Eksyneet näkevät unia on fantasiaromaani, ja niitä ilmestyy pilvin pimein muutenkin. Ketä kiinnostaa, että oikeasti mietin siinä sitä kaipausta, joka on värittänyt elämääni lapsesta asti.
Muistan miten se tunne saattoi yllättää kesken tavallisen koulumatkan, kun keväällä aurinko paistoi ja ensimmäinen leskenlehti puski Itätullin lastentarhan seinän viereltä asfaltin halkeamasta. Yhtäkkiä vain tajusin, että maailma ympärilläni oli kaunis ja ihmeellinen, mutta minä en saisi sen syvimmästä todellisuudesta pysyvää otetta, enkä voisi jakaa sitä muiden kanssa. Voisin lumoutua leskenlehdestä ja keväästä, mutta kun menisin kotiin, siellä kukaan ei ymmärtäisi. Muistan sen surun: olin kohdannut ihmeen, ensimmäisen leskenlehden, mutta kukaan ei ymmärtäisi että siinä oli mitään kummallista.
Siksi suuri ilo kääntyi voimakkaaksi tunteeksi siitä, että olen ypöyksin. Puhun eri kieltä kuin muut. Aloin haaveilla, että jossain olisi maailma jossa minua ymmärrettäisiin. Jokin tämmöinen peruskokemus oli romaanin kirjoittamisen lähtökohta. Miten tällaisen höpinän voisi kääntää sellaiseksi markkinointi- tai viestintäpuheeksi, joka auttaisi minua ja kustantajaani myymään tätä kirjaa?
Tekstit
Ei tarvitse kääntää, ostan ihan tolla puheella.
VastaaPoista(Uskon, etten ole ainoa.)
Sari
Minuakin rupesi heti kiinnostamaan. Myös se, että koen tuon haltioitumisesi leskenlehdestä hyvin tutuksi. Samoin kuin kuvittelen kokevani kaipauksen ymmärretyksi tulemisesta ja ahdistuksen ymmärryksen ulkopuolelle jäämisestä tutuiksi. Haltioitumiseni juuri kukista sai kyllä osakseen ymmärrystä, mutta sen olen vasta aikuisena ymmärtänyt. Vein esim. äidille kevään ensimmäisiä ruohoja ja hän pani ne kiittäen maljakkoon = vesilasiin. Äitini myös vei minua kielostamaan ja lehdokkiin ja ilmaisi, kuinka mahtavan kauniita kukkia ovat mitättömän pienet, kalpeat vanamot. Siitä huolimatta olen kiinnostunut tuollaisesta aiheesta, vaikka kokemukseni tässä kukka-teemassa oli erilainen. Jossain muussa oli toisin.
VastaaPoistaTuohan on mitä kiinnostavin aihe, ja sopii fantasiaan tosi hienosti! :) Ja varmaan monille tuttu tunne. Noissa haltioitumiskokemuksissa on semmoinen jännä ristiriita, että ne haluaisi kovasti jakaa, mutta silti ne tuntuvat jotenkin vähän laimenevan jakamisesta (tai ainakin mun mielestä). Mutta on ne silti upeita elämyksiä :)
VastaaPoistaPostauksesi oli todellakin niin puhutteleva, että mitään muuta markkinointia ei myöskään minulle tarvita. Oli näennäinen syy mikä tahansa, tuo eksistentiaalisen ahdistuksen tunne kollektiivisessa alijunnassamme puhuttelee uskoakseni aina. Ulkopuolisuuden kokemus on osa ihmisluontoa, vaikka kaikki eivät tuosta tunteesta uskallakaan kiinni ottaa. Sama teema löytyy myös vastavalmistuneen käsikirjoitukseni pohjalta, vaikka se dekkari onkin. Maltan tuskin odottaa, että pääsen tilaamaan kirjasi!
VastaaPoistaAnu, sinä sen sanoit, kokemuksen haluaisi jakaa, mutta jakaminen on mahdotonta, koska toinen ei kuitenkaan koskaan ymmärrä sitä juttua ihan samalla tavalla. Mutta jos ei edes yritä kertoa siitä, tulee sellainen pakahduttava olo, joka on sekin melkein kipua.
VastaaPoistaPaula, kyllä meilläkin ymmärrettiin kotona kukkien päälle ja äiti laitteli kukkia maljakkoon, jos niitä hänelle joskus kiikutin. Tuo nimenomainen leskenlehti vain oli sellainen, että sitä ei mitenkään olisi voinut ottaa kasvupaikaltaan, näin sen yhtäkkiä sellaisena suurena ihmeenä, asiana jonka rinnalla kaikki jännittävät taikatemput ja nykyajan keksinnöt kalpenevat.
Hyvä tietää Sari:-)
Ooh, kiitos Vera A! Sinulta löytyi heti oikeat termit, eksistentialistinen ahdistus ja kollektiivinen piilotajunta. Kun kustantaja lähettää arvostelukappaleita kriitikoille, ehdotan että ne mainitaan saatekirjeessä ja mahdollisuuteni saada kirjasta kritiikki lehteen lisääntyy huimasti. Vaikka tämä kirja sitten tavallaan kuvaa sen eksistentialistisen ahdistuksen ratkaisuyritystä, kun päähenkilö kuuntelee sisäistä ääntä ja lähtee etsimään todellista kotia.
VastaaPoistaAi sinulla on dekkarikäsikirjoitus valmis, onnittelut!
Johan kolahti. Ei eksistentiaalinen ahdistus ja kollektiivinen piilotajunta, vaan suomeksi tunne siitä ettei kukaan ymmärrä ja pakahduttava jakamisen tarve, niiden kuristava ristiriita.
VastaaPoistaMinua poruttaa, kun katson yksin huikeaa maisemaa tai hautovaa joutsenta. Iskee riipivä tarve jakaa kokemus läheisen ihmisen kanssa. Mutta ei, jakaminen ei koskaan onnistu. Joitakin asioita ei voi välittää toiselle ihmiselle valokuvien tai sanojen kautta. Kokemustensa kanssa on vaan niin helkutin yksin, tuntee itsensä naurettavaksi.
Odotan kirjaasi.
Olipa ihanasti sanottu!
VastaaPoistaJoskus tulee tunne ulos katsoessa, että siellä näyttääkin erilaiselta kuin ennen...aurinko paistaa kirkkaammin, kukat ovatkin värikkäämpiä tai jotain muuta jota ei edes osaa selittää toiselle.
Tai joskus sydämen täyttää outo lämpö ja tekisi mieli halata vastaantulevia ihmisiä, mutta sitähän ei voi tehdä :) Tai sitten sitä vain häikäistyy jostakin pienestä asiasta, kuten vaikka juuri siitä kevään ensimmäisestä kukasta. En tiedä olinko ihan kärryillä, mutta nämä ovat niitä minun outoja tuntemuksiani. Kirjasi kuulostaa kiinnostavalta! =)
Kirsti, joskus aikaisemminkin jo täällä kyselin sen perään, että mistä tämä tarve tulee, että jokin itseen voimakkaasti vaikuttava asia pitäisi saada jakaa jonkun tietyn ihmisen kanssa. Se tosiaan voi melkein itkettää, koska tietää ettei jakaminen koskaan onnistu sillä tavalla kuin toivoisi. Minulle itselleni on äärimmäisen merkittävää se, että sellainen kaipaus on olemassa. Minulle se kertoo jotain olennaista ihmisenä olemisesta. Vaikka nuo hetket ovat tuskallisiakin joskus, en antaisi niitä pois mistään hinnasta.
VastaaPoistaAnonyymi, Yrjö Kallinen puhui aikoinaan siitä miten elämme unessa, mutta sitten on mahdollista kokea näitä hetkiä jolloin olemme hereillä ja näemme todellisuuden sellaisena kuin se on.
Minullakin on ollut tuollaisia hetkiä kuin sinulla, kun joutuu oikein pakottamaan itseään ettei ryntää halailemaan ventovieraita. Se on sitä järisyttävämpää koska yleensä olen ujo mörökölli.
"Minulle itselleni on äärimmäisen merkittävää se, että sellainen kaipaus on olemassa. Minulle se kertoo jotain olennaista ihmisenä olemisesta. Vaikka nuo hetket ovat tuskallisiakin joskus, en antaisi niitä pois mistään hinnasta."
VastaaPoistaKiitos, Kirsti. Kauniisti ajateltu, suljen sydämeeni.
Minullekin myit kirjan tuolla puheella. :-)
VastaaPoistaTarkoitus ei ollut brassailla sivistyssanoilla, vaan kiireessä (lue taaperon kanssa seurustellessa) sitä vain huomaa käyttävänsä suoria lainauksia valtakielestä (lue italiasta) ;) Mutta juu, jos dekkari ei saa kustannussopparia niin voin ruveta väsäämään provikkapalkalla nasevia mainostekstejä oikeille kirjailijoille ;D
VastaaPoistaTuttu kaipuu. Tuttu kipu. Tuttu ilo.
VastaaPoistaMutta mieluummin kuitenkin luen voikukasta joka tunkee asfaltin läpi kuin eksistentiaalisesta diibadaabasta ... :)
Kiitos, tuon kirjan minäkin haluan ostaa ja lukea.
VastaaPoistaVera, en kokenut kommenttiasi brassailuksi. Vaikka saisit dekkarisi läpi, voisit silti harkita tuota mainostekstien kirjoitajan uraa siihen rinnalle:-)
VastaaPoistaOlen vähän hämmentynyt siitä, että niin moni ilmoittaa kiinnostuneensa kirjastani tämän mainospuheen ansiosta. Vaikka tämä ei kyllä ollut mainospuhe, vaan vilpitön avautuminen. Kiitos teille kaikille kannustuksista!
Eiköhän jokainen ole kokenut noita tunteita? Onko olemassa ihmisolento, joka ajattelee että jee kun kaikki on mun kavereita eikä elämässä ole mitään kaoottista? Onko kirja aikuisille? Silloin lajimääritelmä voi karkottaa osan lukijoista. Voisiko se olla vain romaani eikä fantasiaa? Käsittääkseni vasta ilmestynyt romaani Odelma on myös fantasianomaista kerrontaa, mutta sitä ei ole markkinoitu siten (en ole lukenut).
VastaaPoistaJuuri siksi kirjan idea varmaan uppoaa meihin, että se koskettaa jokaista erikseen. Sinä hetkenä, kun on yksin tuon olonsa kanssa, ei yhtään lohduta tieto, ettei sellainen ole mitenkään ainutlaatuista vaan ehkä suorastaan yleisinhimillistä.
VastaaPoistaSitten on niitä, joita tällaiset jutut kalvavat erityisen paljon läpi elämän. Niin, etteivät ne ole vain osa ihmisenä olemista vaan pohjavireenä kaikessa. Se on mielestäni eri asia kuin satunnainen haikeus.
Sari
Vilpitön avautuminen saattaa olla vetoavampaa "markkinapuhetta" kuin jollakin tavalla rajaava kielenkäyttö tai pelkillä käsitteillä keikarointi.
VastaaPoistaTietty pohjavesi on varmasti yleisinhmillistä.
Seisomme samojen lätäköiden reunoilla, todellisuuskokemuksemme kanssa.
Muistan erään havainnointitehtävän vuosien takaa jonka tarkoitus oli konkretisoida kuvataideopiskelijoille se, että emme katso maailmaa samoilla silmillä. Emme näe samoja värejä, vaikka ehkä riemastumme niistä samoin.
Opettaja pyysi meitä maalaamaan coca-colankorkin punaisen, koska senhän "te kaikki tiedätte, minkälainen se on".
Hetken päästä luokkahuoneen lattialla oli 25 erilaista punaista.
Kiva, Kirsti, ettet tulkinnut hoonoota suomea kyökkipyskolookin retosteluyritykseksi, vaikka joillakuilla onkin tainnut puhjeta kevätallergia eksistentiaalista liirumlaarumia kohtaan ;D
VastaaPoistaOlen samaa mieltä erään ylläolevan kanssa siitä, että tekstin rajoittaminen yhteen kirjallisuudenlajiin ei ole aina hedelmällisin tapa markkinoida kirjaa. Kirjailija on tulkki, joka pukee sanoiksi tunteet, jotka lukija tunnistaa itsessään kirjan henkilöhahmojen kautta. Jos tuo tulkitseminen on kirjan tärkein anti, onko kirjallisuudenlajilla silloin merkitystä?
Emootiot ovat sekä universaaleja että individuaali modus pitää kontaktia kollektiiviseen mentaliteettiin.
Sorry, no can vastustaa kiusausta aiheuttaa vielä vähän atooppista ekseemaa. Pohojalaaset ovat pirullisia :D Mutta onneksi kaikki lukijasi eivät sentään raiskaa armasta äidinkieltämme vaan pitävät tasoa yllä myös kommenttiboksissasi ;)
Ihanaa kevättä Italiasta! <3
Gabriela, kysymyksessä on nuortenkirja. Jota toki saisivat kyllä aikuisetkin lukea, jos vain kantti kestää. Mutta siis nuortenkirja se on. Ja lajilokeroinnissa on tuo mainitsemasi ongelma kieltämättä. Kun sanoo, että tämä kirja on nyt jotain tiettyä lajia, se karkoittaa lukijat jotka eivät ole viehtyneitä ko. lajiin. Mutta voi karvaus, vaikka minä en tuota lokerointia tekisi, eikä kustantajakaan, kirjakaupoissa ja kirjastoissa se tehdään. Ei siitä pääse yli eikä ympäri, nykyään kirjat ovat aina jotain tiettyä genreä, mietti kirjailija niistä sitten mitä hyvänsä.
VastaaPoistaSari, joo haikeuden tunnistaa elämässään varmasti jokainen. Mutta toimeliaammat ihmiset ehkä osaavat täyttää elämänsä tohinalla, ja haikeus jää aktiviteettien jalkoihin. Mutta minä olen tällainen käsiposkella istuskelija ollut koko ikäni, on tällaisesta kaipauksesta tullut koko elämää ohjaava tekijä.
Hirlii, tuo on kyllä niin totta mitä sanot väreistä, ja sopii yleistettäväksi muihinkin elämän ilmiöihin. Niin, sitähän ne jotkut toitottaa, että aitous ja vilpittömyys on parasta, en vaan ehkä ole osannut luottaa että se ois totta se.
Vera, eksistentialistinen liirumlaarumi tulee vääjäämättömän välttämättömäksi viimeistään siinä vaiheessa kun yrittää kyniä itselleen apurahoja. Oma kokemus on ainakin se, ettei niitä irtoa ennen kuin olen oppinut kääntämään omia projektejani sellaiselle kielelle. Kirjallisuuden lajin merkityksestä sanon, että vastauksestani Gabrielalle näet mitä ajattelen tästä asiasta. Kirjallisuudenlajien merkitystä ei tietysti lukijan tarvitse miettiä jos ei huvita, eikä kirjailijan kannata sitä kauheasti miettiä kirjoittaessaan, mutta kun kirja on valmis, talouden kylmä realiteetti on se, että johonkin lokeroon valmis tuote pistetään. Jos sille ei löydy lokeroa, kaikki ovat ihmeissään, eikä kukaan tiedä mitä kirjalle pitäisi tehdä. Ja silloin on suuri vaara, että jää myymättä.
Siellä Italiassa varmasti kevät jo onkin. Tosin kyllä se kuulemma täälläkin jo vilahti. Minä en tiedä siitä mitään, koska poden kuumetta ja kurkkutautia sisällä. Onneksi tämä ei tartu blogin välityksellä.
Kyllä sinä erotut muista. Olet kehittänyt oman lajisi: suomalaiset Emmat. Tarkoitan, että sankarittaresi ovat sekä tyttökirjojesi Emman että Austenin Emman sukua.
VastaaPoistaOlet ihmeen tuottelias. Jospa vauhtia tarttuisi täältä minunkin hihaani.
Sari on oikeassa siinä, että ideasi värähdyttää niin monen mieltä, koska se koskettaa jokaista erikseen - ja eri tavalla. Toisten ihmisten koko olemista värittää henkisen yksinäisyyden ja outouden tunne, kun taas toisilla saman sukuinen tunne ilmenee satunnaisina haikeuskohtauksina, joiden kanssa voi elää ja jotka voi lopulta kääntää voimaksi. Itse kuulun jälkimmäiseen joukkoon. Enkä osaa edes kuvitella, millaista olisi jos koko elämää hallitsisi perustunne siitä, ettei kukaan ymmärrä, koskaan. Arvelen Kirstin kirjan käsittelevän juuri tätä. Haluan lukea, ja yrittää ymmärtää.
VastaaPoistaAnna, on niitä kyllä tuotteliaampiakin kirjoittajia kuin minä, mutta näillä mennään:-)
VastaaPoistaKirsti, en tiedä auttaako kirjani ymmärtämään, tai ehkä vähän:-)
"Ketä kiinnostaa, että oikeasti mietin siinä sitä kaipausta, joka on värittänyt elämääni lapsesta asti."
VastaaPoistaOn tietenkin selvä, ettei kaikkia. Ihmiset lukevat mieluummin tarinoita, eivät toisen ihmisen päänsisäisiä mietteitä. Toki kirjoittaja voi satsata käyttämäänsä kieleen. Persoonallinen kieli pelastaa paljon.
Luen ja kirjoitan, ei se persoonallinen kielikään paljon pelasta jos markkinointi mättää.
VastaaPoista"Niin, sitähän ne jotkut toitottaa, että aitous ja vilpittömyys on parasta, en vaan ehkä ole osannut luottaa että se ois totta se."
VastaaPoistaJoko sinä osaat hyvin esittää aitoa ja vilpitöntä tai sitten uskallat vain olla sellainen (uskon vilpittömästi, että jälkimmäinen).
Juuri se on sinun julkihenkilökuvassasi minusta kaikkein vastustamattominta ja vetovoimaisinta.
Pliis. Älä muuta sitä, ainakaan kovin radikaalisti.
Niin siis enhän minä täällä mitään esitä. Kiva tietysti, että tämä on ollut sinusta ja joistakin muistakin riittävän vetovoimasta, mutta siis kyllähän tässä omat kirjat ovat aika pahasti jääneet kuuluisuuksien jalkoihin ja ajoittain tulee tarve miettiä että oisko sille jotain tehtävissä.
VastaaPoistaKirsti, tykkään blogistasi, mukava kun löysin sen taas tauon jälkean uudestaan. Kiitos siitä.
VastaaPoistaMitä tuohon jalkoihin jäämiseen tulee, niin olisiko niin, että sinut mielletään vain uskonnollisista aiheista kirjoittavaksi? Ihan riippumatta siitä, pitääkö paikkansa vai ei. Voisikohan tälle mielikuvalle tehdä jotakin?
Ahaa, eksynyt lammas;-) Tervetuloa takaisin...
VastaaPoistaOlen tosiaan julkaissut 20 romaania, joista neljässä liikutaan seurakunnallisissa ympyröissä. Jos katson myynti- ja lainauslukuja, en huomaa eroa uskontoa käsittelevien ja ei uskontoa käsittelevien kirjojeni välillä. Minulle on tullut se vaikutelma, että vaikka jotkut voivat kyllä vieroa kirjojani uskonnollisen aihepiirin vuoksi, toisia tämä aihepiiri vastaavasti erityisesti kiinnostaa. Anni Polva kyllä viisaana viihdekirjailijattarena sanoi aikoinaan, ettei halua käsitellä viihderomaaneissa uskontoa, koska se kaventaa potentiaalista kohderyhmää. Myös kollegani Tuija Lehtisen kirjoja ovat jotkut kehuneet, koska niitä lukiessa tietää ettei joudu altistumaan teologisille spekulaatiolle.
jos ihmisillä on sellainen mielikuva, että kirjoitan vain uskonnollisista aiheista, kun olen kuitenkin julkaissut 16 romaania jotka eivät ole uskonnollisista aiheista, niin en suoraan sanoen tiedä miten voisin muuttaa heidän mielikuvaansa. En minä noita neljää romaania tekemättömäksikään saa. Olisiko sinulla ehdotuksia? Älä sano, että lakkaa heti julkaisemasta sellaisia, koska viides on tulossa ensi syksynä... Mutta uskonnollisten ja ei uskonnollisten kirjojeni suhdeluku pysyy samana, koska Eksyneet jne kirjaa ei kai voi pitää uskonnollisena teoksena.
Olen pudonnut jo tämän keskustelun kärryiltä, mutta mun mielestä sun tuotemerkki kuuluu genreen "vilpitön avautuminen". ;) Ja toisekseen tämän postauksen otsikko oli taas kerran loistava.
VastaaPoistaNyt sitten vilpitön ja nolo fanitunnustus: haluaisin lukea sun tuotannosta vihdoin viimein minkä tahansa aikuisten kirjan, täysin ennakkoluulottomasti vaikka uskontoaiheisenkin. Minkä valitsisit itse mulle luettavaksi?
En väheksy lastenkirjojasi yhtään - lastenkirjat eivät vain kuulu tällä hetkellä mun elämään kuin satunnaisesti ja siksi koen olevani vähän huono arvioija. Benchmarkit puuttuu.
Kiitos huomiostasi Ina. No siis itsehän ajattelen, että kehityn paremmaksi kirja kirjalta, joten Pelastusrenkaita edustaa kehitykseni huippua. Käsittääkseni sen pystyy lukemaan vaikka ei tuntisi ekaa osaa, joka on siis Pappia kyydissä. Nämä ovat siis niitä pahamaineisia uskontoaiheisia kirjoja. Toisaalta kirjojen kanssa vehtaavalle naiselle voi aina suositella kirjaa Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin, vaikka se kuuluukin tuohon kyseenalaiseen genreen "romaanit jotka kertovat romaanin kirjoittamisesta". Mutta avautuakseen se ehkä edellyttää, että lukijalla on menneisyydessä ollut intensiivinen romanttisen viihteen lukemisen kausi. Niin, kyllä minä vamaan Pelastusrenkaita suosittelen.
VastaaPoistaLasketaanko mitä häpeällisin Angelique-sarjojen sekä Luolakarhun klaanit riittävän romanttiseksi viihteeksi? ;)
VastaaPoistaMolemmat kiinnostaa, joten laitan lukulistalle, kiitti!