että sinä kirjoitat, millaista se on, kun rakastaa.
Ehkä me muut olemme unohtaneet sen.
Yritin ehkä selittää sitä, että rakkautta on "helpompi" määritellä menetyksen ja kivun kautta. Itse puhtaan, pulppuavan, kestävän rakkauden kuvaaminen on vaikeaa kuvata ilman, että se on joko vähän yököttävää tai siihen ei usko. Taistelen veriveljissä tämän kanssa jatkuvasti, sillä olen yrittänyt sinne ripotella sellaistakin mukaan. Mutta yleisesti kaikki päättyy kuolemaan, niin kuin ihmistenkin elämässä. Rakkaus ei ole ikuista. Se on kuitenkin tarpeellista.
VastaaPoistaAnne, Tolstoi kirjoitti Anna Kareninassa jotenkin niin, että kaikki onnelliset perheet ovat onnellisia samalla tavalla, mutta jokainen onneton kärsii omalla tavallaan, siksi tarinat kannattaa kirjoittaa onnettomista ihmisistä. Painisitko sinä jotenkin samantyylisen asian kanssa?
VastaaPoistaMinun mielestäni on ideologinen valinta sanoa, että kaikki päättyy kuolemaan, koska käsittääkseni emme voi sitä tietää että näin käy. Kun tällaisen valinnan tekee, siitä seuraa omaan maailmankuvaan ja toimintaan ja asennoitumiseen erilaisia asioita kuin siitä jos valitsee toisella tavalla. Joka minun käsitykseni mukaan on aivan yhtä lailla mahdollinen valinta.
Susu, kaipa minäkin kirjoitan rakkauden kaipaamisesta, mutta eroan ehkä monista muista siinä, että olen luottavainen sen suhteen, että rakkautta todella on. Vaikka kyllähän se usko monta kertaa on koetuksella, koska tuntuu, että jatkuvasti tapahtuu niin pahoja asioita ihmisille.
Joskus vuosia tai vuosikymmeniä sitten luin tanskalaisen kirjan Pelasta meidät rakkaudelta (olikohan kirjoittaja Susanne Brogger), jonka perussanomaa usein muistelen. Kirjoittajan mielestä rakkauden nimissä alistetaan, vaaditaan, tehdään paljon pahaa. Mieluummin ymmärrystä ja kunnioitusta.
VastaaPoistaMonet järjestetyt (tai muilla kuin rakkauden perustella solmitut) avioliitot ovat olleet lopulta onnellisia, koska toiseen ei kohdistu liikaa paineita tai odotuksia, vaan rakkaus on syntynyt keskinäisestä kunnioituksesta ja halusta elää niin että molemmilla on hyvä olla.
Jos rakkauteen ei sisälly rakastetun kunnioitusta ja arvostusta, ei se ole rakkautta, vaan pelkkää halua.
Minäkin muistan tuon Broggerin kirjan, se sai paljon huomiota.
VastaaPoistaMutta siis jos meillä on puutteellinen kyky rakastaa, niin siitä ei kai seuraa, että rakkaus olisi paha asia. Länsimaisessa ajattelussa on rakkauden problematiikkaa pyritty käsittelemään erottamalla toisistaan henki ja ruumis, rakkaus ja seksi. Tämä on tullut meille suoraan kreikkalaisesta filosofiasta, jossa rakkauskin on näppärästi jaoteltu erokseksi, agapeksi ja philokseksi. Tämäkin erottelu kummittelee ajattelumme taustalla. Oma käsitykseni on, että ruumis ja henki jaottelu on ajatusvirhe.
Kaikki suuret romaanit kertovat sodasta ja rakkaudesta, usein molemmista samalla aikaa. Jos ei ymmärrä rakkauden suurta voimaa, on elänyt hyvin outoa elämää jonkun ismin sokaisemana ja tuottanut paljon kärsimystä muille ja jäänyt itse paljosta vaille.
VastaaPoista"Mutta kysymys kuuluu, saako kirjallisuudessa rakkaus vielä voittaa maailman?"
VastaaPoistaMitä tarkoittaa, että "rakkaus voittaa maailman"? Tässä ilmeisesti puhutaan parisuhderakkaudesta, ja useimmiten ihmiset pilaavat sen ihan itse.
Parisuhderakkauden käynnistäjähän on yksi primitiivisimmistä voimista jotka ihmisessä jylläävät - seksuaalinen himo. Tämä johtaa siihen kuuluisaan "sokeaan rakkauteen", itsepetokseen, epärealistisiin vaatimuksiin kumppanin täydellisyydestä ja pyrkimyksiin itsekin vastata toisen odotuksiin, olivat ne miten ristiriidassa todellisuuden kanssa tahansa.
Ja näiden utopististen odotusten törmäys tosielämään on se voima, joka usein lopahduttaa rakkauden (ja sehän on vain hyväkin niissä tapauksissa, kun toinen osoittautuu alkuhuuman jälkeen vaikkapa väkivaltaiseksi juopoksi tai patologiseksi valehtelijaksi.)
Himosta syntynyt suhde voi toki onnistuakin, jos kumpikin vastaa edelleen edes jossain määrin toistensa toiveita ja odotuksia siinä vaiheessa kun suomut ovat pudonneet silmiltä :) Sitten on niitä onnettomia, jotka rakastavat rakkautta, roikkuvat "kaiken se kestää" -ideologiassa kynsin hampain ja jäävät sen vuoksi yksipuolisen rakkauden kannattelemaan hyväksikäyttösuhteeseen.
Tämän takia kritisoin ällöromanttisia satuja, joita etenkin Hollywood suoltaa elokuvamuodossa ihan solkenaan. Niissähän on yleensä kaksi ihmistä, joista tyhminkin sivustakatsoja näkee yhdellä silmäyksellä, että heillä ei ole kerrassaan MITÄÄN yhteistä - ja silti he päätyvät yhteen ja leffa loppuu kermakakkuhäihin, eli toisin sanoen suhteen varsinaiseen alkuun.
Oon joskus miettinyt, että esmes Titanicista pitäisi tehdä ensin vaihtoehtoinen loppu jossa Rose ja Jack saavat toisensa, ja sen jälkeen Titanic II -elokuva, jonka nimi symboloi heidän parisuhteensa jatkoa ;)
Sun kirjoissa, Kirsti, on sen sijaan mun mielestä mukavan realistisia ja elämänmakuisia tarinoita rakkaudesta :)
Teki mieli kommentoida, vaikka jostain syystä aiemmat kommenttini eivät näy tulleen läpi (kyllä ne ihan asiallisia oli)?
VastaaPoistaKyllähän se rakkaus voittaa maailman, minä ainakin uskon niin. Sitähän on kahdenlaista, uuhlalaata ja arkirakkautta, sitä joka tulee sen uuhlalaan jälkeen (elleivät pariskunnan osapuolet ala heitellä toisiaan astioilla, tai raapia toisiaan kynsillä naamasta ja syödä toisen koiranruokia...). Siitäkin pitää kirjoittaa, siitä arkirakkaudesta, sillä onhan siinäkin nousunsa ja laskunsa, jotka se kestää tai sitten ei.
"Siitäkin pitää kirjoittaa, siitä arkirakkaudesta, sillä onhan siinäkin nousunsa ja laskunsa, jotka se kestää tai sitten ei."
VastaaPoistaNimenomaan! :) Eikä mun mielestä esim. tarinat, joissa parisuhde päättyy, ole automaattisesti "tragedioita". Esim. juuri tuossa Kirstin kirkkotrilogian kahdessa ekassa osassa kuvataan realistisesti ylä- ja alamäkeä ja erotaankin vielä, mutta se on ELÄMÄÄ eikä mitään oih ja voih, nyt kaikki unelmat murenee kun se rakkaus ei jatkunutkaan hamaan tappiin...
Ihan tarpeellista kuvata sitäkin todellisuutta, että vaikka suhde päättyiskin, elämä voi jatkua ihan hyvänä ellei jopa entistä parempana.
Anna, kun lukee noiden kulttuuriimme suuresti vaikuttaneiden filosofien (Lucretius, Russeau, Montaigne, Kant) suhteesta rakkauteen, huomaa sen olleen heille todella vaikea henkilökohtainen ongelma. Heidän ajattelunsa on stimuloinut sivistyneistöä vuosisatojen ajan ja sieltä kautta tullut osaksi meidän kouluopetustamme ja siis muokannut myös meidän tapaamme hahmottaa näitä asioita.
VastaaPoistaKahlil, en tiedä miksi tämä blogi joskus nielee kommentteja. Olen yrittänyt ajoittain ratkaista asiaa, onnistumatta.
Sitten jotenkin yhteisesti Kahilille ja Anulle. Rakkauden erottelu uuhlalaahan ja arkirakkauteen, tai vaikkapa eläimelliseen himoon ja arkirakkauteen, tai erotiikkaan ja pyyteettömään lähimmäisen rakkauteen on asia, johon minä en usko. Pidän erottelua ajatusvirheenä, jonka sylttytehtaana on platonistinen filosofia. Tämä ei ole minun henkilökohtainen keksintöni, vaan on filosofeja, jotka ovat alkaneet kyseenalaistaa tuota jakoa. Olen kiinnostunut heidän ajatuksistaan koska se sopii siihen mitä olen itse kokenut ja havainnut.
Ajatus, että on olemassa eläimellinen himo, ja sille vastapoliina sitten jotain arkirakkautta, tai ystävyyttä tai lähimmäisenrakkauta tai mitä nyt milloinkin, on jonkinlainen meidän aikamme uskomus, jonka omaksumme jo nuorina, ja josta käsin tarkastelemme maailmaa. Ja kuten itseääntoteuttavat ennusteet usein, tämäkin näyttää toimivan odotustenmukaisesti.
Mutta eivät asiat ilmene tässä maailmassa nimilappu kyljessä ellemme me itse liimaile niitä. Kun kohtaamme halua, liimaamme siihen nimilapun" himo" sitten alamme kohdella sitä asiana joka on irrallaan muusta rakkaudesta, ja kappas vaan, kohta meillä tosiaan on himo, jolla ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa.
Mutta kuten sanottu, en itse tee tuollaista eroa. Himossa on mukana idut mitä pyytettömimpään rakkauteen ja pyyteettömimmässä rakkaudessa on himoa.
Mitä tarkoittaa, että rakkaus voittaa maailman. No se on tietenkin vain runollinen fraasi, mutta esimerkiksi filosofi Eero Ojanen on kirjoittanut kirjoja joissa hän on pohtinut rakkauden perustavanlaatuisuutta. Esim. kirjoissa Hyvyyden filosofia ja Rakkauden maailma.
Vierastan rakkauden lajittelemista eri kohteiden ja käyttötarkoitusten mukaan. Rakastunut olen monta kertaa, mutta sen, mitä rakkaus todella voi olla, opin vasta hoitaessani äitiäni. Ei sekään ollut "vain" vanhemman ja aikuisen lapsen välistä rakkautta, siihen liittyi niin paljon muutakin. Niiden kokemusteni perusteella allekirjoitan lauseen, että rakkaus voittaa maailman. Mutta toisaalta, jokainen meistä tulkinnee sen eri tavalla. Minulla se liittyy hengellisyyteen, mutta ei minkään "maallisen" rakkauden vastakohtana.
VastaaPoistaMitä tulee kysymykseesi, Kirsti, "eikö ole kuitenkin jollakin tavalla hienoa, että joku ihminen herättää sellaisia tunteita, ja sisimmässä syntyy pakottava tarve purkaa tunne sanoiksi ja lauseiksi", vastaus on: ei ole. Tässä tapauksessa on kyse umpikujasta, jossa dialogi ei enää ole mahdollinen. Mieluummin olisin ilman tätä pakottavaa tarvetta työntää ajatuksia paperille, kun lopputuloksena on yksikön toiselle persoonalle osoitettu monologi.
Tuolla aiemmin kirjoitin, että kirjallisuudessa kuvataan rakkautta niin monin tavoin ja eri muodoissaan ja ettei se liity ainoastaan nyt näihin rakkauden ilmenemismuotoihin mitä tässä on tullut esille. Parisuhde ja sen kiemurat eivät ole ainoa rakkauden ilmenemismuoto.
VastaaPoistaRakkaudettomat tarinat ovat minusta kertomuksia epätoivosta, pettymyksistä, ihmisen toivottomuudesta, tai jonkun sellaisen kaipuusta mikä ei koskaan ehkä toteudukaan.
Rakkauden ilmenemismuodot ovat hyvin moninaiset. Ja jokainen kokee elämässään hetkiä tai aikoja jolloin ajattelee ettei sitä ole, epäusko valtaa mielen. Mutta silti, se on sitkeämpi kuin ihmisen mieli. Ja ehkä juuri sen takia, että erottelemme ja yritämme käsitteellistää rakkauden, kuten Kirsti tuossa kirjoitti.
En ole lukenut noita Kirstin mainitsemia kirjoja, mutta luotan myös, että sitä on, ja vieläpä niin paljon ettei se tuhlaamalla lopu. Se on minusta mysteeri (eikä tällä ajatuksella ole mitään tekemistä minkään new age hömpän kanssa).
"Kun kohtaamme halua, liimaamme siihen nimilapun" himo" sitten alamme kohdella sitä asiana joka on irrallaan muusta rakkaudesta, ja kappas vaan, kohta meillä tosiaan on himo, jolla ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa."
VastaaPoistaNiinpä. Sitä minä olen yrittänyt joskus sanoa niille jotka pitää vaikkapa yhden yön juttuja pelkkänä hyväksikäyttönä ja ihmisen esineellistämisenä jne. että yhden yön himorakkaus voi olla aivan yhtä kaunis, intensiivinen ja antoisa kohtaaminen kuin joku pitempikin rakkaussuhde :)
Nykyajan parisuhdeterapeutit muuten rinnastaa pitkän parisuhderakkauden enemmän äiti-lapsisuhteeseen kuin semmoiseen intohimon vimmaan. Jos suhde selviää siitä kriisistä, kun puolisot huomaavat että apua, toihan onkin ihan vain ihminen eikä joku ihmeolento!!! niin sen jälkeen suhteelta kaivataan sitä mitä ihminen yleensäkin kaipaa: Hyväksyntää omana itsenään, turvaa, luottamusta ja.... rakkautta. Mitä se sitten onkaan? Oikeastaan tuntuu että se on usein vain peitenimi isolle joukolle ihan muita tunteita ;)
Helena, mahdoton tietenkin ottaa tältä etäisyydeltä kantaa henkilökohtaiseen tunneasiaan. Ehkä vähän naivisti ajattelin vain, että yksipuolinen rakkauskin on kuitenkin rakkautta ja ilmaus elämästä joka meissä on. Mutta umpikujat ovat tietenkin ikäviä. Niin, mullakin nämä pohdinnat kai pohjimmiltaan palautuvat joihinkin hengellisiin kokemuksiin, joita minäkään en näe millään tavalla vastakohtanta maalliselle rakkaudelle, enkä kai voisikaan nähdä, koska käsitän ne samaksi asiaksi.
VastaaPoistaHirlii, voisin kyllä suositella Ojasen kirjoja. Hän jossain kuvasi filosofiaansa sanomalla, että kun vasemman käden rukkasen kääntää nurin, niin siitä tuleekin oikean käden rukkanen. Eli hän tarkastelee asioita vähän eri näkökulmasta kuin on totuttu. Oikeasti omaperäinen ajattelija mielestäni.
Anu, ei mulla muuta huolta liity yhden yön suhteisiin, mutta sitä tietty mietin, että jos on oikein ihanaa ja kaunista, niin tuleeko suru puseroon, kun homma ei siitä jatku. Muutaman kerran psyyke sellaisen varmaankin kestää, mutta jos siitä tulee tapa, niin jotenkin se varmaan ihmistä turruttaa. Hyväksikäyttöäkin sellainen voi olla, mutta myös mahdollinen hyväksikäyttäjä itse saattaa turtua ja tehdä itselleen vahinkoa. Mun mielestä ylipäätään ihmisten kannattaisi suhtautua seksiin vähän kunnioittavammin. Ei ajatella, että sehän on vain seksiä, koska oikeasti siinä mun mielestä tapahtuu isoja asioita. Ja siis tää ei nyt tarkoita sitä, että kehoittaisin nuoria olemaan polvet ristissä papin aameneen asti jne.
Kirsti, näkökulmasi vain yllätti kun en taida muutenkaan ajatella sillä tavalla. Mutta *ajattelemaan* se kuitenkin pani, ja se blogissasi onkin parasta. :-) Hyvä että mainitsit myös Eero Ojasen, jonka taidan ottaa uudestaan lukemistooni.
VastaaPoista"Anu, ei mulla muuta huolta liity yhden yön suhteisiin, mutta sitä tietty mietin, että jos on oikein ihanaa ja kaunista, niin tuleeko suru puseroon, kun homma ei siitä jatku."
VastaaPoistaTämä riippuu varmasti ihmisestä ja tilanteista. Kyllä yhden yön kauniilla muistollakin voi olla suurta arvoa, ei kaikkea ihanaa ole mun mielestä pakko saada "omaksi" (ja jos saakin, silloinhan se hohde ja hienous tuppaa helposti arkistumaan ;)
Jollekin yhden yön jutut sopii, toiselle ei, ja mitään yleispätevää psykologiointia tärkeämpää olis mun mielestä se, että jokainen tykönään selvittelee kumpaan ryhmään kuuluu, ja toimii ja elää sitten sen mukaisesti. Eikä se, että voi kokea yhden yön juttuja ja pysyä silti eheänä tietenkään sulje pois sitä, että kykenee yhtä lailla myös pitkään parisuhteeseen.
En yleensä ole kiss-and-tell -tyyppiä, mutta nyt on pakko sen enempää yksityiskohtiin menemättä mainita, että erään kerran mun itsetunto on PELASTUNUT - surkean parisuhdeyritelmän jäljiltä, tadaa! - yhden yön jutun myötä. Ajattelen sitä henkilöä edelleen silloin tällöin ja suurella lämmöllä, mutta ei mulla koskaan ollut tarvetta tehdä siitä mitään elämänmittaista rakkaustarinaa. En ole kyseistä ihmistä myöskään sen koommin tavannut, edes sattumalta. Toivottavasti hän on tahollaan onnellinen :)
Hitsi kun tämä aihe ja nämä loppupään kommentit liippaavat niin läheltä sitä, mistä olen viimeisen vuoden kynä savuten kirjoittanut. Mukava huomata, että aihe puhututtaa... Ai että, tekisi mieli sanoa vaikka mitä omasta näkemyksestäni, mutta tehän luette sitten sen kirjan, eikö niin ;)
VastaaPoistaJa tuosta arkirakkauskommentistani tarkemmin miettien, en oikeastaan erota sitä alkuhuumaa siitä arjen rakkaudesta, samaahan se on, mutta muotoutunutta.
Ja kaiken rakkauden eri muotojen palikkalaatikossa on olemassa yhteinen lokero jonne ne kaikki mahtuvat, mutta niihin pikkulokeroihin menee vain ja ainoastaan se oikean muotoinen palikka. Niin. Aika mennä nukkumaan? ;D
Kahlil, ilman muuta luetaan kirja!
VastaaPoistaAnu, ei tuo yhden illan jutun lääkitsevyys minullekaan mikään ihan vieras juttu ole nuoruusvuosilta. Mutta tuntuu, että jokaista positiivista juttua vastaa kyllä jokin ikävämpi kokemus. Jokin juttu mitä silloin aikoinaan ei ehkä niin kauheasti edes miettinyt, mutta jolla varmaan on ollut psyykeen vaikutusta, koskapa muistan ne tietyt tilanteet edelleen vaikka niin moni muu asia siitä ympäriltä on unohtunut. Ja siis olen miettinyt miten paljon ihmisten masentuneisuus ja muut ongelmat johtuvat siitä, että seksuaalinen vapautumisen sivuvaikutuksena yhä useammat ihmiset saavat havaita olevansa vaihdettavissa.
Helena, Ojanen putkahti mullekin taas mieleen vähän niin kuin tauon jälkeen. Ja toinen, johon tulee aina palattua, on Ernesto Cardenal.
" Ja siis olen miettinyt miten paljon ihmisten masentuneisuus ja muut ongelmat johtuvat siitä, että seksuaalinen vapautumisen sivuvaikutuksena yhä useammat ihmiset saavat havaita olevansa vaihdettavissa."
VastaaPoistaTämä koskee muutakin kuin seksikumppanuutta. Työelämässä tämä on tuiki tavallista.
Olemme omaksuneet markkinaliberalistiset aatteet myös lähisuhteisiimme.
Nopeuden, tehokkuuden, tuottavuuden, nautinnon halun ja pikaisen tarpeen tyydytyksen.
Myös erilaiset verkkoympäristöt ja verkkososiaalisuus tukee ja kannustaa tähän pinnalliseen ja nopeaan "MÄ ja MUN-tarpeet" tyydytykseen.
Minusta romanttis-seksuaalisen rakkauden erottelua muusta rakkaudesta tarvitaan. Väite rakkauden kaikkivoittavuudesta voi toteutua vain sen kautta, että olemme kilttejä, ystävällisiä ja myötäeläviä - siis rakastavia - niin suuria ihmisjoukkoja kohtaan kuin jaksamme.
VastaaPoistaOnhan tämän kristinuskon suurimman opettajan lause: "mitä hyvää te siinä teette, että te niitä rakastatte, jotka teitä rakastavat" melko hirmuinen vaatimus. Erityisen suuri sellaisessa arjessamme, jossa ei jääkelillä liukastunutta mummoa auteta jaloilleen.
Tai siinä maailmassa, jossa eläintenkin kai odotetaan kirjoittavan eläinsuojeluvalvojalle olojensa kohentamiseksi.
Hirlii, varmaan totta tuo mitä sanot.
VastaaPoistaHeli, en taida ilman selittämistä ymmärtää millä tavalla se, että erottaa toisistaan aistillisen rakkauden jostain muusta rakkaudesta auttaa tuossa mainitsemassasi asiassa.
Mutta samaa mieltä tietenkin siitä, että meidän pitäisi pystyä suhtautua myötätuntoisesti kaikkiin maailman ihmisiin ja mielellään myös eläimiin. Ja hyvin tietoinen olen siitä, että se ei tule onnistumaan kovin hyvin. Kuten myös siitä, että kuluneen vuosisadan aikana se on onnistunut aivan erityisen huonosti.
"Kuten myös siitä, että kuluneen vuosisadan aikana se on onnistunut aivan erityisen huonosti."
VastaaPoistaEnpä tiedä... Onko ihmiset olleet ennen _vähemmän_ julmia toisiaan, saatika eläimiä kohtaan?
Jos lasketaan sodissa menehtyneet, niin sadan vuoden aikana tapettiin enemmän ihmisiä kuin ihmiskunnan tunnetun historian aikana yhteensä. ensimmäiseen maailmansotaan mennessä. Eivät ihmiset ennen sen kivampia olleet, mutta heillä ei ollut tätä nykyajan tekniikkaa, joka mahdollistaa massamurhat.
VastaaPoistaToisaalta myös ihmispopulaatio on kasvanut sadan vuoden aikana melkein 5 miljardilla. Hmm, kuinkahan vahvasti yksilöiden määrä korreloi ihmisen tappamishaluihin?
VastaaPoistaEihän se autakaan, sitä en tarkoittanut. Ainoastaan sitä, että rakkaudesta puhuminen tulee kovin helposti tulkituksi vain aistillisuuden kautta. Ja että muuta ei ole, vaikka kaikki tietävät sitä olevan paljonkin.
VastaaPoistaSiksi erillisissä nimityksissä on puolensa, välttämättömiä ne eivät ole.
Heli
Anu, totta kyllä 1900 luvulla riitti tapettavaa enemmän, mutta ei kai se millään tavalla pienennä toteutuneen julmuuden määrää? Ihmisten määrän korrelointi tappamishaluihin? Mitä tarkoitat? Minulla tulee mieleen Pentti Linkola, joka haaveilee, että jokin kauhea katastrofi pyyhkäisi koko ihmiskunnan pois palloa pilaamasta. Mutta en itse usko, että atomipommin tipauttamisella tai juutalaisten joukkotuholla oli tekemistä väestön liikakasvun kanssa.
VastaaPoistaHeli, tuo on kyllä ihan totta. Meidän kulttuurissamme on nykyään pakkomielle tarkastella kaikkea seksuaalisuuden ja aistillisuuden kautta.
"Ihmisten määrän korrelointi tappamishaluihin? Mitä tarkoitat?"
VastaaPoistaSitä mietin, että mahtaako ihmisen taipumus tappaa omaa lajiaan olla joku sisäänrakennettu keino hillitä väestön räjähdysmäistä kasvua, kun lajimme noin muutoin on äärimmäisen sopeutuva ja siten ylipopulaatiota syntyy herkästi.
"Minulla tulee mieleen Pentti Linkola, joka haaveilee, että jokin kauhea katastrofi pyyhkäisi koko ihmiskunnan pois palloa pilaamasta."
Jestas, älä mua nyt Linkolaan vertaa :-o En mä mitään kamaluuksia HAAVEILE, ainoastaan observoin ja nojatuoliteorisoin tieteellisestä mielenkiinnosta.
"Sitä mietin, että mahtaako ihmisen taipumus tappaa omaa lajiaan olla joku sisäänrakennettu keino hillitä väestön räjähdysmäistä kasvua, kun lajimme noin muutoin on äärimmäisen sopeutuva ja siten ylipopulaatiota syntyy herkästi." Voihan se olla, mutta moraalisessa mielessä asia ei minusta tässä muutu muuksi. 1900 luvun vertaista julmuudessa ei vielä ole, mutta tietysti tämä vuosisata on jo tähän mennessä ollut hyvällä alulla.
VastaaPoistaScifikirjailijalle tietysti hyödyllistä aivojumppaa pohdiskella tällaisiakin skenaarioita.
Rakkaudesta kirjoittanee silloin, kun rakkaus on hallussa? Tai ainakin hyppysissä, sanavarastossa, jollakin lailla kosketuksissa kirjoittajaan? Ikuinen kirjojen teemahan se on, minäkin siitä ajaudun usein vääntämään jutunjänkää, mutta täytyy sanoa, että ilman rakkautta ei olisi loistotarinoita. Joten jatka hyvä ihminen rakkautta, jatka :)
VastaaPoistaTarkoitukseni on lukea uudelleen Roland Barthes'in Rakkauden kielellä. Pidin siitä, mutten paljon muista. Se on pitkälti tutkielma Goethen Nuoren Wertherin kärsimyksistä. Joskus on tuntunut, että olen tuttavapiirissäni ainoa, joka pitää Wertheristä.
VastaaPoistaSylvi
Äsh, se kirja on nimeltään Rakastuneen kielellä.
VastaaPoistaSylvi
"Voihan se olla, mutta moraalisessa mielessä asia ei minusta tässä muutu muuksi."
VastaaPoistaEi tietenkään! En ottanutkaan tässä moraalisesti kantaa, kommentoin vaan sellaista "ennen oli laivat puuta hiiohoi" -meininkiä lähinnä :) Kun on kuitenkin mahdollista että asiat on ihan kuten ennenkin, vaikka "body count" kasvaakin niin voi olla että tappaminen on noin väkilukuun suhteutettuna samoissa prosenteissa kuin ennenkin. Eli kömpelöllä tavalla yritin olla lohdullinen - ehkä ihminen ei sittenkään ole muuttunut pahemmaksi ;)
(Ja kaipa tämä on taas sitä Waltari-ajattelua...)
Hei Helmi- Maaria, huomasin blogistasi, että sinulla on kiinnostavia projekteja menossa. Niin, jollakin tavalla varmaan kaikki taide liittyy rakkauteen, mutta viime vuosikymmeninä ehkä eniten negaatioiden kautta. Ainakin kirjallisuudessa. Mutta onhan meillä tietysti aina ollut iskelmät:-)
VastaaPoistaSylvi, jotenkin tuntuu tutulta tuo kiintymyksesi Wertheriin. Minulle on jäänyt mieleen Porin teatterista näytelmä Nuoren Wertherin kärsimykset, joka oli kai jonkinlainen Goethen uusintaversio. Muistan pitäneeni siitä kovasti. Goethea en ole lukenut. Barthesia olen, mutta siihen eivät aivoni tahdo riittää.
Anu, piti oikein ryhtyä miettimään. Jos ajatellaan, että minulla olisi pakkomielteenä tappaa kulmakunnalla liikkuvat 10 irtokissaa. Olisin ensin vähän tottumaton, joten pystyisin tappamaan vain kahdeksan. Eli 80% populaatiosta. Jotka jatkaisivat sukua sitä innokkaammin ja kohta populaatio kasvaisi sataan. Keksisin alkaa loukuttaa ja kaasuttaa kissoja. Nyt saisin hengiltä jo kahdeksankymmentä kissaa. Eli edelleen 80 %. Mutta kissat lisääntyisivät edelleen, nyt niitä olisi jo tuhat. Keksisin käyttää myrkkyä ja saisin hengiltä myrkyn avulla kadeksansataa kissaa. Eli noin 80 prosenttia. Olenko minä mielestäsi yhtä paha jos tapan ampumalla kahdeksan kissaa, tai jos myrkytän 800? Onko 800 kissan murhaoperaation jälkeen kaikki niin kuin ennenkin? Onko pahuus lisääntynyt vai vähentynyt vai pysynyt samana kun kahdeksan kissan vuosittaisen listimisen sijaan listitään 800? Onko kaikki kuitenkin ok, koska kissapopulaatio senkun jatkaa lisääntymistään?
"Onko kaikki kuitenkin ok, koska kissapopulaatio senkun jatkaa lisääntymistään?"
VastaaPoistaJukra, en tarkoita että tappaminen olisi ok missään tilanteessa, vaan puhun nyt ns. paskapäävakiosta, siitä että ehkä kuitenkaan ihmisissä ei "pahoja" ole populaatioon suhteutettuna sen enempää kuin ennenkään. Tietysti se on ajatuksena epäromanttinen viedessään terää menneiden aikojen haikailusta, mutta saattaa silti olla ihan pätevä fakta.
Tietenkin ideaalitilanne olisi se, että _jokainen_ olisi "hyvä", mutta ihmisiä tässä kuitenkin ollaan ja kun nyansseihin mennään, "hyvä" saatetaan tulkita yksilötasolla aika monin eri tavoin.
Mutta en jaksa tämän pitemmälle yrittää selittää mitä tarkoitan, kun ilmeisesti tällaisista asioista ei voi/saa puhua neutraalisti, ilmiönä, ilman että oletetaan olevan jonkinlainen pahuuden kannattaja.
En oleta sinun olevan pahuuden kannattaja, mutta aloin vain miettiä tuota "paskapäävakiota", että mitä se tarkoittaa ja onko se kovinkaan lohdullinen ajatus. Ei minulla ole motiivina osoittaa, että ennen asiat olivat paremmin. En usko niiden olleen paremmin. Mutta meillehän on kerrottu että 1900 luku oli edistyksen huima vuosisata, jolloin ihmiskuntaa on siunattu vaikka millä ihmeellisillä innovaatioilla. Niin kuin onkin. Mutta myös ihmiskunnan tuhoisuus on noussut aivan uusiin sfääreihin. Kyllä sitä asiaa minusta sietää pohdiskella.
VastaaPoistaNiin, kehityksellä on aina kaksi puolta, kun on niinkin kaksijakoinen laji kuin ihminen kyseessä. Ehkä kysymyksen voisi asettaa niinkin, että haluaisimmeko palata jonnekin 1700-1800 -luvuille, jos sillä pääsisi eroon joukkotuhoaseista, mutta hintana olisi samalla myös esim. terveydenhoidon ja ihmisoikeuksien taantuminen takaisin noihin aikoihin?
VastaaPoistaSe olisi tietysti kivaa jos voisi katsoa tulevaisuuteen ja nähdä siellä pelkästään kivoja ihmisiä, mutta siihen minun on äärimmäisen vaikea uskoa. (Eikä tämä ole pessimismiä vaan realismia ;)
Eihän tämä nykyinenkään meininki kovin lohdullista ole, mutta osan maailmantuskasta aiheuttaa varmasti sekin, että nyt saamme _tietää_ kaikenmaailman kauheuksista ihan eri mittakaavassa kuin ennen. Joskus aikoinaan saatettiin muutama kylällinen ihmisiä teurastaa tuosta vaan jonkun kuljeskelevan rosvojoukon toimesta, mutta se yksi säästynyt kylä vähän kauempana ei ehkä koskaan saanut edes tietää koko asiasta. Tieto lisää tuskaa, vaikka onkin mielestäni erittäin tärkeää.
"Ehkä kysymyksen voisi asettaa niinkin, että haluaisimmeko palata jonnekin 1700-1800 -luvuille, jos sillä pääsisi eroon joukkotuhoaseista, mutta hintana olisi samalla myös esim. terveydenhoidon ja ihmisoikeuksien taantuminen takaisin noihin aikoihin?"
VastaaPoistaNiinpä. Mutta toisaalta iso osa ihmiskunnasta edelleen elää ilman niitä terveydenhoitopalveluja ja ihmisoikeuksia, jotka meille on itsestäänselvyyksiä. Ja joitakin maita on määrätietoisesti hillottu ja pommitettu takaisin keskiaikaan ihan viime vuosikymmeninä sen jälkeen kun siellä ensin oli jonkinlaista hyvinvointia virinnyt. Viittaan nyt vaikkapa sotatoimiin Irakissa ja Afganistanissa. Eli esittämäsi kysymys on aivan erilainen täällä Suomessa, mutta menepä kysymään sitä irakilaisilta tai afganistanilaisilta tai jne.
Kun olen tässä joutunut lukemaan ihmisen luomasta teknologiasta erinäisen määrän kirjoja, jotka btw eivät ole mitään scifikirjallisuutta vaan sitä mitä tapahtuu joka minuutti. IRL.
VastaaPoistaHomma on nimittäin ns. karannut lapasesta.
Ihminen on keksinyt koneita sekä ohjelmistoja jotka jo aivan itsenäsesti tuottavat niin verkkomaailmankaikkeuteen kuin toisella puolella maapalloa oleviin laitteisiin senkaltaisia toimintoja (tai häiriöitä) joiden seurauksena esim ydinvoimalatkin voivat räjähtää.
Teknologinen kehitys ei ehkä olekaan ihmiskunnan suuri edistysaskel vaan jopa mahdollisesti tuho.
Silloin ei enää oikeastaan ihmisen hyvyyksillä ja pahuuksilla ole juurikaan väliä, kun koneet hallitsevat ihmisten elämää ja vaikuttavat niin suuressa määrin kuin ne jo vaikuttavat tähän olemiseemme täällä.
Kuinka monta kertaa olette törmänneet siihen, että tietokoneongelmien vuoksi ette ole saaneet sitä tai tätä asiaa hoidetuksi tai että tuo vika on suuresti vaikeuttanut elämäänne?
Ja niin vielä.
VastaaPoistaVain 25%:lla maapallon ihmisistä pääsee verkkoyhteyden äärelle. Tämä neljännes, johon kuulumme, kuluttaa kaikkein eniten ja tuottaa kaikkein eniten jätettä. Teknologia jäte on sellaista ettei se aivan heti maadu tai katoa niistä hylättyjen laitteiden kasasta.
Aiheesta filosofit:
VastaaPoistaRicoeur ja Levinas ovat filosofeja, joiden teosten lukeminen ei ole masentavaa. Suosittelen.
Hirlii, totta.
VastaaPoistaKiitos Anna.