perjantai 8. huhtikuuta 2011

Sukka-Sören on lempparini

Onkohan Kierkegaardin ja Reginen rakkaustarinasta kirjoitettu jo romaaneja ja tehty elokuvia, tietääkö joku?

Kun Kierkegaard ensimmäisen kerran tapasi Reginen, tämä oli neljäntoista. Heillä oli yksitoista vuotta ikäeroa. Kööpenhaminan erakko rakastui. Hän alkoi piirittää tyttöä hienovireisesti ja kosi tätä muutaman vuoden kuluttua. Tyttö suostui kosintaan. Kierkegaard kirjoitteli tytölle helliä viestejä, piirteli tälle kuvia. Yhdentoista kuukauden jälkeen hän ilman selitystä palautti Reginelle sormuksen.

Regine otti kihlauksen purkamisen vakavasti ja uhkasi itsemurhalla. Seurustelu jatkui pari kuukautta, mutta päättyi eroon.

Joitakin vuosia myöhemmin Kierkegaard tajusi tehneensä virheen. Hän valmistautui kosimaan uudestaan, mutta silloin kävi ilmi, että Regine oli jo lupautunut toiselle miehelle.

Kierkegaard on tullut tunnetuksi filosofina, joka kääntyy ihmisen sisäisen todellisuuden puoleen ja etsii sieltä vastausta olemassaolon peruskysymyksiin. Hän pohti paljon uskonnollisia kysymyksiä ja pitää kristinuskoa suurimpana mahdollisena paradoksina, joka on mahdollista omaksua vain uskon hypyllä. Minusta hän onkin ehkä protestanttisella puolella syvällisin ajattelija tässä kohtaa.

Vaikka avioliitosta ei mitään tullutkaan, Sörenillä oli kotona pieni Reginelle pyhitetty palisanterikaappi. Regine oli joskus kihlausaikana ilmoittanut toiveenaan, että voisi jäädä Sörenin luo "vaikkapa kaappiin asumaan". Kaapista oli juuri tuon kommentin vuoksi jätetty hyllyt pois.

Kaapin sisälle oli säilötty kaikki Regineen liittyvä. Kaikista julkaisemistaan kirjoista Sören oli teettänyt kaksi nahkakantista kappaletta, yhden Reginelle, yhden itselleen. Siellä oli myös kirje, jossa Sören testamenttasi omaisuutensa Reginelle. Tämä kuitenkin huoli ainoastaan omat kirjeensä, sekä joitakin esineitään. Päiväkirjassaan Sören kirjoitti, että hänen kirjailijantyönsä on Reginelle omistettu monumentti. " Mitä tulee ikuisuuteen, toivon, että me siellä ymmärrämme toisiamme ja että hän antaa minulle anteeksi."

Sören ei kyennyt rakkaudessaan sovittamaan yhteen arkista ja ikuista, mutta hänen ratkaisunsa oli hyvin erilainen kuin vaikkapa Sartrella, joka ei edes erityisesti pitänyt seksistä, mutta katsoi silti asiakseen maata kaikki opiskelijatytöt ja muut tarjokkaat. "Vain pikku nautinto lopussa, mutta varsin surkea sekin."

" Kierkegaard oli kiistatta paljosta velkaa onnettomalle uhrilleen. Reginen kohtaaminen ikään kuin sytytti hänet olemassaoloon. Hänen piinattu mielensä kuitenkin päätti, että rakastaakseen "absoluuttisesti", kyetäkseen viettämään häitään ikuisuudessa, hänen oli omistauduttava Jumalalle, eli Rakkaudelle itselleen. Hän ei olisi voinut tyytyä määräaikaissopimukseen, jonka keston olisi sanellut elämä."

Se ehkä näitä kaikkia filosofeja yhdistääkin, että he yrittävät olla niin absoluuttisia.Joko rakastaa täydellisesti, tai maata kaikki maailman naiset kerralla. Minulla on siinä mielessä helpompaa, että tyydyn omaan vajavaisuuteeni. En yritä piiskata itseäni suurenmoisiin nautintoihin, enkä saavutuksiin.

***

Tähän päättyvät postaukseni kirjasta Filosofit ja rakkaus.

Share/Bookmark

22 kommenttia:

  1. Ihana Torsti Lehtinen on kertonut tämän rakkaustarinan yhdellä kirjoituskurssilla, jossa olin. Suosittelen hänen esseitään (ehkä oletkin tutustunut). Hän on Kierkegaard asiantuntija.

    VastaaPoista
  2. Olen tutustunut juu. Tässä rakkaustarinassa riittäisi kyllä ainesta isoon romaaniinkin.

    VastaaPoista
  3. Olen kuullut paljon lainauksia Kierkegaardilta mutta en koskaan ennen tätä rakkaustarinaa. Kierkegaard kuoli vain 42-vuotiaana. Miltähän Reginesta tuntui olla tämän filosofin rakkauden kohteena? Kokikohan hän, että Sören jotenkin sivuutti hänet täysin ja oli niin täynnä omia ajatuksiaan ja ideioitaan, myös Reginestä, että oli sokea Reginelle itselleen? Ei oikeastaan sittenkään edes hyväksynyt häntä tavallisena naisena. Ei pystynyt ottamaan riskiä tutustuakseen häneen oikeasti. Elämänmittainen torjunta elämänmiettaisessa rakkaudessa. Sitäkö se Kierkegaardin taholta oli? Vai mitä?

    VastaaPoista
  4. Regine ainakin tunsi välirikonkin aikana, että heidän välillään oli erityinen yhteys. Minä epäilen, että Kierkegaard pelkäsi tuottavansa Reginelle valtavasti kärsimystä, ja siksi tavallaan uhrasi itsensä ja myös heidän rakkautensa Reginen vuoksi. Kun ajattelee Kierkekaardia, on vaikea kuvitella, että liitosta olisi voinut tulla onnellinen. Hän oli liian omituinen ihminen. Kierkegaardin olisi ehkä pitänyt uskaltaa ottaa se kuuluisa uskon hyppy suhteessa avioliittoon, luottaa siihen että rakkaus Regineen voisi muuttaa hänet vähemmän sietämättömäksi. Mutta hän ei luottanut rakkauden mahdollisuuksiin riittävästi.

    VastaaPoista
  5. "Minä epäilen, että Kierkegaard pelkäsi tuottavansa Reginelle valtavasti kärsimystä, ja siksi tavallaan uhrasi itsensä ja myös heidän rakkautensa Reginen vuoksi."

    Tämä taitaa olla sitä todellista rakkautta :) Kerrassaan katkeransuloinen tarina, ja täytyy kyllä muutenkin lukea tuo kirja.

    VastaaPoista
  6. Minusta on jännittävää, että Kierkegaard taitaa olla länsimaisista filosofeista se, joka eniten on pohtinut nimenomaan rakkautta. Ja hän on kuitenkin myös se, joka tietoisesti luopui rakkauselämästä. Psykologit ehkä sanoisivat, että hän sublimoi turhautuneen viettielämänsä uskonnollisiin pohdiskeluihin, mutta minusta se kyllä turhentaa hänen kirjallisen työnsä.

    Sisäisen kokemuksen ottaminen yhdeksi tiedon hankkimisen välineeksi on häneltä suuri oivallus. Luonnontieteen ylimarssin keskellä se puoli ihmiselämästä on mielestäni ihan turhaan vähän unohtunut.

    VastaaPoista
  7. "Sisäisen kokemuksen ottaminen yhdeksi tiedon hankkimisen välineeksi on häneltä suuri oivallus. Luonnontieteen ylimarssin keskellä se puoli ihmiselämästä on mielestäni ihan turhaan vähän unohtunut. "

    Aivan niin, totta. Sisäinen kokemus on ihmiselle tavattoman tärkeätä, merkityksellistä.

    Kyllä se varmaankin on yhä elossa, yleiselläkin tasolla siis, tämä ”sisäinen kokemus”. Mutta onko sen vastavoima kuitenkaan luonnontiede? Luontoahan ihminenkin on, yksi laji muiden tuhansien joukossa. Elän suhdettani luonnonilmiöihin suht väkevästi, se on ollut ominaispiirteenä minussa hyvin varhain jo. Mutta en koe, että se hävittäisi sisäisen kokemukseni ihmisenä olemisesta, pikemminkin aivan päinvastoin. Tulen entistä selvemmin (ja tuskallisenkin) tietoiseksi siitä, että olen ihminen. Ja siitäkin, että luomakunta on hyvin ihmeellinen.

    Et ehkä kuitenkaan aivan tarkalleen tätä tarkoittanut.

    Tämä on kuitenkin mielenkiintoinen dilemma, koska monet tieteelliset faktat ovat kuitenkin aikansa uskomuksia nekin. Mutta väitän, että taloustiede tuntuisi hallitsevan ihmiskunnan elämää vielä enemmän kuin luonnontiede.

    Raha näyttäytyy usein hyvin rationaalisena puheena, ja silti rahamarkkinat käyttäytyvät ja toimivat täysin irrationaalisesti, kaoottisesti. Ja konkretisoituu arjessa: asumiskuluni nousevat tänä vuonna yhteensä n. 600- 800 euroa, mutta tulopuoli pysyy samana. Se huolestuttaa, sillä ei olisi kovin mukavaa menettää kotiaan. Ja saman aikaisesti rahapuhe esim. johtavien poliitikkojen suusta on sellaista ettei se tavoita lainkaan arkikokemustani: "Nyt laitetaan talous kuriin" tai "Nyt loppuu tämä holtiton meno" tai jopa näinkin (tänään lehdessä): Pakotetaan väärin toimivat valtiot pakkohoitoon. Väärin toimivat? Pakkohoitoon?

    Minusta tuntuu, että taloustieteilijöiden ja ekonomistien suhde rahaan on kuin ihmisen suhde suureen ja täysin käsittämättömään luonnonvoimaan jolle he eivät voi mitään, vaikka niin luulevat. Ja kuten Japanin tsunaminkin jälkeen, he havahtuvat hyvin nopeasti ja kaivavat laskukoneet ja ryhtyvät laskemaan aineellisia menetyksiä. Siis rahaa.
    Minusta paljon tuhoisampi ihmisenä olemisen, ja koko luomakunnan kannalta, on taloustiede eikä niinkään luonnontiede joka sentään on humanistinen tieteenala.

    VastaaPoista
  8. Hirlii, minusta kaikki tieteet ovat nykyään vähän luonnontieteen johdannaisia, taloustiedekin. Tiede on nykyään yhtä kuin luonnontiede. Ja nykyään ajatellaan, että vain mitattavan tieteen kautta voidaan saada olennaista tietoa asioiden luonteesta. Mikä tarkoittaa, että kaikki mitä ei voi mitata, jää ulkopuolelle ja on siten jo määritelmällisestikin merkityksetöntä. Kuitenkin tuijottaminen luonnontieteeseen ja sen pitäminen kaiken pohjana, on tuottanut meille tämän yhteiskunnan, jossa edistys on tuonut mukanaan myös suurta pahoinvointia. 1900 luku oli ihmiskunnan tuhoisin ja sotaisin vuosisata, tähän mennessä. Näyttäisi siis siltä, että jotain olennaisten tärkeää olemassaolosta on unohdettu, jätetty ottamatta huomioon. Tässä kohtaa minun huomioni kääntyy asioihin, joita ei voi mitata, eikä todistaa luonnontieteellisin mittarein, mutta jotka saattavat silti olla totta, koska niin monien sisäinen kokemus viittaisi siihen suuntaan. Kierkegaard yritti jotenkin ottaa haarukkaan todellisuuden tätä puolta, siksi hän on mielestäni niin kiinnostava.

    VastaaPoista
  9. Kyllähän esim. psykologisessa tutkimuksessa ymmärtääkseni pyritään mittailemaan myös ihmisten sisäisiä kokemuksia. Niistä tutkimuksista saadaan suuntaa-antavaa keskiarvotietoa ihmisten kokemusmaailmasta, mutta semmoiset tulokset ei tietty edelleenkään kerro mitään yksittäisten yksilöiden sisäisestä maailmasta.

    VastaaPoista
  10. Kirsti: "Tässä kohtaa minun huomioni kääntyy asioihin, joita ei voi mitata, eikä todistaa luonnontieteellisin mittarein, mutta jotka saattavat silti olla totta, koska niin monien sisäinen kokemus viittaisi siihen suuntaan."

    Aivan niin, siihen minäkin luotan ja sitä kunnioitan. Sisäistä todellisuuskokemusta ei voi kiistää tai riistää keneltäkään, vaikka moni kyllä oppii vaikenemaan ja moni nyökyttelemään muiden mukana torjuen (tukahduttaen) omat kokemuksensa (tunteensa, arvonsa, ja ehkäpä joskus jopa koko persoonansa).

    AnuH: ” suuntaa-antavaa keskiarvotietoa ihmisten kokemusmaailmasta, mutta semmoiset tulokset ei tietty edelleenkään kerro mitään yksittäisten yksilöiden sisäisestä maailmasta”

    Minusta keskiarvotieto kaiken kaikkiaan on tietoa olemattomasta, summittaista ja hyvin paljon epämääräisempää kuin tieto joka on ihmisellä, ihmisessä. En kauheasti luota yleisiin totuuksiin, yleistyksiin.

    VastaaPoista
  11. Subjektiivisen tiedon nostaminen yleistasolla tasa-arvoiseksi mitattavan tiedon kanssa on kuitenkin siinä mielessä kyseenalaista, että eri yksilöillä voi olla samoista asioista jopa täysin päinvastainen sisäinen kokemus. Jos vastakkaiset perskohtaiset näkemykset asettuvat tosimielessä kilpasille, silloin yleensä voittaa se jolla on enemmän samanmielisiä puolellaan, ja voittajan näkeminen "hyvänä" tai "pahana" on silloin myös näkökulmasta riippuvaista (vrt. Hitler, joka aivopesi vakaumuksensa voimalla kokonaisen kansakunnan - omasta ja kätyreidensä mielestä hän epäilemättä oli oikeassa).

    Vaikka onhan se tietty demokraattista, jos enemmistö päättää. Ja kyllähän ihminen on taitava kehittämään tieteellistäkin todistetta mitä oudoimmille väitteille :)

    Mun mielestä molempia tarvitaan - tutkittua keskiarvotietoa tieteen piirissä, ja kokemustietoa ihan elävässä elämässä.

    VastaaPoista
  12. Laumasieluisuus, samanmielisyys, johti tuohon yhden johtajan totuuden kuulemiseen.

    Ei ollut yksinomaan Hitlerin vastuulla se, että tuo joukkomieli tai -sielu valtasi kokonaisen kansakunnan. Pahimmillaan yksilö tai ryhmä on kollektiivisen harhan ja paranoian (uhkakuvat) vallassa. Näin tapahtuu kun ihminen, yksilönä siis, hukkaa oman tahtonsa, harkinta- ja arvostelukykynsä, silloin hän on hyvin altis kaikenlaiselle manipuloinnille, suggestiolle sekä muille uskotteluille, esimerkiksi nyt median kertomuksille tai poliittisille propagandalle.

    Näiden voimien vaikutuksen alla ihminen tekee helposti tekoja, jotka itse asiassa saattavatkin olla ristiriidassa hänen perusarvojaan, luonnettaan tai tapojaankin vastaan, ja joita yksilö ei olisi tehnytkään ilman manipulointia tai suggerointia.

    Sitä sanotaan, että tieto on valtaa, mutta tietoa on tänäpäivänä niin paljon, yhdestä ja samasta asiastakin, ettei voi olla olemassa enää vain yhtä totuutta/yhtä tietoa. Mitä enemmän tiedät jostakin asiasta, sitä nöyremmäksi tulet sen edessä. Tiedekin voi erehtyä, ja johtaa harhaan.

    Kokemustieto ja tieteellinen tieto eivät minusta välttämättä riitele keskenään vaan ruokkivat toisiaan.

    VastaaPoista
  13. "Pahimmillaan yksilö tai ryhmä on kollektiivisen harhan ja paranoian (uhkakuvat) vallassa."

    Se silti on sillä hetkellä hänen sisäisessä kokemusmaailmassaan totisinta totta. Eikä voida sanoa, että jokainen Hitlerin alamainen olisi aivopesty - joissakin kenties hänen valtaannousunsa antoi luvallisen kanavan tuoda esiin heidän aiemmin vaiettuja näkemyksiään.
    (Sitä paitsi Hitlerkin oli vain ihminen, ei enempää eikä vähempää.)

    Yritän tässä sanoa sitä, että subjektiivinen kokemustieto on tärkeää, mutta se ei kuitenkaan ole yksiselitteisen ongelmatonta, koska se voi saada ihmisen toimimaan monella tavalla ja uskomaan ne teot "oikeiksi", oikeutetuiksi.

    "Kokemustieto ja tieteellinen tieto eivät minusta välttämättä riitele keskenään vaan ruokkivat toisiaan."

    Tässä olen ihan samaa mieltä :)

    VastaaPoista
  14. Ohoo, täällä on käyty keskustelu mun selän takana.

    Huomauttaisin sen verran, että mielestäni kaikki sisäinen, kokemukseen perustuva tieto ei ole pelkästään subjektiivista. Esimerkiksi juurikin usko on tällainen asia, joka ei ole pelkästään subjektiivinen. Luonnontiede tietenkin viis veisaa ihmisten uskonnollisista kokemuksista, mutta todellisihan ne on siitä huolimatta, selkeästi havaittavissa oleva ilmiö, joka liikuttaa ihmisiä ja kansakuntia, hyvässä ja pahassa.

    Mitä psykologiaan tulee, niin meidän henkisistä toiminnoistamme se osaa sanoa vain, että aivojen neuroneissa solukalvon sähköinen varaus muuttuu positiivisesta negatiiviseksi, tai toisin päin kun ionit vaeltaa solukalvon läpi ihmisen kokiessa jotain eli ollessa tietoinen. Aika köppänen selitys sille mitä on tietoisuus ja mistä se on syntynyt. Tämä ei nyt tarkoita sitä, että pitäisi niellä asialle jokin uskonnollinen selitys. Tarkoitan vain, että toi pyskologinen selityskään ei ole mikään varsinainen selitys.

    VastaaPoista
  15. Ei olekaan, ja luulen että sitä salaisuutta ei ehkä koskaan saadakaan selville :) Sitä odotellessa täytyy vain jokaisen valita itselleen mieluisin teoria.

    VastaaPoista
  16. "Huomauttaisin sen verran, että mielestäni kaikki sisäinen, kokemukseen perustuva tieto ei ole pelkästään subjektiivista."

    Hyvä ja erittäin tarpeellinen huomautus. Ei kaikki tieteellinen tietokaan ole täysin objektiivista.

    "Että eri yksilöillä voi olla samoista asioista jopa täysin päinvastainen sisäinen kokemus."

    Onko tämä riittävän näkyvissä? Käsittämmekö ja kestämmekö sen? Emmekö, mukavuudenhaluisina, ja hyvin mielellämme liity samanhenkisiin, samanmielisiin ja vahvista siten uskoamme sekä tietojamme? Joukkopsykooseja ja joukkosieluisuutta on natsisaksan ajan jälkeen tutkittu paljon, sen pohjaltahan hyvin moni sosiologinen ja ihmisryhmien dynamiikkaa tutkiva on rakentanut näkemyksiään. Tämä ryhmäilmiö on sikäli vaarallinen, että ihminen luopuu silloin omasta erillisyydestään ja autonomiastaan sekä myös vastuustaan.

    Kiitos lääketieteen sain uusia osia tänään ja toipilaspäivänäni katselin Isä Camillo romaaneihin pohjautuvia elokuvia 50-luvulta. Perusristiriidat ovat hyvin samankaltaisia kuin tänäkin päivänä.

    VastaaPoista
  17. Jatkan vielä vähän, niin sisäisestä kokemisesta kuin toimimisesta omantuntonsa mukaan.

    AnuH:"Eikä voida sanoa, että jokainen Hitlerin alamainen olisi aivopesty"

    En puhunut aivopesusta vaan siitä, että ihminen luopuu ajattelemisen vaivasta. Että luopuu omista näkemyksistään, kokemuksistaan ja tunteistaan, siis omasta itsestään, liittyessään "laumasieluun" jossa on jokin, yleensä yksi ja ainoa oikea, uskonkappale jota vahvistetaan ja torjutaan kaikki muu. Yhteisö missä eletään palvonta- ja/tai ideaalikultissa, symbioottisissa suhteissa, jossa kenelläkään ei ole yksilöllisiä piirteitä koska "olen aivan kuten muutkin". Erimielisyys/erillisyys on kiellettyä. Ristiriidat on torjuttu, koska on yksi kansa ja yksi mieli.

    "Kenties Hänen valtaannousunsa antoi luvallisen kanavan tuoda esiin heidän aiemmin vaiettuja näkemyksiään."

    Kyllä natsisaksassa tuotiin esille ja toteutettiin HÄNEN näkemyksiä, ei "heidän" vaiettuja näkemyksiä. HÄNEN näkemyksiään vastustavat joko pakenivat maasta tai heidät tapettiin. Keitä "heitä" muuten tarkoitat?

    Natsisaksa, kuten muutkin totalitaristiset yhteiskunnat ja yhteisöt, perustuvat uskollisiin alamaisiin, lojaliteetteihin, mielistelyyn, liehittelyyn, lahjontaan. Alistumiseen ja alistamiseen. Johtajaan jota palvotaan ja jonka kanssa ei olla erimieltä. Erilaiset likvidoidaan.

    Se on pelottavaa, koska massa saa aikaiseksi paljon enemmän tuhoa kuin yksilö yksinään.

    VastaaPoista
  18. Kirsti, sanoisin pikemminkin niin päin että uskoNNOT ovat havaittavia ilmiöitä - usko itsessään on sisäinen kokemus, riippumatta siitä että muutkin voivat sen kokea.

    Mutta jo otannan puolesta se vaikuttaa aika pitkälti faktalta, että ihmisille on syystä tai toisesta kehittynyt tarve uskoon, eli sen voidaan sanoa olevan lajillemme ominaista. Liekö kyseessä älykkäiden aivojemme tarve löytää selitys kaikille havainnoille, ja jos "järkevä" selitys ei tunnu pätevän, "yliluonnollinenkin" kelpaa mieluummin kuin ei selitystä lainkaan. Kuoleman tiedostamisella on myös epäilemättä vaikutusta asiaan, minuus kun on ihmisellä niin intensiivistä ja tiedostettua että se on oikeastaan kaikki mitä olemme, minuuden kokemusta.

    Samoin on äärimmäisen kiinnostava se ohimolohkon alue, jonka on havaittu tuottavan uskonnollissävytteisiä harhoja - onko se jokin käytöstä poistunut aivojen osa, vai onko kyseessä todellakin "jumalan antenni"? Ja jos jälkimmäinen, miksi viestit ovat niin vaihtelevia? Onko olemassa yksi jumaluus joka muuttaa mieltään vähän väliä, vai useampi jumala jotka kilpailevat kannattajista yhtä kiihkeästi kuin niiden maanpäälliset kirkotkin tekevät?

    Tietysti samassa mielessä myös rakkaus on subjektiivinen asia, kuten myös muut inhimilliset tunteet, ja niitäkin voidaan tutkia ainoastaan niiden ilmenemismuotojen kautta sekä ihmisten sanallisten kuvausten perusteella. Kuten uskossa, niissäkin on paljon variaatiota ilmenemisessä, jonkun mielestä esimerkiksi väkivaltainen mustasukkaisuus on rakkauden merkki kun taas toisen mielestä rakkaus ei koskaan satuta toista.
    Olen varmaan sanonut tämän aiemminkin, mutta toistetaan vielä että mun kirjoissa ihmisestä tekee "hyvän" tai "pahan" ihan muut asiat kuin usko, rakkaus tai viha. Se että ihminen kokee itsensä rakastavaksi, ei takaa että hän olisi toisille kiltti, ja samoin se että ihminen vihaa jotakin asiaa, ei tarkoita että hän tekisi pahaa. Tunnetta suurempi osa riippuu siitä, miten hän tunteitaan ilmaisee.

    "En puhunut aivopesusta vaan siitä, että ihminen luopuu ajattelemisen vaivasta."

    Miten niin luopuu? Musta kun tuntuu, että huomattava osa ihmisistä ei ole koskaan edes alkanut vaivata päätään ajatuksilla ;)

    "Keitä "heitä" muuten tarkoitat?"

    Ööö.. natseja?

    VastaaPoista
  19. Anu, ihmiset jotka kokevat jotain uskonnolliseksi miellettävää, tunnistavat toisensa ja pystyvät keskustelemaan keskenään kokemuksestaan ja käyttävät tässä keskustelussa aivojaan aivan samalla tavalla kuin kuka tahansa luonnontieteilijä. Koko kristillinen kirkko Raamattuineen syntyi siitä, että ensin ihmiset kokivat jotain, saivat siis kokemuksen kautta tietoa, sitten he kohtasivat muita jotka olivat kokeneet samaa ja alkoivat yhdessä puhua tapahtuneesta, jäsentää sitä oman kykynsä mukaan. Niin syntyi kristillinen kirkko. Oletan, että myös muita uskontoja olisi syntynyt vähän samalla periaatteella. No ainakin buddhalaisuudessa oli Gautaman kokemuksella keskeinen rooli. Tätä tarkoitin sanoessani, ettei sisäisen kokemuksen kautta saatu tieto ole pelkästään subjektiivista. Olet varmaan nähnyt elokuvan Kolmannen asteen yhteys? Siinä ihmiset eri puolilla Amerikkaa alkoivat kasata perunamuusista tietynlaista muodostelmaa, tai tapailla jotain tiettyä sävelmää. He eivät tienneet miksi he tekivät niin, mutta he lähtivät matkalle ja kun he kohtasivat toisensa, he tunnistivat olevansa tässä asiassa samanlaisia. Ja sitten oli lopussa iso joukko marssimassa lentävään lautaseen. Minusta siinä elokuvassa aika hyvin kuvataan sitä millä tavalla uskonnollinen kokemuskin vaikuttaa ihmisessä ja vetää häntä aika vastustamattomalla tavalla yhteen niiden kanssa, jotka ovat kokeneet jotain samaa.

    Arviossasi siitä, mikä tekee ihmisen uskonnolliseksi, esittelet aika klassisen "aukkojen jumala" ajatuksen. Toisin sanoen tietämyksen lisääntyessä ihmiseltä katoaa tarve uskoa Jumalaan, koska asiat voidaan selittää. Minusta näin ei näyttäisi käyvän, koska on niin paljon asioita joita tiede ei koskaan voi selittää. Kuten miksi olemme olemassa. Miksi on niin paljon kärsimystä jne.

    VastaaPoista
  20. Me taidetaan puhua vähän toistemme ohi, mulla oli ajatuksena se että myös uskonnollisten ihmisten keskuudessa syntyy helposti erimielisyyksiä siitä, kenen kokemus/näkemys on "oikea" ja kenen "väärä" :)
    Eikös Raamattua kasatessakin käyty melkoista vääntöä siitä, mitä siihen nyt laitetaan ja mitä jätetään pois, vaikka samalla asialla oltiin. Ja kristinuskon sisälle mahtuu kirjava valikoima tulkintoja maltillisesta fanaattiseen, puhumattakaan nyt eri uskontojen välisistä näkemyseroista.

    Mutta kokemuksena, tunteena, usko on varmaankin melko samankaltainen kaikilla.

    "Toisin sanoen tietämyksen lisääntyessä ihmiseltä katoaa tarve uskoa Jumalaan, koska asiat voidaan selittää. Minusta näin ei näyttäisi käyvän, koska on niin paljon asioita joita tiede ei koskaan voi selittää."

    Minäkään en usko, että kaikkea voidaan koskaan selittää. Ja ehkä hyvä niin, koska jos kaikki jo tiedettäisiin, mitä pohdittavaa enää jäisi? :)

    VastaaPoista
  21. Niin no totta kai uskonnollisten ihmisten kesken syntyy erimielisyyttä, eihän tieteessäkään vallitse mitään yksimielisyyttä. Siellä on jos jonkinmoista paradigmaa, joille löytyy kannattajia ja jotka käyvät katkeraa kamppailua keskenään siitä ettkä ketkä ovat oikeassa. Ja vanhojakin totuuksia revitään välillä auki ihan urakalla.

    VastaaPoista
  22. "En puhunut aivopesusta vaan siitä, että ihminen luopuu ajattelemisen vaivasta."

    - Miten niin luopuu? Musta kun tuntuu, että huomattava osa ihmisistä ei ole koskaan edes alkanut vaivata päätään ajatuksilla ;)

    Se on aivan totta, aivomme eivät ehkä ole tarpeeksi kehittyneitä siihen.;)
    Ihminen on hyvin keskeneräinen, tai järkemme ja älymme, siksi kai haemme epätoivoisestikin tietoa joka olisi absoluuttista ja selittäisi meille meidät. Kaiken. Olisi turvamme. Ihmisessä on kuitenkin yhä tallella hyvin varhaisia, ihmiskunnan alkuhämärästäkin jääneitä jäänteitä niin toiminnassaan kuin tunnemaailmassaankin.

    Jokaisella on varmasti jonkunlaisia kokemuksia atavistisista peloista tai täysin irrationaalisista tahi yliluonnollisistakin kokemuksista. Selittämättömyyksistä. Erilaisissa kriisitilanteissa tai äkillisissä elämänmuutoksissa tai muissa suuremmissa kulttuurisissa ja yhteiskunnallisissa murrosvaiheissa nämä ”luolassa olevat puolemme” saattavat aktivoitua. Silloin ihminen on erittäin altis kaikenlaiselle ulkopuoliselle manipuloinnille tai suggeroinnille.

    Katsoin dokkarin ”Onkalo” jossa kerrottiin ydinjätteen loppusijoituspaikasta, siitä miten ihmeissään ihminen on tämän asian kanssa. Dokkari oli toteutettu musta hienosti ja kuvasi tavattoman hyvin tätä varsin ohutta järki-tieto-tietäminen puoltamme. Kuinka jättää viesti 100 000 vuoden päähän? Kuinka ilmaista: Älkää missään nimessä yrittäkö tunkeutua tähän kallioluolaan! Kun emme edes ole varmoja siitä mitä pyramidit ovat? Miksi ne on rakennettu? Onko meille yritetty jättää jokin viesti jota emme vaan ymmärrä? Miksi ja miten ihmiskunta on välillä kadonnut kokonaan maapallolta?

    Minusta tähän kohtaan tulee uskonto, uskonnollinen kokemuskin. Lohtu ja luottamus siitä että olemme turvassa, että on olemassa jokin voima (jota rakkaudeksikin kutsutaan) mikä pitää meistä huolta ja estää meitä toimimasta tuhoavasti (tai ainakin pyrkii siihen). Jokin pyhä. Uskontotieteilijä ehkä hahmottaa tämän aivan toisin, mutta minä tämmöisenä tavisihmisenä ajattelen sen nyt vain näin. Lohdun, toivon ja rakkauden kannalta.

    Erilaisiin raamatuntulkintoihin ja muihin teologisiin kysymyksiin en halua ottaa kantaa, koska liian usein ne ovat vain pyrkimystä siihen että voisi lyödä raamatulla toisia. Siis aivan samanlaista kuin tieteellisillä tosiasioilla läpsiminen tai lyöminen.

    ”Se että ihminen kokee itsensä rakastavaksi, ei takaa että hän olisi toisille kiltti, ja samoin se että ihminen vihaa jotakin asiaa, ei tarkoita että hän tekisi pahaa. Tunnetta suurempi osa riippuu siitä, miten hän tunteitaan ilmaisee.”

    Totta tosiaan. Joskus asiat ovat vain niin kertakaikkisen monimutkaisia, että ne ylittävät ihmisen ymmärryksen. Tunteet kaiken kaikkiaan vaikuttaisivat olevan, ainakin omien havaintojeni ja kokemusteni mukaan, vaikeita mm siten että niiden voima saattaa jopa yllättää tosi tilanteessa. Siksi niitä myös torjutaan niin voimallisesti. Ihminen joka tunnistaa tunteensa harvemmin toimii niiden vallassa pahalla tavalla, tukahdettu raivo sensijaan saattaa purkautua äkillisesti ja arvaamattomasti.

    VastaaPoista

Kerro mitä mielessä!