Pitäisikö tehdä kampanja? Sinä väsynyt aikuinen, jonka elämän päämäärä tuntuu häipyvän näkyvistä ja jota kohtalo piirittää, avaa lastenkirja.
Minäkin löysin monet lastenkirjat vasta aikuisena. Pikku prinssi, muumit, Astrid Lindgrenin tarinat, kaikki kuuluivat elämääni vasta aikuisena, ja nimenomaan hetkinä jolloin koin olevani henkisesti heikoilla. Ja niitä hetkiä oli paljon. Kun ensin oli saanut siipeen opiskeluissa, sitten rakkauselämässä, oli lohdullista pistää villasukat jalkaan, ja vetäytyä pimeänä syksyisenä iltana vällyjen väliin ja lukea Muumilaakson marraskuuta tai Mio poikani Mioa, ja tulla syvemmin lohdutetuksi kuin mistään trendikkäästä taideromaanista ikinä.
Tekstit
Ehkä lastenkirjoista nauttii parhaiten se, joka osaa vielä palata lapsuuden maailmaan (ja olisiko tämä taito erityisesti niillä, jotka pystyvät kirjoittamaan lapsille?)
VastaaPoistaEikös ne sadut ennen kirjoitettukin aikuisille! Kyllä niitä vain passaisi nykyihmisenkin lukea, niistä oppisi niitä yleismaailmallisia totuuksia, joita ei nykyäänkään sopisi unohtaa. Ei aikuisenkaan.
VastaaPoistaYksi vuoden mieleen jääneistä lukukokemuksista oli "lastenkirja" Näkymätön Elina (Kerstin Johansson i Backe: Som om jag inte fanns). Ei lohduttanut vaan itketti ja vaikutti.
VastaaPoistaRilke, kuvittelen optimistisesti, että lastenkirjan avulla voisi kenelle tahansa löytyä tie lapsuuden maailmaan.
VastaaPoistaSirkka, totta puhut!
Kaisa, ehkä itketyskin voi lohduttaa..
Kyllä voisi rummuttaa!
VastaaPoistaMinä en halua enkä jaksa tällä hetkellä lukea yhtään väkivaltaromaania tai ihmisluonnon pahuutta kuvaavia romaaneja. Eikä se tarkoita ettenkö tajuaisi julmuutta olevan elämässä.
Olen myös hyvällä menestyksellä antanut yli kahdeksankymmentävuotiaille vanhuksilleni esim. Muumilaakson marraskuun, he kuuntelivat (äänikirja) sitä tyytyväisinä ja onnellisina.
Sillä eiköhän sota-ajat elänyt vanha ihminen tiedä jo mitä väkivalta on, ja senkin mitä siitä seuraa.
Mahtava kampanja! Lähden mukaan.
VastaaPoistaOlen samaa mieltä Kirstin kanssa: kuka tahansa voi lastenkirjojen avulla palata lapsuuden tuntoihinsa ja löytää muistilokeroistaan polut, joiden luulee jo ruohoittuneen.
Lastenkirjat virkistävät laiskaa mieltä, lohduttavat ja vahvistavat!
Hirlii, olen kyllä ihmetellyt, miksi väkivalta on niin kiinnostavaa. Kyllähän luulisi jokaisen vähän pidempään eläneen jo huomanneen, että maailmassa tapahtuu pahoja asioita. Ei luulisi että sillä vielä tahtoisi itseään erityisesti viihdyttää.
VastaaPoistaKaimaseni, ajattelin tätä asiaa myös sen taannoiseen Grafomaniajättikeskusteluun liittyen. Että voiskohan tätä kautta löytyä myös toimivaa kärkeä erilaisiin nuorisokirjailijoiden kampanjoihin. Pitäisikö oikein tietoisesti pyrkiä lisäämään aikuisten lasten- ja nuortenkirjalukukokemuksia, koska kuten me jotka niitä luemme tiedämme, ne tekevät hyvää ihmiselle.
Vaikka siis totuutta ei kyllä koskaan saisi unohtaa. Toisin sanoen, että lasten- ja nuortenkirjat pitää kirjoittaa lapsille ja nuorille.
VastaaPoistaMutta saa aikuisetkin niistä nauttia.
Lähes joka ilta imppaan, samalla kun luen ääneen lapsille. Ne villasukat vedän sohvannurkassa jalkaan, kun kädessä on joku Enni Mustonen tai vastaava :)
VastaaPoistaMä luin parkkisen jukan koko siihen astisen tuotannon 20-26 vuotiaana ja upponallet parikymmppisenä. Juuri oikean ikäisenä :)Pitäisi taas palata niihin ja katsoa vieläkö ne kolahtaa.
VastaaPoistaHaa, tuo on tosiaan aivan oikea ikä lastenkirjoille Karpalo:-)
VastaaPoistaKahil, yritän muistella kuka kertoi, että lukee aikuisuutta lähenteville lapsilleen edelleen joskus iltasatuja. Ja että lasten kaveritkin haluavat päästä osalliseksi näistä iltahetkistä.
Ostan välillä itselleni lastenkirjoja, varsinkin jos niissä on hyvä kuvitus. Babette Cole on yksi suosikkejani.
VastaaPoistaMuumikirjat luin lapsena, viimeiset niistä luultavasti juuri murrosiän kynnyksellä. Muumilaakson marraskuu oli jo silloin mielestäni erilainen kuin muut, ei samalla tavalla "lastenkirja" kuin ne muut. En edelleenkään osaa suhtautua siihen lastenkirjana. Minusta se on aikuisempi ja aikuisille tehty.
Minä luen aika ajoin Astrid Lingrenin Melukylät ja Eemelit uudelleen, ne meillä on omina. Kalle Mestarietsiviä metsästelen divareista ja Sandwall-Bergströmin Gulla-sarjaa samaten. Eritoten viimeksi mainittua tuntuu olevan mahdoton löytää, mutta se on aivan loistava.
VastaaPoistaHelena, noin minäkin olen ajatellut Muumilaakson marraskuusta, mutta kun riittävän moni ihminen on kertonut lastenkin nauttivan siitä, olen uskonut sen käyvän lastenkirjastakin. Ja sellaisenahan sitä on markkinoitu. Babette Cole on vieras minulle, pitääkin tutustua.
VastaaPoistaReine, luulen lukeneeni Gullaa lapsena, vai oliko niitä jo silloin? En ole ihan varma, mutta nimi tuntuu tutulta. Muistan ne kirjat, luin innokkaasti, vaikka ne olivatkin jotenkin eri tyylisiä, kuin yleensä muuten luin=viisikot ym seikkailujutut.
Gulla-kirjoissa on ihanat kansikuvat! Sain joskus lahjaksi sen osan, jossa kerrottiin Gullan ns. esihistoria eli miten G:n tarina alkoi, ja sen jälkeen oli pakko lukea kaikki. Voi sitä haikeutta kun viimeinen osa oli luettu...
VastaaPoistaEhdottoman samaa mieltä,lasten ja nuorten kirjat ovat ihanaa luettavaa.Räppääjät,Parkkisen SuviKinos,Runotyttö,Anna ystävämme ,Melukylä,Peppi.Oijoi!!Perin tätieni kirjat joita ovat 50-luvulla lukeneet.Äitini nuoruuden kirja oli Priska,onko kukaan lukenut sitä?Ja Tirlittan,joka ei ole edes lasten kirja minusta.
VastaaPoistaHelena, muistan, että Gullan ankara elämä teki minut lapsena vähän mietteliääksi, mutta ehkä nuo kirjat ovat olleet vaikuttamassa siihen, että aina pitää asettua köyhien puolelle.
VastaaPoistaKeltainen apina, juuri kehuttiin Priskaa jollakin nettisivulla. Minäkin muistan lukeneeni sen. Tirlittania muistan lapsena suorastaan inhonneeni. Ei se ainakaan minulle ollut toimiva lastenkirja. Ei minulla kyllä järisyttäviä muistoja ole Priskastakaan.
Vau Reine, Gulla-kirjat! Taitaa olla vielä pari hyllyssäni. Osa niistä oli todella rankkaa tavaraa köyhien lasten kohtelusta feodaali-Ruotsissa.
VastaaPoistaMuutama vuosi sitten mieleeni syöpyi Antti Majanderin arvostelu HS:ssä jostakin Asko Sahlbergin kirjasta. Siinä sanottiin, että vain synkkyydestä voi syntyä jotakin kestävää. Olin silloin ja olen edelleen rankasti eri mieltä.
Miksi Montgomeryä luetaan edelleen? Tai Lindgreniä ja Janssonia? Niissä on myös tummaa ja synkkää, mutta valo voittaa.
Uusimpien tutkimusten mukaan Montgomery tappoi itsensä jne. Mutta ei se kirjoihin säteillyt.
Eiköhän lueta sitä, mikä itselle tekee hyvää. Minua pitävät pystyssä muiden muassa tässä blogissa mainitut nuortenkirjat. Kiitos niistä!
Täälläkin yksi joka rakastaa lukea lasten- ja nuortenkirjoja. ne ovat todellakin ihanan lohdullisia. Viisivuotiaani rakastaa Marikkia ja luen sitä hänelle uudestaan ja uudestaan ja nautin. Samoin kaikista muistakin Lindgreneistä, noin esimerkiksi. Ja Nopoloista. ja... keksin tänään muuten myös lastenmusiikin vapauttavan voiman. Ajoin töistä kotiin (yksin) ja kuuntelin ja lauloin Kuningas Eitä niin kovaa kun jaksoin. Se oli ihmeen mukavaa. Sitten joku auto alkoi hidastella edellä ja päästi ohi. Ehkä lauloin vähän liian kovaa?
VastaaPoistaReetta ja linnan vangit sopii oikein hyvin aikuisen mielen rohkaisijaksi monesta syystä.
VastaaPoistaMuumilaakson marraskuun olen lukenut monesti, se on kaikista muumikirjoista se joka synnyttää uusia merkityksiä eri lukukerroilla. Vanhenemisen teemaa en esimerkiksi nuorempana lainkaan lukenut siten kuin sen nyt myöhemmin olen siitä lukenut. Se on hieno kirja.
VastaaPoistaKyllä varmaankin Reetta ja linnan vangit on nyt hetimiten hankittava luettavaksi ... ;)
Muumit eivät niinkään kolahda, mutta Mestaritontun seikkailut luen vähän väliä uudestaan (Ensimmäinen Oma Kirjani), samoin Raul Roineen satuja. Rauha S. Virtasen kirjoja (muitakin kuin Selja-sarjaa siis), Anni Swania...
VastaaPoistaYritän myös pysytellä nuortenkirjallisuudessa mukana eli lainaan (vähän valikoiden kyllä) välillä myös nuorisokirjoja. En kyllä näitä tv-sarjoihin perustuvia - ne on inhokkeja, käks.
Mutta petyin vähän viimeiseen lukemaani lastenkirjaan, ei voi mitään. Täytyykin hakea joku vähän satuisampi vaihtoehto :)
Tirlittan on jättänyt minuun jostain syystä lähtemättömän vaikutuksen,ehkä enteili jo tulevaa ammattiani.Hukkasin lapsuudenopukseni ja ostin aikuisena uuden tilalle.Yritin lukea lapsilleni mutta eivät syttyneet sille.Muumit eivät ole minuun kolahtaneet,vaikka sellainenkin löytyy ikivanhana painoksena.
VastaaPoistaInnokkaasti kannatan kampanjaa! Hyvä kun muistutat. Silloin tällöin olenkin palannut lapsuuden lukuelämyksiin.
VastaaPoistaReettaankin meinaan tutustua:)
Keltainen apina, eri ihmiset kaipaavat näköjään erilaisia kirjoja.
VastaaPoistaPolga, lukijat ovat kyllä aika nirsoja kirjojen kanssa, ja se on heidän oikeutensa. Virtasen Lintu pulpetissa oli minulle aikamoinen täräys aikoinaan, mutta jostain syystä en lukenut häneltä muuta. Miksiköhän...Hmmm.
Hirlii, samaa mieltä Muumilaakson marraskuusta. Luin sen juuri äskettäin taas uusiksi. Kiinnitin huomioni tällä kertaa erityisesti Tuhtoon.
Kiitos Salme, salainen agenttini.
Hanna, Nopoloiden kirjoissa nautin eniten niiden nimistä, ja nimien herättämistä mielikuvista. Kirjatkin ovat kivoja kyllä, mutta nimet ylivetoja.
Leena, minusta tämä ajatus, että vain synkkyys on kestävää taidetta, on Suomessa jotenkin vallitseva. Ja minua kiinnostaisi todella tietää, mistä se on syntynyt. Kuka sen on keksinyt, milloin ja mihin tarkoitukseen. Mulla jotenkin kuppi kiehuu yli aina kun kuulen/luen tuollaisista ajatuksista. On tosiaan tärkeä lukea kirjoja, jotka sopivat itselle. Onneksi sellaisia kirjoja kuitenkin aina löytyy. Tässä postauksessa nyt sattuneesta syystä painottuu toi lastenkirjapuoli, mutta kyllä dekkarit, scifi, kauhukin ovat useassa elämänvaiheessa palvelleet hyvän puolella. Olleet tärkeitä kirjoja, ja varmaan jossain vaiheessa taas pystyn lukemaan niitäkin.
Marjattah, ehkä lapsuuden lukuelämykset ovatkin helpoin tie lastenkirjojen maailmaan niille, jotka epäilevät, että ovat jo liian aikuisia;-)
VastaaPoista"Mikään kirja ei ole lukemisen arvoinen kymmenvuotiaalle, jos se ei ole vähintään yhtä arvokas lukuelämys viisikymmenvuotiaalle". Poikkeuksen tekevät lapsille suunnatut tietokirjat.
VastaaPoistaNäin kirjoitti eräs viime vuosisadan merkittävimmistä kirjallisuuskriitikoista, Oxfordin ja Cambridgen kirjallisuudentutkija ja -professori, lastenkirjailijanakin tunnettu C.S. Lewis, jonka Narnia-kirjat kuuluvat kaikkien aikojen suosituimpiin lastenkirjoihin. Hänen oppinut ystävänsä J.R.R. Tolkien kirjoitti myös lapsille ja nuorille.
Lisää aiheesta löytyy linkistä, mm siitä miten lapsille kirjoitetaan.
Joo, no Lewis oli kyllä ihan yksioikoisesti väärässä tuossa.
VastaaPoistaMissä hän on väärässä? Eikö lapsi siis olekaan yhtä arvokas kuin aikuinen?
VastaaPoistaLapsi on kuitenkin erilainen kuin aikuinen:
On monia asioita, joissa aikuinen ja lapsi voivat olla tasa-arvoisia. Kirjailijan ei tule puristaa persoonallisuuttaan ns. lastenkirjallisuuden kaavaan. ”Kaiken tulee nousta kirjoittajan omasta persoonallisuudesta, sen kokonaisuudesta. Meidän tulee kirjoittaa lapsille niistä aineksista mielikuvituksessamme, jotka ovat yhteisiä lapsille ja meille.
Ero on vain siinä, että meillä on myös muita mielenkiinnon kohteita, joista lapset eivät ole kiinnostuneita. – Mikään ei ole vaarallisempaa kuin ajatella, että se mitä meillä on yhteistä lasten kanssa, on halventavassa mielessä lapsellista ja että se, mikä on lapsellista, on naurettavaa."
On joitakin asioita, jotka ovat erilaisia lapsille kirjoitettaessa. Sanasto asettaa rajoituksia. Ei saa olla myöskään liian pitkiä pohdiskelevia kohtia. Jos kirjaa saatetaan lukea ääneen, kappaleiden tulisi olla yhtä pitkiä. Täytyy muistaa, että lapsi arvostaa yksityiskohtia, joita aikuinen ei edes huomakaan. (samasta linkistä)
"Mikään kirja ei ole lukemisen arvoinen kymmenvuotiaalle, jos se ei ole vähintään yhtä arvokas lukuelämys viisikymmenvuotiaalle".
VastaaPoistaTässähän aikuisen lukukokemuksesta tehdään lapselle sopivan kirjan kriteeri! Niin minä tuon kohdan ymmärrän.
En itse nykyään juuri innostu Viisikoista, mutta olen ehdottomasti sitä mieltä, etten olisi selvinnyt lapsuudesta ilman niitä, ne olivat aivan olennaisen tärkeitä, vaikka aikuislukijat eivät yleensä niitä enää lue.
Ja Pupu Tupunat, kuka aikuinen niitä jaksaa lukea muuten kuin lapselle, joka vinkuu kuulla niitä yhä uudestaan ja uudestaan. On lukemattomia lastenkirjoja jotka ovat suuria elämyksiä vain lapsille, ja niin pitää mielestäni ollakin.
VastaaPoistaLukevatko 10-vuotiaatkin Pupu Tupuna -kirjoja?
VastaaPoistaKeltainen apina, luin Merja Otavan Priskan 14-vuotiaana ja olin ihmeissäni! Priska oli ensimmäinen lukemani kirja, joka ei ollut juonivetoinen vaan perustui tytön mielenmaiseman tutkimiseen - ja kantoi komeasti! Kummastelin, miten kirjailija osaa lukea kaikki yksityisimmätkin ajatukseni.
VastaaPoistaÄäneenlukemisesta: Luin pojalleni ääneen teini-ikään saakka, se jotenkin jäi päälle iltasatu-traditiosta, tuntui hyvältä olla lähekkäin ja jakaa tarina. Edelleen luen miehelleni silloin tällöin. On myös mahtavaa kuunnella luentaa, se on välittämistä.
Eilen Tampereella saatiin kuulla proosan luentaa Pirkkalaiskirjailijoiden järjestämällä klubilla. Oli suloisen rauhoittavaa kuunnella, kun Virpi Hämeen-Anttila ja Juhan Siro lukivat pitkiä pätkiä tuotannoistaan, kuin olisi päässyt taikapiirin keskelle.
Vastaavissa tilaisuuksissa voisi lukea myös lastenkirjoja aikuisyleisölle. Ehkä silmät avautuisivat.
Lewiksen määritelmää muokkaillen:
VastaaPoistaJos kirjaa ei voi suositella lukutaitoiselle lapselle, niin silloin se ei ole lukemisen arvoinen kenellekään.
Lewis nosti ikärajaa vähän korkeammalle, 10-vuotiaaksi, sillä sujuvasti lukevia on jo paljon pienemmissäkin, mutta he kuuluvat muussa mielessä vielä pikkulapsiin, jopa Pupu Tupuna -ikään.
VastaaPoistaPienen lapsen voi opettaa lukemaan esimerkiksi 3-vuotiaana, mutta hän ei ymmärrä mitä hyvänsä lukemaansa.
Jos joku ihmettelee, miten pikkulapsi oppii lukemaan. Kokosanamenetelmällä. Hänestä on hauska leikki nähdä sanoja ja yhdistää ne esineisiin. Seuraavassa artikkelissa kerrotaan, että lapsen aivot ovat hyvin mukautuvaiset. Hän oppii soveltamaan oppimiaan sanoja myös siten, että lukee muutakin.
VastaaPoistahttp://ezinearticles.com/?How-Babies-Learn-to-Read&id=1939267
Asia ei ole edes uusi. Sitä on ollut jo 30-40 vuotta. Ensimmäinen tyttäreni lukema kirja oli "Minä puen jo". Se ei kuuluisi Lewisin suosittelemaan aikuisten ja lasten yhteiseen lukemistoon.:)
Anna, edelleen väitän, että monet ponitallit, neiti etsivät ynnä muut kuluvat kyllä kymmenvuotiaiden käsissä, mutta harva aikuinen niistä jaksaa samalla tavalla riekkua. Tuon tyyppisiä kirjoja on kirjallisuuspiireissä dissattu, yleensä koko sarjakirja ideaa pidetty kyseenalaisena, haluttu että lapset lukisivat "tasokkaampaa" kirjallisuutta. Ja sivumennen sanoen, arvostan Lewistä monessa suhteessa, mutta eivät hänen Narniakirjansa minulle ole olleet kovin tärkeitä sen paremmin lapsena kuin aikuisenakaan. Pitäisikö minun siis tehdä jotain yleismaailmallisia johtopäätöksiä Lewiksen Narniakirjojen merkityksestä ihmiskunnalle ylipäätään?
VastaaPoistaHauska nurinpäin käännös Hirlii, vaan en tiedä toimiko se noinkaan.
Kirsti, täällä Turussakin joskus kokeiltiin tuota ääneenlukemista kirjastossa, se ei ollut kovin rohkaiseva tilanne. En tiedä onko sitä kokeiltu toistamiseen. Hienoa, että teillä siellä Tampereen suunnassa on niin monenlaista aktiivista toimintaa.
Kirsti,
VastaaPoistaei sinun tarvitse, eikä minunkaan tarvitsisi, sillä Narnia-kirjoja on myyty 100 miljoonaa kappaletta 47 kielellä, ja elokuvia tulee jatkuvasti lähivuosina.
Makuasioista ei voi kiistellä, mutta Lewisilla ja Tolkienilla on paljon hyviä neuvoja kirjailijoille. Ei kannata olla ennakkoluuloinen.
Englantilaiset lastenkirjailijat sanovat, että Narnia-kirjoilla on ollut ratkaiseva merkitys heille lapsena lukijana ja aikuisena kirjailijana.
Ääänen lukeminen antaa aikuiselle uuden lapsuuden ja lapselle niin laajan kirjallisuudentuntemuksen, että hän ei sitä osaisi itse hankkia. Se on hauskaa.:)
Opettajat ovat kertoneet lukevansa lapsille ääneen käsityö- ja piirustustunneilla. Onko sellaisia tunteja muuten enää olemassakaan?
Yritän nyt vielä vääntää rautalangasta. Luin 14 vuotiaana Paholaisen kirjeopiston, ja nautin siitä suunnattomasti. Nyt aikuisena yritin lukea sitä uudestaan, eikä se kiinnostanut enää yhtään. Voiko minun lukukokemuksestani päätellä, ettei kirja olekaan lukemisen arvoinen?
VastaaPoistaLewiksella taas sinun mielestäsi, ja oli varmasti hänen omassakin mielessään valta sanoa kirjoista, mikä on lukemisen arvoinen ja mikä ei. Mutta siinä hän on minusta väärässä. Hän ei voi tietää kaikkien maailman lasten ja aikuisten puolesta että mitkä kirjat ovat lukemisen arvoisia ja mitkä eivät. Miten tämä asia nyt voi olla niin vaikea selittää. Minua tuskin kannattaa sanoa Lewiksen suhteen ennakkoluuloiseksi, olen sentään lukenut lähestulkoon hänen koko tuotantonsa, ja viime kesänä kahlasin vielä sen järkyttävän elämäkertansakin läpi.
Melkein ymmärrän mitä Lewis hakee tuossa mutta olen minäkin eri mieltä. Kyllä minulle ne Blytonit ja Kolmet etsivät olivat tärkeitä vielä kymmenen vuoden iässä, mutta tuskin tekisivät ihan yhtä suurta vaikutusta nyt.
VastaaPoistaJa jos mennään vielä nuorempiin ja noihin Pupu Tupunoihin niin mennään vielä kauemmas metsään.
En minä kyllä tuota Hirliin muokkaustakaan allekirjoita.
Muuten kyllä luen ihan kohtuullisesti lasten ja nuorten kirjoja, sekä sellaisia joita olen lukenut aiemmin että sellaisia joita luen ensi kertaa. Ja, no, osa toimii hyvin, osa vähän huonommin. Muumikirjoja en lukenut lapsena, ja nyt aikuisena ne alkupään kirjat oli ihan kivoja kerran luettuna mutta en ole mitenkään innokkaasti palaamassa Taikurin hatun tms pariin...loppupää sarjasta taas on myös tälle aikuiselle lukijalle loistotavaraa (henkkoht kyllä minulle Muumipappa ja meri on se parempi kirja).
Astrid Lindgreniltä menevät ainakin ne fantasiasadut Ronja, Mio ja Leijonamieli ja Jukka Parkkisen huumori ja kieli-iloittelu viihdyttävät, mutta samaan tapaan kuin noissa muumeissa, lapsellisemmat Lindgrenin Pepit, Uspenskin Fedja-setä tai vaikka Elina Karjalaisen Uppo-Nallet eivät niin säväyttäneet vaikka hyviä olivatkin. Eli ehkä minulla menee se raja jossain siellä kymmenen ikävuoden tienoilla, ja ehkä ne sarjakirjatkin yksittäisinä teoksina voisivat vielä jotenkuten toimia, se toisto kirjasta toiseen voisi vain käydä rasittavaksi.
Hei, ehkä minä olenkin melkein samoilla linjoilla Lewisin kanssa, muokaten kuitenkin: "kirja joka on hyvä kymmenvuotiaalle on hyvä myös viisikymmenvuotiaalle" tjsp.
Narnioista pidin kyllä myös aikuisena, ja muutenkin kun minuun vetoaa tuollainen voimakkaan myytillinen ja satumainen fantasia, joka luokitellaan puoliautomaattisesti lasten ja nuorten kirjallisuudeksi (viimeaikaisia löytöjä tyypissä ovat Garnerin Huuhkajalaakso, Preusslerin Mustan myllyn mestari ja McKillipin Serren metsissä) niin pitää koluta kirjastoissa myös niitä osastoja.
Ja Maria Gripeä pitäisi lukea enemmän, pari kirjaansa olen lukenut ja niissä molemmissa on ollut hyvin omalaatuinen tunnelma...
Minäkin luin ensimmäiseksi Paholaisen kirjeopiston ja tein siitä esitelmän englannin satiiriseminaarissa. Se kirja syntyi erikoisissa olosuhteissa, sodan aikana ja sodan vuoksi kuten Narnia-kirjatkin. (Lapset ovat niitä lapsia, joita asui Jack ja Warren Lewisin kodissa sotaa paossa.)
VastaaPoistaLewis uskoi monien lailla, että syntyisi atomisota, ja hän halusi valmistaa maailman lapsia siihen. [!] Hän oli ollut itse I maailmansodassa teini-ikäisenä, ja saanut sen muiden kauhujen lisäksi elinikäiseksi kiusakseen rouva Mooren, koska oli vannonut hänen pojalleen Paddie Moorelle, että pitäisi tästä huolta kuin omasta äidistään, mikäli Paddie kaatuisi sodassa.
Tarkoitatkohan "elämäkerralla" AN Wilsonin juoruilevaa kirjaa, joka postmoderniin tyyliin muuttaa kuvaamansa henkilön sellaiseksi, mikä eniten naurattaa ihmisiä ja mustamaalaa Lewisia? Hänellä ei ole faktoja. Mutta niinhän "elämäkertoja" nykyään kirjoitetaan.
Ei vaikuta siltä Lewisilta, jonka olen tuntenut hänen kirjoistaan ja kirjeistään (julkaistut) jo monen vuosikymmenen ajalta. Lewisin mustaamaalaaminen kuuluu siihen muutaman julkkiksen organisoimaan kristinuskon vastaiseen "sotaan", jota Englannissa nyt käydään.
http://blogisisko.blogspot.com/2006/01/cs-lewis-artikkeli-kotiliedess.html
Monille amerikkalaisille taas Lewis on pyhimys, ja he kauhistuvat kuullessaan, että hän istui pubissa kavereittensa kanssa ja poltti piippua lakkaamatta.:)
Narniassa-blogissani on kategoria "Lewis ja naiset" tms.
Tolkien paheksui sitä, että Lewis meni naimisiin eronneen naisen kanssa.
Kyllä hänestä riittää puhumista. Kun ihminen on niin kuuluisa, hän muuttuu yhteiseksi omaisuudeksi, josta muokataan mitä vaan ihmisten huvitukseksi ja rahan hankkimiseksi.
Minuun teki suurimman vaikutuksen Lewisin "Till We Have Faces", joka saattaisi sinua uskontotieteilijänä kiinnostaa. Se on erään antiikin myytin tulkinta.
Kategoria on nimeltään "CS Lewis".
VastaaPoistahttp://narniassa.vuodatus.net/blog/44169/c-s-lewis-ja-naiset-lukijat-vaimo-sijaisaiti-ja-aiti/
hdcanis, olen ehkä enemmän samaa mieltä kuin sinä, mutta näin Lewis sanoi, tietenkin kärjistäen ja haluten korostaa lastenkirjallisuuden arvoa:
VastaaPoista"No book is really worth reading at the age of ten which is not equally – and often far more – worth reading at the age of fifty and beyond."
— C.S. Lewis
Anna, ei ollut tuo elämäkerta, vaan Lewiksen kahden lempioppilaan tekemä äärikunnioittava teos, jonka esim Soikkeli on arvioinut
VastaaPoistahttp://www.uta.fi/~csmaso/lewis06.htm
Edelleen: Lewis on minulle tärkeä kirjailija, en siis kiistä hänen arvoaan, en polje häntä mutaan, en levittele hänestä valheita. Mutta en myöskään pidä häntä jumalana, enkä allekirjoita hänen jokaista aivopieruaan, ja tuo ajatus on sen verran ärsyttävä, että sitä on turha tuputtaa minulle elämänohjeeksi. Tuliko tämä nyt riittävän selvästi sanotuksi.
Hdcanis, kyllä Muumipappa ja meri on kieltämättä hieno. Ja siis minuun vetoavat edelleen kyllä kaikki taikurinhatut ja muutkin muumit.
Hdcanis: no se oli kyllä vain sellainen väännösyritys ajatukselleni kirjallisuudesta jolla ON merkitystä lukijalle. Joka puhuttelee lukijaa sellaisella tavalla, että siitä tulee erityinen teos tai kirja (ja kirjailijastakin saattaa jopa tulla).
VastaaPoistaAikuinen ei saa minusta tulla määrittämään lapsen/nuoren kirjallisuusvalintoja (koulu/vanhemmat/tädit&sedät - me harjoitamme sitä, ja se on ihan ok johonkin pisteeseen asti). Omalla lauseväännölläni lähestyin pikemminkin sitä vähän isompaa ajatusta, että onko sellainen kirja julkaisukelpoista tavaraa jota ei voi lukutaitoinen lapsi lukea ?
Olen itse lukenut lapsena aikuistenkirjoja, hyvin monenlaisia kirjoja. Sellaisiakin joissa kerrottiin esim. seksistä. Mutta enhän minä niitä lukiessani lukenut niin kuin joku aikuinen. Ihan muuta minä ajattelin. Lääketieteen tietokirjankin päällä maatessani katselin luita ja suolia ja kaikenmoisia sairauksia, ja mietin niitä omassa lapsen päässäni.
Olen lukenut lasten- ja nuortenkirjoja lapsena/nuorena ja se on ihan tärkeä osa-alue edelleen minulle vaikka olen yli viisikymmentävuotias. En tosin seuraa kovin aktiivisesti sitä maailmaa, vaikka lähilapsiakin tässä elää ja on.
Minua taasen ihmetytti ja ärsyttikin, etenkin teini-iässä, että L&N (lapset ja nuoret) –kirjat oli suunnattu erikseen tytöille ja pojille. Seikkailusarjat olivat pojille ja tyttöjen kirjat olivat sitten sellaisia ettei niitä esim. häpeämättä voineet pojat lukea tai voivat kyllä jos heillä oli lähiaikuisia jotka antoivat lukea mitä tahansa. Onneksi satuin tuntemaan monia poikia jotka lukivat esim. Tiina-kirjoja. Onneksi lähiympäristössä kirjat kulkivat kädestä käteen ja sai lukea yli suositusaitojen kaikenlaista.
Mutta lahjoiksi ostettiin aina genresuositusten mukaisesti. Hölmöä.
Viisikko-sarja taisi olla ainoa kirjasarja minun lapsuudessani joka oli sukupuolineutraali, sitä sai lukea kuka tahansa. Viisikot kertovat myös siitä miten sukupuoli muodostuu ja miten sitä tuotetaan ulkopuolelta, ja on edelleenkin minusta erityisen hyvä sukupuoliteeman käsittelyssä. Aivan kuten Janssoninkin teokset.
Ai niin, tämäkin vielä piti sanoa.
VastaaPoistaHyviäkin puolia tässä tietenkin on, että meillä on tämä reipas tyttökuva: Pepit ja Tiinat jotka pärjäävät aina ja ikuisesti. Joku ihan ylivahva naiskuva joka istutetaan tyttöön kuin tyttöön ja se sama naiskuva näkyy muussakin suomalaisessa (skandinaavisessa?) kirjallisuudessa.
Olen vuosien varrella ja elämän myötä vain alkanut protestoida mielessäni sitä kuvaa vastaan. Ei tartte jaksaa ja olla aina niin vitun ylivoimainen, että kantaa kaiken, että kaikesta selviää. Aina ei vaan selviä, vaikka minkä tekisi.
Joops, lapsena sain kyllä lukea aika paljon mitä huvitti, ei siinä ulkopuolisia kontrolleja tullut. Sisäisiä kontrolleja oli sen verran että jos oli liian aikuista tavaraa niin se oli vaan tylsää. Tai sitten ne menivät muuten ohi...
VastaaPoistaSukupuolettumista oli tosiaan, tosin kyllä minä hypin myös niiden rajojen yli, Tiinoja en niin lukenut mutta muutamankin Neiti Etsivän ja myös vaikkapa Merja Jalon heppakirjoja. Enkä sen kummempaa ympäristöpainetta muista, ehkä olin onnistunut etabloimaan jonkinlaisen "se nyt lukee aivan kaikkea, turha siitä on sanoa" aseman...
Reippaista tytöistä, kun luin Peppiä tässä vähän aikaa sitten niin jotenkin en kyennyt välttämään sitä ilkeänsurullista aikuisluentaa että tässä on hylätty lapsi jonka on pakko jaksaa ja selviytyä itse. Ei sitä kai lapsena huomannut, ja Lindgren on tehnyt aika moneenkin kirjaan tuollaisia kaksoisluentoja että lapsena lukee yhdellä tavalla ja aikuisena huomaa jotain ihan muuta...Leijonamielen lopun itsemurha lienee se tunnetuin mutta on niitä muitakin.
Mutta hyvä huomio myös tuo Viisikon sukupuoliroolien käsittely, en ollut tullut ajatelleeksikaan tuota (kai tuosta ainakin yksi gradu on jossain kirjoitettu?)
Luulen, että tykkäsin Viisikoista niin villisti sen vuoksi, että siinä oli Pauli/Paula, tyttö joka halusi olla poika. Viisikot eivät tosiaan olleet minulle vain kevyttä viihdykettä, jollaisina niitä pidetään, vaan happea, koska Paulan hahmo kertoi minulle, etten tunteineni ollut luonnonoikku. Itselleni ovat tyttökirjat jääneet hiukan vieraiksi juuri siksi, että vähän karttelin niitä. Karttelin omaa tyttöyttäni, eivätkä tyttöjen jutut tuntuneet kiinnostavila sen paremmin elämässä kuin kirjallisuudessakan. Nuortenkirjojen sukupuolittaminen kumpuaa tietysti kulttuurin vahvasta sukupuolittumisesta, se on niin itsestään selvä asia se sukupuoli, ettei sitä yleensä havahdu edes ihmettelemään. Itselle silmät avaava hetki oli keskustelupalstoilla joskus 10 v sitten, koska aina kun keskusteluun tupsahti nimimerkki, josta ei voinut suoraan päätellä sukupuolta, kaikki halusivat heti selvittää keskustelijan sukupuolen, eivätkä saaneet rauhaa ennen kuin tiesivät.
VastaaPoistaViisikoissa oli myös Henrietta joka halusi itseään kutsuttavan Henryksi.Se sisäinen poika näissä tytöissä onkin mielenkiintoinen juttu, itse samastuin hyvin vahvasti Pauliin ja myöskin Timiin, siihen koiraan. Kirjasarja kirjoitettiin sentään 1940-luvulla, siis yli puoli vuosisataa sitten, ja yhä aina vaan nämä kysymykset sukupuolesta ovat aika hankalia. Olen tuon ilmiön havainnut myöskin, että sukupuolitamme nopeasti ja haluamme tunnistaa onko tuo mies vai nainen. Se on antaa turvallisuudentunteen, vaikka toisinaan aika keinotekoisenkin.
VastaaPoistaTapasin ihan taannoin yksissä juhlissa miehen jonka kanssa juteltiin mm näistä kysymyksistä. Häntä oli kiusattu koko kouluajan siitä, että hän oli kuulema liian tyttömäinen. Hän pohti sitä yhä ääneen, että mitenkä hänen olisi sitten pitänyt olla että olisi saanut olla rauhassa se joka hän on. Ilman näitä sukupuoleen ripustettuja hyväksytty-torjuttu leimoja ja ominaisuuksia, koska hän kokee olevansa/on mies.
Jokin itsestäänselvyys, normi, tulee näkyväksi vain silloin kun jokin rikkoo sitä, ei ole tuon norminmukainen. Viisikoissa käsiteltiin hyvin tätä tematiikkaa ja problematiikkaa, ja siten ettei tarvitse olla norminmukainen.
Hdcanis, minustakin Peppi on traaginenkin hahmo, surullinen. Siitä muuten on pari kuvausta (jossakin niistä kirjoista), joissa hän kokee olevansa hyvin surullinen ja lohduttoman yksinäinen. Lindgrenin kertomukset ovat taitavia, hänen kirjojaan voi lukea uusin silmin tai toisin. Ylösalaisinkin, sanoisi tähän Peppi.
On kyllä merkillistä, että ihmisen täytyy kärsiä siitä jos on naismaisena pidetty mies, tai miesmäiseksi koettu nainen, vaikka ihminen olisi muuten terve ja hyväkuntoinen. Nuohan asiat eivät mitenkään vie ihmiseltä toimintakykyä, eikä niistä ole oikein mitään konkreettista haittaa.
VastaaPoistaViisikoista puheenollen - onko niistä otettu milloin viimeksi uusia painoksia? Tukka pystyssä olen näet lukenut niitä vanhoja aikuisiällä - mustalaistyttö Jo, about 12 v jota nimiteltiin "pikku lumpuksi" :O. Ja sitten tämä Blytonin joka paikassa toistuva "jääkää te tytöt pitämään luola siistinä, me pojat mennään seikkailemaan"
VastaaPoistaEsikoistytär yllätti iloisesti - on metsästellyt äidilleen Gulla-kirjoja netistä, tänään sain kolme kappaletta ja kaksi on tulossa. Ja noista Merja Otavan kirjoista, pidin sekä Priskasta että Annika Ärripurrista, viimeksi mainitussa viehättävin hahmo oli Annikan taiteellinen kaveri Mai, joka pystyi katsomaan kaikkia muita tarkkasilmäisesti muttei kestänyt omaa vahvaa kuvaansa vaan piirsi itsensä pikkunättinä tusinatyyppinä. Tuon kirjan kun vielä jostain saisi!
Pakko vielä lisätä kun joku tuolla ketjussa mainitsi Pupu Tupunat - vain masokisti lukee niitä lapsilleen. Kamalampia lastenkirjoja en osaa kuvitella! Tämä siis ihan omana pikku mielipiteenäni...
VastaaPoistaSen sijaan esimerkiksi Urpoa ja Turpoa oli hillittömän hauska lukea pienille ja todeta että teinitkin hiippailivat kuuntelemaan ja kun pidin taukoa niin mies huomautti vaimeasti tietokoneelta että "ei mua haittaa jos jatkat vielä vähän aikaa...". Tarina oli se jossa dementoitunut mummo sulki Turpon pakastimeen - Turpo oli siis mennyt tyrkylle sen luukulle kun halusi jäätikköretkelle, muttei siellä sitten ollutkaan kivaa...;D
Viisikoista on vissiin otettu painoksia 2000 luvullakin, mutta olisiko jotain uusia käännöksiä, en tiedä yhtään. Reine, tuo mitä sanot Viisikoiden asenteista, on kyllä totta, ja siinä aikakauden muuttuminen näkyy että nyt tuollaisiin asioihin kiinnittää huomiota. Omassa lapsuudessani tuollainen hommien sukupuoliroolittaminen oli arkipäivää, ja siksi ehkä koin Paulin roolimallina, koska hän kuitenkin kapinoi tätä roolitusta vastaan. On ikäänkuin vähän uudemman aallon feminismin ansiota, että ajatellaan tyttöjenkin saavan seikkailla tyttöinä. Ainakin joidenkin ihmisten tyttöyteen kuuluvat myös seikkailut. Myös Tupunoista samaa mieltä, mutta voi, olen elämäni aikana törmännyt yhä uusiin lapsisukupolviin, jotka rakastavat niitä.
VastaaPoistaEdelliseen puheenvuoroon liittyen: Miksi aikuisen pitäisi ostaa lapsilleen huonoja kirjoja tai jopa lukea niitä heille, kun hyviäkin on aivan riittävästi kirjastot ja kaupat pullollaan?
VastaaPoistaJaa, vaikea sanoa. Mutta eikö sydäntä yhtään raasta ajatus,että lapsonen joka halajaisi kuulla Pupu Tupunaa ei koskaan saa kuulla niitä, koska vanhemmat pitävät niitä huonoina? Jos objektiivisia ollaan, niin eihän niissä mitään huonoa ole, siis siinä mielessä että välittäisivät jotain arveluttavaa maailmankuvaa tms. Mutta lapsen kohtalona tietysti on aina se, että vanhemmat päättävät hänen puolestaan tällaisista asioista, kunnes hän on riittävän vanha ottamaan ohjat omiin käsiinsä.
VastaaPoista