Kun kävin katsomassa, millainen tuo kymmenes postaus oli ollut, minulle tuli huono olo. Blogini kymmenessä postauksessa pohdin Virpi Hämeen-Anttilan jonkin haastattelun innoittamana rakkausromaanien imago-ongelmaa verrattuna esim. dekkareihin. Voisin sanoa näin, että olen kohtuullisen tympääntynyt tuohon aiheeseen, enkä halua puhua siitä enempää.
Kirjoittaessani kirjaa Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin, minulla oli hiljaisena henkilökohtaisena toiveena kirjoittaa itseni ulos ja irti tuosta problematiikasta. Voin nyt todeta, että se on ilmeisesti jollakin tavalla onnistunut, koska enää aihepiiri ei minua sykähdytä.
Olen viime vuosina muutenkin pyrkinyt selvittelemään omia ajatuksiani kirjoittamalla aiheesta romaaneja. Olen selvitellyt omaa suhdettani luterilaiseen kirkkoon kirjoittamalla uhkarohkeasti kolme aiheeseen liittyvää romaania, joista viimeinen Ristiaallokkoa siis ilmestyy myöhemmin tänä vuonna. Uhkarohkeasti sen vuoksi, että luterilainen kirkko lienee hiukan vaikea ympäristö jos päämääränä on tehdä viihdyttävä romaani. Mielestäni olen onnistunut kirjoissani, mutta koen etten ole onnistunut herättämään mediassa suurta kiinnostusta aiheeseen liittyen. Ehkä luterilainen kirkko on liian lähellä suomalaisia, että he osaisivat nähdä sen jotenkin kiinnostavana.
Minullekin on käynyt kirjaa kirjoittaessa jotenkin hassusti, koska samalla kun olen kiinnostunut teologisista kysymyksistä olen kirjoittanut itseäni henkisesti irti luterilaisuudesta. Luther oli kyllä kiinnostava heppu, intohimoinen ja tosissaan, mutta luterilaisuus tuntuu kadottaneen kipinän jossain vaiheessa. Uskonnothan ovat olemassa maailmassa sen vuoksi, että koko olemassaolomme perusta lepää selittämättömän varassa. Me emme tiedä mistä olemme tulleet ja miksi. Emmekä myöskään tiedä mihin olemme menossa. Jos tämä asia yritetään ohittaa, seuraa kuolettavaa tylsyyttä.
Tekstit
Rohkaiseva ja innostava ajatus tuo pyrkimus selvitellä romaanissa omia ajatuksia. Itsekin olen taipuvainen tekemään niin, vaikken romaaneja kirjoitakaan. Olen ryhtynyt vuosien jälkeen kokeilemaan jälleen fiktiota, ja se sallii juuri tämäntyyppisen selvittelypyrkimuksen. Miksei vaikkapa esseekin sen salli, mutta kaunokirjallinen teksti vielä vapaammin.
VastaaPoistaOlen muutamia päiviä lueskellut blogiasi. Kirjoitat kiinnostavasti kirjoittamisesta. Kiitos!
"Me emme tiedä mistä olemme tulleet ja miksi. Emmekä myöskään tiedä mihin olemme menossa. Jos tämä asia yritetään ohittaa, seuraa kuolettavaa tylsyyttä."
VastaaPoistaSeisoin kaupan kassajonossa. Edessäni oli viimeisillään raskaana olevan nainen ja hänen viisivuotias tyttärensä. Juttelin tytön kanssa. Äkkiä hän nosti etusormensa äitinsä vatsaa kohti ja sanoi: - Tuolla on lapsi.
Ja kuolemaa kohti me luultavammin kuljemme, Kirsti, kukaan ei ole selvinnyt hengissä täältä.
"Me emme tiedä mistä olemme tulleet ja miksi. Emmekä myöskään tiedä mihin olemme menossa. Jos tämä asia yritetään ohittaa, seuraa kuolettavaa tylsyyttä."
VastaaPoistaOlen eri mieltä! Jos nämä asiat ohittaa, pystyy elämään aidosti tässä ja nyt :)
Mutta niiden ohittaminen onkin vaikeaa, luultavasti siksi että useimpiin meistä on valmiiksi asennettuna uteliaisuus, minäkeskeisyys ja merkitysten kaipuu.
Paula, kaunokirjallisuudessa on tosiaan se hyvä puoli, että sen avulla voi tarkastella asioita hyvin monenlaisilta kanteilta. Voi esimerkiksi eläytyä ajattelemaan asioita jonkin sellaisen ihmisen näkökulmasta, jonka kanssa ei muuten haluaisi olla tekemisissäkään. Mutta kun hän on oma luomus, niin silloin häntä voi alkaa ymmärtää ja hänen kauttaan omakin ajattelu tavallaan avartua:-)
VastaaPoistaHei anonyymi, aika huikaiseva kommentti tuolta viisivuotiaalta. Niin kyllä, kuolemaa kohti mennään joo, ymmärrän.
Anu, en tiedä onko tässä ja nyt eläminen itselleni edes mikään tavoite. On ihmisiä, joilta on pyyhkäisty kyky muistaa asioita jotka tapahtuivat viisi sekuntia sitten. He todella elävät tässä ja nyt, mutta en tiedä onko siinä mitään kadehdittavaa.
No ehkä tuolla tässä ja nyt sloganilla tarkoitetaan jotain muuta, sitä ettei murehdi liikaa menneitä eikä tulevia vaan pyrkii olemaan läsnä siinä mitä tapahtuu juuri nyt.
uteliaisuus ja merkityksen kaipuu ovat minusta tärkeitä ominaisuuksia ja tuntisin kohtelevani itseäni väkivaltaisesti jos en ottaisi niitä huomioon. Minäkeskeisyys sen sijaan on minusta ihmiselle rasite, mutta siihenkin ongelmaan saa minusta huojennusta siitä kun mietiskelee elämän salaisuuksia.
"No ehkä tuolla tässä ja nyt sloganilla tarkoitetaan jotain muuta, sitä ettei murehdi liikaa menneitä eikä tulevia vaan pyrkii olemaan läsnä siinä mitä tapahtuu juuri nyt."
VastaaPoistaJuu, en tarkoittanut Alzheimerin tautia ;)
Minusta eläminen tässä ja nyt ei sulje pois unelmointia tai muistoja. Kaikki aika on kietoutuneena tähän hetkeen, eilinen ja huominen. Asia konkretisoituu luonnossa, jossa itäminen, kukkaan puhkeaminen ja maatuminen ovat yhtä aikaa läsnä.
VastaaPoistaKirsti sanoi osuvasti: "ettei murehdi liikaa menneitä eikä tulevia vaan pyrkii olemaan läsnä siinä mitä tapahtuu juuri nyt".
Niin on hyvä.
"Minusta eläminen tässä ja nyt ei sulje pois unelmointia tai muistoja."
VastaaPoistaEi tietenkään, ja nämä rikastuttavat elämää. Mutta tässä kai tarkoitetaan sellaista metafyysistä "eteen ja taakse" katsomista lähinnä, mitä uskontoihin liittyy, että mistä olen tähän maailmaan putkahtanut ja minne menen tämän jälkeen. Ne on ymmärrettävästi uteliaisuutta herättäviä, mutta sinänsä turhia ettei niihin luultavasti koskaan saada tyhjentävää vastausta (siis täällä olon aikana).
Keskimäärin kaikenlaiset henkisen kasvun touhut jostain syystä tulkitaan lähtökohtaisen epä-minäkeskeisiksi, vaikka nehän on mitä suurimmassa määrin oman navan ympärillä pyörimistä. Minun kilvoitteluni, minun sieluni, minun henkistymiseni, minun uhrautumiseni, minun ikuinen elämäni, minäminäminä.. ;)
Syntyyhän siinä toki oheistuotteena joskus muillekin hyvää, mutta ei se poista sitä tosiasiaa että ihminen on itsekäs eläin. Eikä siinä ole edes mitään pahaa! Ei ihminen tekisi hyviä asioita, jos ei saisi niistä itselleenkin jonkinlaista hyvänolon tunnetta.
Kirsti, samaa mieltä, unelmointi, muistot, läsnäoleminen voivat kaikki elää rinnakkain.
VastaaPoistaAnu, minä olen Mika Waltarin hengenheimolainen. Jos vaikka olisikin turhuutta miettiä mistä olemme tulossa ja mihin menossa, niin mitäpä tuosta, ihminen tarvitsee "kaunista turhuutta". Jos siitä on iloa, niin silloinhan se ei enää olekaan ihan turhaa, vaan palvelee elämää.
Mitä minäkeskeisyyteen tulee, niin sinä päivänä kun se ei enää meitä vaivaa, tajuamme todennäköisesti olevamme kuolleita. Sikäli kuin siinä vaiheessa kykenemme mitään tajuamaan, nähtäväksi jää.
Minäkin ajattelen, että ihminen on itsekäs eläin, mutta hän ei ole pelkästään itsekäs eläin, hänessä on myös kaipaus hyvyyteen, totuuteen ja kauneuteen. Sitä ei minusta pitäisi väheksyä, vaan ottaa myös se tosissaan.
Sanoit kirjoittaneesi itsesi henkisesti irti luterilaisuudesta. Koetko irtautuneesi myös kristinuskosta vai vain tietystä kirkkokunnasta? (Suomen luterilainen kirkko tuntuu olevan kaiken kaikkiaan isossa kriisissä monistakin syistä johtuen.) Kirjoittaminen sinänsä voi kyllä auttaa irti erilaisista pohdituttavista seikoista, mutta uusi ajatus on, että kirjoittamalla pääsisi / joutuisi eroon ideologiasta. Mielenkiintoista!
VastaaPoistaMaisakaisa, koen tehneeni jonkinlaista tilitystä nimenomaan suhteessa luterilaisuuteen. Mutta en tiedä kuinka paljon siinä on kysymys ideologiasta, ja kuinka paljon vain jostain atmosfääristä jota olen yrittänyt ymmärtää, ja jollakin tavalla kai ymmärränkin, mutta johon minun on lopulta aika vaikea sovittaa itseäni. Luulen, että valta-asema on mille tahansa uskonnolle aika paha nakki, ja luterilainen kirkko saa nyt maksaa omasta valta-asemastaan, olkoonkin että se on jo menettänyt hegemoniansa. Toivon, että sieltä virkoaa jotain kiinnostavaa, kun se joutuu riittävästi uhatuksi. Minä tavallaan siis ajattelen luterilaisesta kirkosta hyvää, mutta en tiedä olenko enää kovin kiinnostunut siitä.
VastaaPoistaKoska mä en toistaiseksi enää bloggaa , niin laitanpa tänne kymmenennen postaukseni ensimmäisestä Kulissien takana -blogistani. Onpas positiivinen postaus.
VastaaPoistaTuesday, February 22, 2005
Sain töitä
Jihaa. Teatterin ohjelmatoimikunta päätti tilata multa näytelmän. Olihan siitä jo epävirallisesti sovittu, mutta nyt asia on varma. Etumaksua pomsahtaa tilille ihan lähiaikoina ja saan hoitaa muutamia rästiin jääneitä suorituksia. Huojentavaa. Etumaksusta myös se ilo, että se laittaa vauhtia kirjoittamiseen, vahvasti motivoiva seikka.
Kävin uimassa. Revittelin puolituntia altan päästä päähän uimalla ja juoksuvyön kanssa juoksemalla. Erittäin hyvä fiilis siitäkin.
Olen miettinyt onko sulla jokin salainen blogi, josta et ole kertonut.
VastaaPoistaPositiiviseen päivään osui tuo kymmenens postaus.
"Jos vaikka olisikin turhuutta miettiä mistä olemme tulossa ja mihin menossa, niin mitäpä tuosta, ihminen tarvitsee "kaunista turhuutta"."
VastaaPoistaNäin se on, enkä tarkoittanut vähätellä sitä tarvetta. Onhan se osa ihmisyyttä sekin, tarkoitin turhaa niinkuin objektiivisessa mielessä.
Itselläni sellaiset hetket, kun todella sisäistän ja hyväksyn etten voi tietää näitä asioita - eikä tarvitsekaan, tärkeämpää on elää hyvä elämä - on kaikkein seesteisimpiä, tasapainoisimpia hetkiä. Ehkä vähän ristiriitaisesti siihen oivallukseen kuitenkin sisältyy tietynlainen syvä henkisyyden tunne myös ;)
"Minäkin ajattelen, että ihminen on itsekäs eläin, mutta hän ei ole pelkästään itsekäs eläin, hänessä on myös kaipaus hyvyyteen, totuuteen ja kauneuteen."
Aivan.
Kyynikko uskoo, että ihminen on paha.
Naiivi uskoo, että ihminen on hyvä.
Realisti tietää, että ihminen on molempia.
Siis minä en usko mihinkään tässä-ja-nyt olemiseen, sehän on amputointia.
VastaaPoistaLäsnäoloon uskon, tai onko se nyt edes mikään uskonasia, se on keskittymisen taitoa ja heittäytymisen tai antautumisen kykyä. Silloin nimenomaan unohtaa itsensä, ja minä hiljenee. Unohtaa omat tarpeensa, mutta mieli on kuitenkin valpas, tarkkaavainen ja liikkuva. Siis elävä. Vähän kuin lapsena kun leikki niin "unohti" kaiken ympäriltään ja harmitti jos piti keskeyttää oma tärkeä tekeminen.
" Uteliaisuus ja merkityksen kaipuu ovat minusta tärkeitä ominaisuuksia ja tuntisin kohtelevani itseäni väkivaltaisesti jos en ottaisi niitä huomioon. "
Mielettömyys on pahin sieluntila jonka voi kokea, silloin merkityssuhteet katoavat. En kohtelisi ainoastaan itseäni väkivaltaisesti vaan myös toisiakin ihmisiä jos aiemmin merkitykselliset asiat muuttuisivat täysin merkityksettömiksi ja siis mieltä vailla oleviksi.
"Minulla oli hiljaisena henkilökohtaisena toiveena kirjoittaa itseni ulos ja irti tuosta problematiikasta."
VastaaPoistaTaas kerran tämä sanoitti jotain myös omista ajauksistani. Luulen, että bloggaamisen aloittaminen ja jatkaminen on ollut juuri tätä. Läpiajateltu elämänvaihe on helpompi siirtää oikeaan kansioon elämän arkistossa.
Anu, sittenhän me ollaan käytännöllisesti katsoen samoilla linjoilla:-)
VastaaPoistaHirlii, tosiaan minäkeskeisyydestään voi päästä hetkittäin vapaaksi kun heittäytyy johonkin tekemiseen. Flowtiloissa ihminen unohtaa itsensä.
mm, bloggaamisessa tuo "läpiajatteleminen" on tosiaan itsellänikin ihan tietoisesti läsnä. Kirjojen kirjoittamisen kohdalla tajusin asian vasta trilogian kirjoittamisen yhteydessä. Huomasin tavallaan jälkeenpäin millä tavalla kirjoittaminen on elämässäni toiminut.
Ei ole salaista blogia, kaikki bloggaaminen ollut jäissä pitkään, mutta jos aloitan kerron siitä sulle ihan varmasti.
VastaaPoista"Minä tavallaan siis ajattelen luterilaisesta kirkosta hyvää, mutta en tiedä olenko enää kovin kiinnostunut siitä."
VastaaPoistaKuulostaa tutulta! Taidan olla itse samaa mieltä. Aika on ajanut kirkon ohi, joka ei ole kyennyt tai halunnut rehellisesti kuulla jäsentensä sydänääniä. Rakenteet ovat jääneet, elämä kaikonnut muualle.
Asioiden "uloskirjoittaminen" omasta päästä toimii mainosti minullakin. Kaunokirjalliseksi tuotokseksi en sitä osaisi saattaa.
Olenkohan tullut maininneeksi, että luin Pelastusrenkaita jokin aika sitten. Pidin kirjan huumorista ja kirjoitustyylistä, mutta juonen käänteet hiukan tökkivät moralistisessa mielessäni, ja tarina tuntui loppuvan yhtäkkiä vähän kesken. Odotan kyllä kiinnostuksella jatkoa!
Jään odottamaan Karpalo:-)
VastaaPoistaMaisakaisa, et ole maininnut:-) Ymmärrän kyllä, jos käänteet tökkivät, mutta ne ovat elävästä elämästä kumminkin. Ehkä kirjasarjassa näkyy luterilaisen kirkon ongelma, se ei osaa vaalia pyhän läsnäloa ihmisten elämässä. Vaikeaa se tietysti onkin. Työntekijöiden pitäisi ensin osata vaalia sitä omassa elämässään, ennen kuin voisi olla esimerkkinä muille. Ankara tehtävä tuo pappeus.
... Lisäksi papit taitavat usein ajatella itse olevansa se kirkko. Seurakuntalaiset unohtuvat.
VastaaPoistaKäänteet elävästä elämästä? Voih. Usein hämmästyttää kyllä elämässä se, että tosielämän kuviot ovat niin mielikuvituksellisia, että kirjojen kritiikeissä niitä kutsuttaisiin epäuskottaviksi. En nyt tarkoita juuri kyseisen romaanin tarinaa vaan yleisemmin. Totuus on siis tarua ihmeellisempi edelleen.
Kiva, kun otit haasteen vastaan.
VastaaPoista