Tunnistaako nykyajan ihminen mihin tuo otsikko viittaa? Kukaan ei enää kannusta ihmistä kärsimään nyt, jotta tulevaisuudessa voisi ehkä saavuttaa jotain hyvää. Nautinto on tärkeintä, ja se pitää saada heti.
Tämä tuli mieleen, kun näin Turun sanomissa pienen uutisen. Taiteen perusopetusta antavat oppilaitokset joutuvat yhä kiivaammin kilpailemaan lasten ja nuorten vapaa-ajasta. Taidelaitosten opettajat ja rehtorit kokevat haasteena kuinka saada lapset ja nuoret sitoutumaan vaivannäköön.
Kun kulttuuri on muuttunut kaikki mulle heti nyt tyyppiseksi ahnehtimiseksi, sen kanssa ei sovi yhteen, että vuosikausia pitäisi harjoitella viulunsoittoa tai kirjoittamista. Puurtaminen ei jaksa kiinnostaa, vaikka siitä voisi olla voittopalkintona suuri kuuluisuus ja arvostus ja rikkaus.
Nykyisen kulttuurimme vastakohta on ehkä jokin kiinalainen taistelulaji kuten taiji, jossa voidaan ensin opetella oikeanlaista seisomista muutama vuosi. Tänne länteen laji on tuotu pullamössöversiona, koska ei länsimaalainen jaksa vuosikausia harrastaa pelkkää oikeaoppista polven notkistusta. (Ja jaksaako enää Kiinassakaan, mutta ennen jaksoi.) Myös sitoutuminen luostarielämään on vastakohta nykymenolle. Miksi jotkut haluavat sitoutua hiljaisuuteen ja köyhyyteen ja omistaa koko elämänsä Jumalalle sen sijaan että palvoisivat itseään. Mutta näitäkin ihmisiä löytyy.
Olen itse lyhytjänteinen ihminen. Lapsuuden pianotunnit ja pianoläksyjen harjoittelu on jäänyt mieleen painajaismaisena tylsyytenä, joten jokin minussa ymmärtää hyvinkin tätä nykymenoa. Taijikaan ei ollut minun lajini, vaikka jonkin aikaa kävin kursseilla. Mutta olen silti alkanut kilvoitella kestävyydessä ja pitkäjänteisessä vaivannäössä. Jo pelkkä romaanin kirjoittaminen tietenkin vaatii sitä.
Uskon, että rinnakkain helppoudenkaipuun kanssa meissä kuitenkin elää myös kaipuu sitoutumiseen, pitkäjänteiseen harjoitteluun.
Tämä tuli mieleen, kun näin Turun sanomissa pienen uutisen. Taiteen perusopetusta antavat oppilaitokset joutuvat yhä kiivaammin kilpailemaan lasten ja nuorten vapaa-ajasta. Taidelaitosten opettajat ja rehtorit kokevat haasteena kuinka saada lapset ja nuoret sitoutumaan vaivannäköön.
Kun kulttuuri on muuttunut kaikki mulle heti nyt tyyppiseksi ahnehtimiseksi, sen kanssa ei sovi yhteen, että vuosikausia pitäisi harjoitella viulunsoittoa tai kirjoittamista. Puurtaminen ei jaksa kiinnostaa, vaikka siitä voisi olla voittopalkintona suuri kuuluisuus ja arvostus ja rikkaus.
Nykyisen kulttuurimme vastakohta on ehkä jokin kiinalainen taistelulaji kuten taiji, jossa voidaan ensin opetella oikeanlaista seisomista muutama vuosi. Tänne länteen laji on tuotu pullamössöversiona, koska ei länsimaalainen jaksa vuosikausia harrastaa pelkkää oikeaoppista polven notkistusta. (Ja jaksaako enää Kiinassakaan, mutta ennen jaksoi.) Myös sitoutuminen luostarielämään on vastakohta nykymenolle. Miksi jotkut haluavat sitoutua hiljaisuuteen ja köyhyyteen ja omistaa koko elämänsä Jumalalle sen sijaan että palvoisivat itseään. Mutta näitäkin ihmisiä löytyy.
Olen itse lyhytjänteinen ihminen. Lapsuuden pianotunnit ja pianoläksyjen harjoittelu on jäänyt mieleen painajaismaisena tylsyytenä, joten jokin minussa ymmärtää hyvinkin tätä nykymenoa. Taijikaan ei ollut minun lajini, vaikka jonkin aikaa kävin kursseilla. Mutta olen silti alkanut kilvoitella kestävyydessä ja pitkäjänteisessä vaivannäössä. Jo pelkkä romaanin kirjoittaminen tietenkin vaatii sitä.
Uskon, että rinnakkain helppoudenkaipuun kanssa meissä kuitenkin elää myös kaipuu sitoutumiseen, pitkäjänteiseen harjoitteluun.
Tekstit
Onni on uurastus, jossa unohtaa itsensä... (?)
VastaaPoistaJuu ja kilvoittelu ja sen sellainen on ihmiselle hyväksi.
VastaaPoistaOnnellisuutta tutkitaan paljon ja järjestään todetaan, että itsensä likoon laittaminen, uusien asoiden opetteleminen ja merkityksellisinä pitäminään asioiden tekeminen johtavat onneen.
Lisäplussapisteitä tulee siitä, jos toimii myös toisten hyväksi. Ihminen kun on yhteisöllinen eläin.
"Kaikkitännemullehetinyt" -tyyppinen toiminta ei täytä sielun tyhjää koloa, ei ei ja ei.
Onnekkaita ne lapset, joiden vanhemmat ymmärtävät pitkäjänteisyyden arvon.
'Rakasta, kärsi ja unhoita' on minulle tutumpi ;)
VastaaPoistaNo ei, vaan olet hyvinkin oikeassa. Olen yhtä aikaa maailman kärsivällisin ja kärsimättömin ihminen. Miten se on mahdollista? No ei se olekaan.
Inhoan odottamista ehkä enemmän kuin mitään muuta! 5 ylimääräistä minuuttia bussipysäkillä voi saada minut raivoihin. Toisaalta taas kirjoitin ensimmäistä käsikirjoitusta (en nyt pelkästään sitä, mutta sen johdannaisia ja jatkoja myöskin) n. 16 vuotta ennen kuin lähetin sen kustantajille ja ei se tuntunut niin pitkältä ajalta. Jaksoin myös odottaa vastauksia ilman suurempia ongelmia, mutta nyt meinaa hajota pää, kun arvosteluita ei tule, vaikka kirja julkaistiin vasta lokakuun lopulla. Muutama kuukausi tuntuu ikuisuudelta.
Jotenkin sitä odottaa, että maailma pyörisi oman navan ympärillä ja juuri siihen tahtiin kuin haluaisi. Mutta eihän se ikinä. Kitkaa syntyy ja vaikeuksia ilmestyy nurkan takaa ja ne, jotka selviävät niistä, ovat taas valmiimpia ja kovempia, kun seuraava erä alkaa. Kirjoittamiseen tämä pätee myös.
Joo Booksy ja Hoo, noinhan se on.
VastaaPoistaMitenköhän voisi tehdä houkuttelevan tositv-ohjelman tällaisesta itsensä unohtavasta uurastamisesta. Sitä kautta voisi ehkä saada ne nuoret innostumaan asiasta, joilla on kotikasvatus tältä osin jäänyt vaiheeseen...
Anne, ymmärrän tilannettasi paremmin kuin uskotkaan. Odottaminen on inhottavaa. Minun esikoiskirjastani ilmestyi muistaakseni yksi tai kaksi arvostelua, ja nekin vasta sen jälkeen, kun olin sattumoisin voittanut erään kirjoituskilpailun. Noin puoli vuotta ilmestymisen jälkeen.
VastaaPoistaKasvatin joskus tomaatteja. Joku neuvoi, että taimivaiheessa kannatti kitsastella kastelun kanssa, koska silloin tomaatit työntävät juurensa syvälle ja sitten ne kestävät kuivana kesänä paremmin, mikäli ei ole mahdollisuutta aina olla vieressä kastelemassa. Ehkä tämä arvostelujen odottamisen voisi ottaa tilaisuutensa kasvattaa niitä juuria syvälle?
Luulen, että pitkäjänteisyys on jollain tapaa sidoksissa kykyyn osata vain olla ilman mitään ulkoista viihdykettä. Olemme siipan kanssa muistelleet esimerkiksi lapsuuden automatkoja, jotka tuntuivat loputtoman pitkiltä takapenkillä istuessa (lukeakaan ei voinut, kun siitä tuli huono olo). Mutta ehkä tuo pakkoistuminen maisemia katsellen oli jollain tapaa hyväksi? Ehkä nykylasten mahdollisuus katsella elokuvia tai pelata kännykällä koko tylsän automatkan ajan onkin karhunpalvelus?
VastaaPoistaOoh, minäkin inhoan odottamista. Ja olen joskus hyvin kärsimätön. Mutta nuorena jaksoin; ratsastin, ratsastin, ratsastin. Treenasin, jätin kavereita näkemättä aikaisten kilpailuaamuherätysten takia, lannistuin ja jaksoin. Sen sijaan pianonpimputus on mullakin jäänyt mieleen inhoittavana muistona. Että kai nuo lapsukaiset jaksaisivat "raataa", jos nauttisivat todella. Mutta toisaalta juuri raataminenhan se karsii harrastajia...
VastaaPoistaOlen kyllä törmännyt hyvin pitkäjänteisiin lapsiin ja nuoriin, joille jokin tietty harrastus on sydämenasia.
Mietin paljon sanojasi, Kirsti. Onko kilvoittelun karsastamisen takana pyrkimys päästä eroon menneiden aikojen uskonnollisesta taivaspaikan odottamisesta? Siitä, että tässä elämässä ei uskalla tehdä mitään, koska kaikki tähtää tuonpuoleiseen. Toisaalta: kun uskoo kaiken loppuvan yhteen kuolemaan, haluaa mahduttaa tähän yhteen elämään mahdollisimman paljon. Ja silloin tulee kiire! On niin vaikea hyväksyä rajallisuus itsessään ja itselle annetussa ajassa.
VastaaPoistaMun mielestä ihmiset näyttää yhä jaksavan sitoutua aika hyvin, kunhan asia tuntuu itselle mielekkäältä. Lapsuuden ja nuoruuden vastaankinttaamiset voi joskus johtua siitäkin, että lasta nyt ei kauheasti se pianonpimputus kiinnosta, mutta kun "äitikin aina unelmoi pianistin urasta" niin täytyyhän lapsi tunkea niihin saappaisiin vaikka väkisin.
VastaaPoistaMä olen kärsimätön joissain asioissa, kärsivällinen toisissa. Riippuu ihan suoraan siitä, miten paljon tai vähän kyseinen asia kiinnostaa. Ja myös mielentilasta - jos on ns. huono päivä, bussi ei saa olla minuuttiakaan myöhässä, hyvänä päivänä taas saa jäädä vaikka koko vuoro välistä, kyllä minä ehdin seisoskella ja mietiskellä ja katsella maisemia vielä toiset 10 minuuttia :)
Seija, kyllähän se elämään eri sävyn antaa jos uskoo, että pääasia on siinä nautinnossa, jonka voi itselleen saada tässä elämässä. En itse asiassa usko, että ihmiset olisivat nykyään vähemmän uskonnollisia, mutta uskonnollisuus on erilaista, ainakin meillä täällä mukavassa hyvinvointivaltiossa, koska elämän ankarat reunaehdot eivät tule silmille samalla tavalla. Emme joudu kohtaamaan kärsimystä ja kuolemaa samalla tavalla. Lihakin ostetaan siistissä paketissa kaupassa, edes eläinten kärsimystä ja kuolemaa ei jouduta kohtaamaan, vaikka elämme siitä.
VastaaPoistaHelmi-Maaria, uskon ilman muuta, että on pitkäjänteisiä lapsia. Meidänkin seinämme takana asuu sellainen, viulu vinkuu iltaisin ja hyvä niin. Ja jonkin nautinnonhan siitä treenaamisestakin saa, niistä pienistä edistysaskelista, pitää vain olla malttia treenata sen verran, että edistymistä alkaa tapahtua.
Kati, olen itsekin huomannut, että nykyään on vaikea istua bussissa ilman läppäriä. Mutta miten syviin ajatuksiin sitä nuorena tulikaan vaivuttua, kun joutui istumaan hiljaa ja ainoa virike oli ikkunasta näkyvät vaihtuvat maisemat. Nykyään pitää sitten erikseen ottaa se aika jotta voisi vaikkapa meditoida. koska tekee todella hyvää päivittäin olla vähän aikaa tekemättä mitään.
Anu, kyllä moni tietenkin sitoutuu. Minäkin sitoudun nykyään, vaikkei pianonpimputus kiinnostanut aikoinaan. Mutta kun noi taideopettajat nyt olivat jossain selvityksessä purkaneet tuntojaan siihen malliin, että yhä enemmän on lapsia/nuoria joilla ei riitä kärsivällisyys mihinkään, niin kaipa heidän kokemuksessaan jotain perää on.
VastaaPoistaOlen seurannut aika tiiviisti EU-kriisiä ja erään mediatarinan mukaan Kreikassa keskiluokka sekä köyhät ovat löytäneet toisensa. Yhdessä ohjelmassa eräs kreikkalainen sanoi myös, että Kreikasta katoaa nyt keskiluokka. Jospa yhteikunnallinen tilanne muuttuu? Sellaiseksi ettei yht'äkkiä jolloin saa palkkaa kuin ehkä joka toinen kuukausi - jos silloinkaan - ja menee työpaikalle vaikkei olisi tietokaan saako siitä palkkaa, mutta menee sinne koska "muutakaan ei ole" (sanoi yks kreikkalainen).
VastaaPoistaEn ole sitä ajatellutkaan ennen näin, mutta ehkäpä tuollainen rajuhko yhteiskunnallinen muutos saattaa saada aikaan ihmisessä aikaan hyvääkin? Ihmisestä nousee esille muita puolia ja piirteitä joiden varassa elää....kun vähän tulee sellainen olo, että sitä todellista kärsimystä pitäisi selvästi lisätä joidenkin elämässä ja vähentää toisten elämästä.
Piti vielä tulla täydentämään, tuon kirotusvihneitä täynnä olevan kommenttini perään, että yhteiskunnassamme on kiehumassa hyvät ainekset kunnolliselle yhteiskunnalliselle murrokselle.
VastaaPoistaNähtäväksi jää, miten hyvinvoiva keskiluokka reagoi meillä. Meneekö se hyvin konservatiivisen ja oikeistolaisen politiikan puolelle, kuten vähän näyttäisi olevan, vai kääntyykö mieli toiseen suuntaan. Kumpi on tärkeämpää: yhteinen hyvä vaiko björnwahlroosmainen itsekkyys.
Luulen, että moni kreikkalainen keskiluokkainen ihminen (jotka nyt menettävät) miettii parhaillaan: eihän tässä näin pitänyt käydä.
Niin, ikävät myllerrykset saattavat tuoda mukanaan jotain positiivistakin, ravistella jollakin tavalla. Silti turhan moni joutuu kärsimään, verrattuna siihen että olisi järkiperäisesti hoidettu asioita, suitsittu ahneutta, pidetty huolta heikoimmista jne. Mutta ainakin oma roolini on vain seurailla sivusta. En ole poliitikko enkä sellaiseksi voisi ryhtyäkään.
VastaaPoista"Mutta kun noi taideopettajat nyt olivat jossain selvityksessä purkaneet tuntojaan siihen malliin, että yhä enemmän on lapsia/nuoria joilla ei riitä kärsivällisyys mihinkään, niin kaipa heidän kokemuksessaan jotain perää on."
VastaaPoistaNiin no totta tämäkin, oon kyllä kuullut samaa. Ja itsekin joskus ihmettelen, kun niin harva tuntuu osaavan pysähtyä, hiljentyä, olla omien ajatustensa kanssa kaikessa rauhassa.
Onhan semmoisia vähän levottomia nopeiden elämysten tyyppejä ollut aina, mutta ehkä myös tän nykyelämän vauhti alkaa tarttua ihmisiin jo lapsesta asti.
Jostain luin joskus semmoisenkin teorian (ja oon saattanut täälläkin mainita aiemmin), että tulevaisuudessa ADHD-tyyppisyys tulee olemaan vallitseva piirre väestössä ja rauhalliset, keskittymiskykyiset ihmiset on vähemmistössä, epänormaaleja, "hitaita". Kiinnostava ajatus, aika näyttää.
Niinpä. Riippuu varmaan, että mihin suuntaan kehitys kehittyy, ts. mitä piirteitä ihmiset tarvitsevat pärjätäkseen maailmassa.
VastaaPoistaUseimmat ihmiset kai enempi vain seurailevat poliitikkojen tekemisiä, koska heidän tekojensa seuraukset tuntuvat ihmisten elämässä, siitä ei pääse. Kukaan.
VastaaPoistaEi pääse ei. Ja se jää seurailuksi, koska ei ole resursseja tehdä itse jotain. Ryhtyä esim. itse poliitikoksi.
VastaaPoistaSeija ja Hirlii tuossa yllä puhuivat uusia ajatuksia esiin tuoden, siis erityisesti he.
VastaaPoistaMinä mainitsen kysyttäessä omaa luonnehdintaa itsestä, että olen sinnikäs ja pitkäjänteinen. Todella erittäin sitkeä.
Sitä ei ehkä ole helppo uskoa, koska ehdin häiritä muita kovin paljon, esim. puhumalla.
Minulla on lapset ja varsinkin lapsenlapset samanlaisia. Ja tietty erityisesti ilon ja ylpeydenaiheita. Jotkut heistä ovat tarvinneet erityistä sitkeyttä elämänsä aikana.
Näin on, anteeksi kissanhäntä!
- Liisa K -
Jos tästä taideopettajien pohdinnasta on julkaistu jotain, olisi kiinnostavaa lukea.
VastaaPoistaSitkeys on hieno ominaisuus, jos sen käyttää myönteisiin asioihin, kuten sinä epäilemättä teet. Mutta hankala ominaisuus, jos sitkeys kohdistuu vääriin asioihin. Siitäkin kertynyt kokemusta.
VastaaPoistaMutta sitkeys palkitaan, oli se oikeaa tai väärää sitkeyttä. Kuka päättää siitä, mikä on oikeaa tai väärää? Oikeaa sitkeyttä ja kansalaisen perusoikeus on mielestäni esimerkiksi hakea oikeusturvaa, kun virkamies rikkoo lakia. Jos antaa periksi lainrikkojille, kaikki usko ihmiseen ja elämään katoaa. Minä olen lopulta voittanut kaikki juttuni tavalla taikka toisella ja voitan tälläkin kertaa. Minullekin on siitä kertynyt kokemusta. Keksin loputtomiin uusia keinoja saada oikeutta kunnes viimeistään joku jumalantapainen auttaa minua. Sitkeys on todellakin hieno ominaisuus. Sain yllättävän tukijan asialleni. :))
VastaaPoistaHienoa!
VastaaPoistaAi niin, unohtui sanoa 10.42 anonyymille, etten tiedä onko selvitysta julkaistu. Kiinnostava se tosiaan olisi.
VastaaPoistaTämä oli mielenkiintoinen postaus jälkikeskusteluineen. Tätä teemaa on tullut pohdiskeltua ja ihmeteltyä itsekin. Tekniikka ruokkii lyhytjännitteisyyttä omalta osaltaan. Nykyään tieto on nopeimmin saatavilla internetistä, ennen wanhaan piti ajaa fillarilla lähikirjastoon ja pahimmassa tapauksessa odottaa tietokirjan palautusta saadakseen vastauksen mieltä polttavaan kysymykseen.
VastaaPoistaMinusta tämä näkyy nuoremmassa sukupolvessa (15-25 vuotiaat) enkä nyt halua väittää että kaikki yksilöt toimisivat näin. Mutta työpaikallemme on rekrytoitu useita nuoria ja heillä on ihan oikeasti vaikeuksia muistaa joitakin asioita (esim. lopputyön aihe, mitä palaverissa sovittiin jne). Toki tämän muutoksen näkee myös itsessään, on vaikeaa keskittyä pitkäksi aikaa johonkin, kun on tottunut jatkuviin keskeytyksiin ja aistiärsykkeisiin.
Nykyajan ADHD opiskelu- ja työkulttuuri näemmä muokkaa myös aivojamme. Ja sitä mitä tallennamme muistiin. Mutta minua mietityttää, mitä olemme saaneet tilalle? Johonkinhan sen muisti-ja aivokapasiteetin täytyy kulua.
Juu, jos tämä on jossain julkaistu niin minuakin kiinnostaisi...
VastaaPoistaSinänsä mielenkiintoinen, joskin pelottava, ajatus on että jokohan tulevaisuudessa tullaan suhtautumaan ihmisiin, jotka harjoittelevat useiden vuosien ajan päivittäin jotain asiaa ennen kuin toteuttavat sen samaan tapaan kuin meidän aikanamme joihinkin pylväspyhimyksiin, 15 lapsen äiteihin yms.
Riina, olen ihmetellyt sitä, miten voimakkaasti tämä tekniikka on vaikuttanut minunkin ikäiseeni ihmiseen, joka sentään ehti kasvaa ja aikuistua maailmassa, jossa tällaista teknologiaa ei ollut. Silti tuntuu, että olen nykyään yhtä lyhytjänteinen kuin ADHD-tapaukset.
VastaaPoistaOlisi varmasti tärkeä ylläpitää vanhakantaisia taitoja, koska nykytekniikka on haavoittuvaista. Ei tarvita kuin sähkökatko, niin ollaan ihan ymmyrkäisinä. Olen itse ihan tietoisesti alkanut elvyttää käsin kirjoittamista. Jaana Venkula on varsin ravistelevasti luennoinut siitä kuinka tärkeä aivojen kannalta on, että käsiä käytetään esim. juuri kirjoittamiseen. Tietokoneen näpyttely tai kännykän näpyttely ei stimuloi aivoja riittävästi.
Kiinnostava kysymys Hdcanis...
VastaaPoistaTosta käsin kirjoittamisesta tulee varmaan 10 vuoden kuluttua oikein hitti, ja järjestetään kursseja ja kaikkea...
VastaaPoistaItsestäni olen huomannut, että "täytän" itseäni ihan liikaa silloinkin, kun ei ole mikään pakko. Tarkoitan, että aina on joku kirja tai lehti kädessä, tv-ohjelma päällä tai puuhailen koko ajan jotain, vaikka tiedän kokemuksesta, kuinka hyvää tekee olla hiljaisuudessa ja antaa tilaa omille ajatuksilleen. Miksi ihmeessä se tilan antaminen sitten on niin vaikeaa.
Toivon tai luulottelen, että pian , ensi viikolla, kun paastonaika alkaa otan ihan joka päivä aikaa hiljentymiselle. Onnistuuko, se on eri juttu. Mutta palkitsevaa se onnistuessaan on, tiedän kokemuksesta.
Se hiljaisuus ja tekemättömyys on alussa pelottavaakin, koska silloin ajatukset hyökkäävät. Mutta pitäisi vaan uskaltaa lempeästi pakottaa itsensä olemaan hiljaa, tekemättä mitään. Ehkä paastonaika olisi hyvä hetki aloittaa? Hauska ajatus, että käsin kirjoittamisen kursseja järjestettäisiin. En ihmettele, vaikka tulisivat tarpeelliseksi piankin.
VastaaPoista