Minulla on salainen suhde Tammiseen, sillä olen debytoinut samana vuonna kuin hän. Muistan miten Parnassossa julkaistiin etukäteen juttu neljästä merkittävästä tulevasta esikoiskirjasta, ja Tamminen oli yksi niistä. Tajusin yhtäkkiä esikoiskirjailijoiden pyyhkineen ohitseni oikealta ja vasemmalta, kun minä olin kykkinyt lähtöruudussa ja odotellut kilpajuoksun alkamista.
Tamminen on julkaissut kahdeksan kirjaa. Minun näkökulmastani hän on saanut valtavasti positiivista huomiota, mutta kirjassaan hän listaa kokemansa tölväisyt, ja toistaa parin kriitikon pilkalliset sanakäänteet sanasta sanaan. Hän, samoin kuin idolinsa Veijo Meri kuuluvat siihen käsittämättömään ihmisryhmään, joka säilöö lehtileikkeitä mappeihin.
Lukiessa minut valtasi haikeus. Mitäpä jos minäkin ryhtyisin kokoamaan leikekirjaa! Olisipa tosiaan vinhaa palata nuuskimaan menneitä saavutuksiaan, tai kaltoinkohtelujaan joinakin unettomina öinä, tai vapaa-ajanongelmaisina iltoina.
Kävin paperikaupassa siinä tarkoituksessa, että ostaisin hienon mapin. Mutta sitten hurahdin värillisiin klemmareihin, värillisiin papereihin ja uuteen niitojaan, ja mappi unohtui.
Tammisen esikoiskirja oli nimeltään Elämiä. Kokoelma lyhyitä elämäkertoja, ehkä jostain vähän samanlaisesta maisemasta kotoisin kuin Gösta Sundqvistin sanoitukset. Käytin niitä materiaalina kirjoituskursseilla, ja hauskoja juttuja ihmiset niiden kirvoittamina kirjoittivatkin.
Tamminen on koko ikänsä kärsinyt ujoudesta, ja huomattavan moni kokoelman jutuista esittelee ujoutta ja sen seurauksia. Monet ujouden aiheuttamat kommellukset ovat minulle tuttuja. Olen tehnyt samanlaisia poistumisia juhlallisista tilaisuuksista, ja päätynyt ryntäilemään ympäriinsä yhtä naurettavasti. Muistan miten näin hänet kerran Turun kirjamessuilla istumassa kirjakaupan typötyhjällä osastolla vieressään pino myytävänä olevia kirjoja. Hassua kyllä, Tamminen raportoi tämän kokemuksen kirjassaankin. Ehkä se oli juuri niin piinallista kuin miltä se näyttikin. Ja ehkä se näytti mielestäni piinalliselta, koska sekin kokemus on niin tuttu.
Tässä postauksessa ei ole varsinaista pointtia. Tammisen kirjassa on hetkensä, mutta silti tulee vaikutelma kuin se olisi tehty vähän sutaisten, verrattuna joihinkin edellisiin. Silti mielestäni jokainen ihminen, joka nousee kertomaan ujoudestaan, ansaitsee kymmenen pistettä ja papukaijamerkin.
Tekstit
(räpsyttää silmiään viattomasti): Mitä käsittämätöntä lehtileikkeiden säilömisessä mappeihin on?
VastaaPoistaOnkohan mahdollista, että introversio ja ujous sekoitetaan toisiinsa ja että sen tekevät jopa ihmiset, joilla on vain yksi näistä kahdesta synnynnäisestä ominaisuudesta? Olen itse sekä että mutta kieltäydyn sanomasta kumpaakaan kärsimykseksi. Kärsimystä on enemmänkin se, että kaikkien ihmisten odotetaan pystyvän toimimaan ja käyttäytymään sellaisen ideaalinormin mukaisesti, joka sopii paremmin ekstroverteille ei-ujoille.
No tuommoinen järjestelmällisyys ja sinnikkyys siinä järjestelmällisyydessä on minusta ihmeellistä. Ktllä ujous ja introversio varmaan voidaankin sotkea toisiinsa, mutta Tamminen puhuu mielestäni selvästi ujoudesta, joka on omakin ongelmani. Ujous aiheuttaa kärsimystä, jos se vaikeuttaa toimimista niissä sosiaalisissa tilanteissa joissa kuitenkin haluaisi olla mukana. Mutta tuo on kyllä totta, että yhteiskunnassa vallitseva ulospäinsuuntautuva aktiivinen ja äänekäs ihmisihanne aiheuttaa monille ihan turhaa kärsimystä.
VastaaPoistaAi että vielä oikein alkaisit tekemään mappia tölväisyistä ja ikävistä kokemuksista. Minusta sinä vatvot sellaisia ihan liikaa muutenkin. Ikäviä kokemuksia on riittävästi jokaisella ihmisellä, mutta on hyvä että olet löytänyt Tammisen, jonka kanssa voit jakaa piinalliset tuntemukset. Viime aikoina olet saanut suitsutusta joka puolelta, mutta ei taida auttaa. Voisit tietty hankkia mapin niiden vuodatusten säilömiseen vai oletko enemmän kotonasi kammotusten keskellä.
VastaaPoistaNiin siis ideana olisi, että keräisi kaikki jutut sinne mappiin, ei pelkkiä tölväisyjä tietenkään. Opettelisin järjestelmälliseksi, niin kuin sinä olet. Eivät kehut tosiaan auta, koska kannettu vesi ei pysy kaivossa. Tämä asia varmaan pitäisi vääntää sinulle rautalangasta jotenkin.
VastaaPoistaÄh. Ei niitä tölväisyjä ja tönimisiä kannatta mapittaa, paitsi ehkä siinä mielessä että mapeissa ne on helpompi polttaa. Pysyvät merkillisen sitkeästi muutenkin mielessä. Ovat niin sitkeää ainetta, että liimaantuvat mieleen aika tiukasti.
VastaaPoistaMutta kyllä niitä kannattaa kuule vähän liottaa sieltä pois, ja antaa sen myönteisenkin tarttua kiinni. Hanki sellaista liimaa, että pysyy kiinni ;)
Kyllä sellainen äänekkään tarmokas ekstavertti saattaa aiheuttaa kärsimystä vähän toisentyyppisille luonteenlaaduille, vähänhän se on tilannekohtainen juttu sekin. Jossakin messuilla varmaan pärjää paremmin, mutta entäs sitten muuaalla ? Liputan kovasti sen puolesta että saa olla UJO. Ujoista sankareista muistan lukeneeni myös KJ:n kirjoista...
On pakko laittaa heti toinen tähän, kun mulle tuli spämmisanaksi PERSE. Jopas jotakin !Kokeilen vielä toisenkin kerran, että mikä tulee, että tuleeko joku kirosana vai mikä...;)
VastaaPoistaKirja-arvostelut kellastuvat nopeasti, siksi ne kannattaa skannata heti ja laittaa talteen. Alkuperäiset voi laittaa muovitaskuihin ja kauniiseen mappiin.
VastaaPoistaKannattaa lukea vanhoja kirja-arvosteluja silloin tällöin, muuten muistaa vain pahimmat piikit. Niistä voi jopa oppia jotakin. Niissä voi olla niin mukavia kohtia, että niitä voi käyttää kirjansa esittelyssä kotisivuillaan.
Joku arvosteli minua siitä, että olen laittanut vain myönteisiä arvioita kirjoistani kirjojeni esittelyblogeiin. En kai minä niin tyhmä ole, että laittaisin sinne haukkumisia. Ne ovat jo menneet perille koteihin ja minulle. Muut unohtavat ne, kirjailija itse muistaa ne, niin kuin hänen lastaan olisi parjattu.
Epäpätevät tai kaunaiset kriitikot luulevat, että kirjallisuuskritiikki tarkoittaa haukkumista.:) Parhaat kirja-arvostelut ovat rakentavia, ne rohkaisevat kirjailijaa etenemään oikeaan suuntaan ja ohjaavat lukijan löytämään sopivaa luettavaa,
Ilkeämielinen kritiikki on kuin lantaa, jota on parasta levittää ruusupensaiden alle. Siellä siitä voi olla hyötyä:)
Netti katkoo koko ajan kesken kommentoinnin. Sain yhteyden vihdoin toimimaan.
VastaaPoistaLoppuosa edelliseen kommenttiin:
Alexander Pope kirjoitti runon kritisismistä 1700-luvun alussa. Hän esittää siinä kuuluisan lauseensa kriitikoista: For fools rush in where angels fear to tread. (Vapaa käännös: Typerykset astuvat rautasaappain sinne, minne enkelitkin arkailevat astua.) Jospa August Ahlqvist olisi lukenut tuon runon tai edes tuon lauseen. Ehkä hän olisi kohdellut Aleksis Kiveä edes hiukan inhimillisemmin.
P.S. Eräs ystävä toi Kanadassa ratsastuskoululta hevosenlantaa puutarhaamme. Ruusut ja gladiolukset kasvoit villeinä. Puutarhapalstoilla sanotaan, että lannan täytyy antaa maatua ainakin puoli vuotta, muutoin se polttaa ruusut. Ehkä samaa voi sanoa ikävästä kritiikistä. Senkin pitää antaa maatua siellä kansioissa tai kenkälaatikoissa, ennen kuin sitä ryhtyy taas lukemaan.
Hirlii, ujous voi ajaa ihmisen todella noloihin tilanteisiin, joista Tammisen kirjassa on pari tuttuudessaan surkuhupaisaa esimerkkiä. Epäilen, että ujoilla on ongelmia kaikkialla. Mutta se on siinä mielessä samantekevää, koska ujo ei voi ikinä vapautua ujoudestaan, se on ominaisuus, joka pitää vain hyväksyä, ja yrittää elää sen kanssa.
VastaaPoistaAnna, vertaus ruusujen kasvatukseen on varmasti toimiva. Mutta se tästä nyt vielä puuttuisi, että ryhtyisin skannaamaan lehtijuttuja. Minähän tulisin raivohulluksi.
Kyllä tämä blogi vastaa aikamoista "mappia", joten ei syytä huoleen, sillä olet uskollisesti raportoinut, mitä kirjoistasi sanotaan. Markkinointiopistosi kannustaa sinua kirjoittamaan myös myönteisestä palautteesta, jota olet saanut runsaasti. Ja ei kai ikävä ryöpytyskään merkitse mitään lopullista, sillä ihmiset, myös kritisoijat, muuttavat onneksi mieltään. Kirja, josta piti murkkuiässä ei enää kolahda ja se mikä ei silloin sytyttänyt, puhuttelee aikuisena. Jotkut antavat pahaa palautetta ihan vain periaatteesta, vaikka eivät olisi perehtyneet asiaan tai haluavat tarkoituksella käsittää väärin tai eivät ole edes esim. lukeneet kirjaa. Onko se nyt loppujen lopuksi niin vaarallista. Itse olet ammattisi valinnut ja tietääkseni kirjailijan ammatti on unelmiesi täyttymys, vaikka se pakkaa unohtumaan kaamoksen koittaessa.
VastaaPoistaPaljon on jäänyt kyllä raportoimatta. Ja minulla oli kirjailijanuraa ennen blogiakin, mutta mitään ei ole dokumentoituna siitä ajasta. Eihän se joidenkin sylkykupiksi, tai inhokiksi joutuminen tietenkään ole vaarallista. Oikeasta näkökulmasta katsoen mikään ei ole vaarallista. Ajattele maailmaa 500 vuoden kuluttua. Millään mitä nyt koemme ei ole maailman kannalta merkitystä. Eikä kokemuksillani tietenkään ole merkitystä vaikkapa Saimaan norpille, tai Amazonin sademetsille, joten turhaanhan tässä kärvistellään, se on totta.
VastaaPoista"Mutta se on siinä mielessä samantekevää, koska ujo ei voi ikinä vapautua ujoudestaan, se on ominaisuus, joka pitää vain hyväksyä, ja yrittää elää sen kanssa."
VastaaPoistaEikös Keltikangas-Järvinen sano, että ujoudesta huolimatta voi opetella erilaisia taitoja, joilla ujokin selviää hankalista tilanteista. Hän muistaakseni sanoi viimeksi lukemassani kirjassa myös, että ujous on - varsinkin nykyaikana - suurempi ongelma ympäristölle kuin ujolle itselleen... Lisäksi tulee se sukupuolisuus, ujoutta on pidetty naisella söpönä, mutta jos mies on ujo, eihän se ole mies eikä mikään.
Minä olen ulospäin juuri semmoinen rasittava ekstrovertti, joten useimmat pyörtyy hämmästyksestä kuullessaan, että kärsin sosiaalisesta jännittämisestä (nuorempana suorastaan pelosta). En edes kaipaa sosiaalista toimintaa kuin harvoin ja vähän kerrallaan, nautin kyllä sopivien ihmisten seurasta, mutta sekin väsyttää minut aika nopeasti.
Näistähän me Kirstin kanssa viimeksi tavatessa puhuttiinkin, ja väittäisin, että meissä on aika paljon yhteistä, vaikka sivullinen ehkä katsoisi että siinä on kyllä kaksi ihan erilaista ihmistä :) Kirsti on fiksun, rauhallisen ja harkitsevan oloinen ja minä häilän kuin heinämies ja pulputan puutaheinää.
Kirsti on myös tosi hyvä esiintyjä, eikä siinä ainakaan näy ujous päällepäin - puhuu selkeästi ja kuivan humoristisesti (Turun riemurasia, hihii ;) ja näyttää Kirjailijalta :)
Anu, ajatelin että ne KJ:n mainitsemat opeteltavissa olevat taidot ovat juuri sitä ujouden kanssa elämistä. Eli ei yritetä turruttaa ujoutta, eikä vapautua siitä, vaan otetaan se huomioon ja mietitään teknisiä keinoja, joiden avulla sen kanssa kuitenkin pystytään toimimaan.
VastaaPoistaNiin, mulle tuli kyllä yllätyksenä, kun kerroit ettet ole kovin sosiaalinen. Mutta se johtuu tietenkin siitä, että me emme koskaan tapaa silloin kun satut olemaan epäsosiaalinen. Koska olet silloin ilmeisesti kotona. Minunkaan epäsosiaalisuuteni karvas todellisuus ei yleensä paljastu muille kuin aviopuolisolle, koska muut eivät koskaan tapaa minua silloin kun olen epäsosiaalinen. He tapaavat minut vain silloin kun olen sen verran henkisesti voimissani, että pystyn ylipäätään olemaan ihmisten ilmoilla. Usein varmaan selviydyn erilaisista haastatteluista ym jutuista kohtuullisesti, mutta se edellyttää sitä että menen jotenkin autopilotilla, enkä paljon ajattele. Heti jos havahdun tilanteissa miettimään, että mitä siinä nyt tapahtuu, alan kakistella ja sönkätä ja puhun läpiä päähäni.
Minulle leikekirja on ollut pelastus synkkinä hetkinä. On mukava lukea hyviä arvosteluja, ilman leikekirjaa olisivat mielessä vain ne huonot.
VastaaPoistaAnna, tietenkin kirjailija siteeraa kehuja, minä ainakin. Kuka höhlä panisi kotisivuilleen lyttääviä arvioita. Paitsi Kirsti ehkä, heh.
Tätä et Kirsti ikinä usko: kärsin kammottavasta esiintymispelosta. Kaikki sanovat, ettei se näy päälle, mutta tunne on niin epämiellyttävä, että voin pahoin ja tärisen. Olen kyllä sosiaalinen, mutta joidenkin ihmisten kanssa menen lukkoon ja hukkaan oitis kaikki punaiset langat. Omien mielipiteiden ääneen sanominen (jopa järjellisten lauseiden muodostaminen) on joskus uskomattoman vaikeaa, siksi kirjoitan.
”Eihän se joidenkin sylkykupiksi, tai inhokiksi joutuminen tietenkään ole vaarallista. Oikeasta näkökulmasta katsoen mikään ei ole vaarallista.”
VastaaPoistaSinänsä kai sanat eivät ole vaarallisia, eikä sanomiset, mutta kyllä niillä on vaikutuksensa, vaikka toisen sylki saattaa jopa lentää kaukaa ohi tai vastatuulessa lentää sylkijän omaan naamaan. Mutta, tätä ei minusta pidä vähätellä tai mitätöidä. Ei toinen ihminen voi olla tai hänen ei tarvitse suostua olemaan vain kaatopaikka tai sylkykuppi tai nyrkkeilysäkki. Tai kuten eräs kaksitoistavuotias poika aikoinaan sanoi yhdessä teatteri-ilmaisunryhmässä, että hän kokee koulussa olevansa vain maali jossa hän on ottamassa vastaan milloin mitäkin häntä kohti potkaistuja asioita.
Sitä maalitaulun osaa ei kannata kenenkään ottaa osakseen.
Heikki Harma kirjoitti aikoinaan julkisen vastineen itseensä kohdistuneesta loukkaavasti kirjoitetusta arvostelusta taiteilijana. Hän menetti työkykynsä tuon julkisen solvaamisen tai ”musiikkikritiikin” takia. Eikä työkyvyn menetys ole ihan pikkujuttu taiteilijalle.
Tuosta sosiaalisuus-epäsosiaalisuus akselista:
Eiköhän se vaihtele ihan jokaisella ja aika paljon, ja monista seikoista riippuen. En usko, että kukaan sijaitsee vain ja ainoastaan noissa kahdessa ääripäässä, jotenkin pysyvästi. Ja mitä se sosiaalisuus sitten on? Pidän kovasti KJ:n näkemyksistä tästä asiassa. Sosiaalisuutta on monenlaista, mutta nykyisin yhä enemmän tunnutaan pitävän sosiaalisuutena vain sitä melko pinnallista, sosiaalisen mediankin hellimää sosiaalisuutta.
Siksi minua voikin pitää SoMe rajoittuneena ihmisenä: en twiittaa, tzättää tai tunne minkäänlaista halua olla mukana naamatussa enkä silti koe itseäni sellaiseksi jolta puuttuisi tarpeelliset lähi-ihmiset, sosiaalinen verkosto, jossa sosiaalisen pääoman määrä on monelta osin merkityksellisempi ja arvokkaampi kuin tämän SoMeksi kutsutun sosiaalisuuden välittämä.
Kirsti kaimaseni, aina joskushan näitä juttuja kuulee, miten esiintymiskammoinen ihminen on päätynyt estraditaiteilijaksi, ja vielä vuosikymmenien uran jälkeen ennen esityksiä vapisee pukuhuoneessa. Mutta tosi on, vaikeahan sitä on sinunkaan kohdallasi uskoa todeksi. Uskon kuitenkin, kun niin sanot. Ja tuossa kirjoittamisen syyssä tunnistan samuutta.
VastaaPoistaHirlii, ulkopuolinenhan näkee Heikki Harmankin kohdalla, että siinä veti taitelija turhasta herneet. Kyllä tuon verran pitäisi ihmisen kestää. Mutta jos taiteilijan oma kokemus on musertuminen, niin ei siitä parane, jos häntä ulkopuolelta yritetään potkia pystyyn.
Sosiaalisuudesta: KJ taisi uusimmassaan puhuakin, että osuvampi sana olisi "seurallinen". Se kuvaa paremmin mistä on kysymys. Ihminen voi siis olla suht laimeasti kiinnostunut seuraelämästä, mutta jos hän siihen osallistuu, hän saattaa pärjätä siellä hyvin, nauttia itse, ja aiheuttaa iloa myös muille. Silti hän usein valitsee mieluummin kotiin jäämisen.
Jaa-a, en minä ainakaan "näe" sellaista, vaan että ilkeys on ilkeyttä, loukkaaminen loukkaamista ja se on syytä sellaiseksi myös julkisessa keskustelussa nimetä, jos se sellaista on. Minusta se oli rohkea ja hyvä teko Harmalta aikoinaan kun hän siitä julkisesti kirjoitti.
VastaaPoistaTuo "kestä-kestä-kirkkaimman-kruunun-saat" on ollut kristillisessä etiikassa minusta epäilyttävimpiä asioita, koska se antaa toisella kädellä luvan solvata ja loukata kanssaihmisiään.
Ei tarvitse sietää ja kestää mitä tahansa. Kenenkään ei tarvitse.
Seurallisesta lörpöttelystä en niin kauheasti välitä, nuorempana se ehkä tuntui toisinaan tarpeelliselta. Mutta vaikuttaisi olevan niin, että tämä re-aktivoiva sosiaalinen toiminta (reaktiivisuus,impulsiivisuus, lyhytjänteisyys) on tullut tärkeämmäksi kuin reproduktoiva (harkitseva, tuumiva, prosessoiva).
Tarkoituksena olisi pistää talteen kaikki palautteet, hylyt ja hyväksynnät mitä kustantajilta yms tulee. Ja senkin jälkeen tulevat mahdolliset artikkelit yms. Tiedän kuitenkin olevani sellainen "homssantuu", että hävitän suurimman osan ennen kuin saan niitä mihinkään talteen... :/
VastaaPoistaTuo ajatus kestä-kestä-kirkkaimman-kruunun-saat syntyi varmaankin sellaisena aikakautena, jolloin ei voinut mennä oikeuksiaan puolustamaan tai meni henki, joka ei ollut kallis väkivaltaisina aikakausina. Nykyaikana kristinuskossa korostetaan oikeudenmukaisuutta.
VastaaPoistaAinoa lohdutus oli ennen se, että saattoi joskus elää salaa kotonaan rauhallista ja onnellista elämää kulkutautien, nälkävuosien ja kuolemantapausten välillä. Pelkkä hammassärkyksin sai mielen matalaksi kuninkailtakin. Elämä oli useimmille hyvin lyhyt, ja toivo paremmasta elämästä kuoleman jälkeen lohdutti, auttoi kestämään.
Me tavalliset ihmiset olemme nykyaikanakin aika voimattomia esimerkiksi taloudellisten vaihtelujen kourissa, ja sitten tulevat tsunamit ja muut luonnonkatastrofit, jotka eivät säästä ketään. Uskonnon antama lohdutus on suunnaton. Loppujen lopuksi olemme kaikki hyvin hauraita.
Vantaan seurakuntalehden uudessa numerossa on aiheeseen liittyvä kolumni, jonka lukemisesta sain samanlaisia hyviä värinöitä kuin ylläolevasta keskustelustakin. Kolumnin on kirjoittanut Virpi Hämeen-Anttila.
VastaaPoistahttp://www.vantaanlauri.fi/arkisto/2010/2010-09-30/kolumni/oikeus-yksinoloon
Kiitos linkistä Helena!
VastaaPoistaAnne T, toivon menestystä tulevaan arkistointimissioosi;-)
Anna, olen joskus ajatellut sitä miten valtava muutos se on, kun ihmiset ovat kadottaneet iankaikkisen elämän toivon. Ikuisuusperspektiivi on kadonnut. Se kyllä vaikuttaa ihmisen psyykeen.
Onpa täällä kiinnostava keskustelu menossa! Ja erinomainen oli myös Virpi Hämeen-Anttilan kolumni - kiitos linkistä.
VastaaPoistaJaan tuon kokemuksen, että voi olla sosiaalinen ja muiden mielestä ilmeinen ekstrovertti ja samaan aikaan omassa mielessään myös ujo tai sosiaalisia tilanteita jännittävä. Eivät ne sulje toisiaan pois.
Kukahan viisas muuten sanoikaan, että ellei kestä yksinoloa, ei kestä myöskään kaksinoloa. Siinä on vinha perä.
Erinomainen, tuo Virpi Hämeen-Anttilan kolumni. Kiitoksia. Oikeus olla ja rakastaa yksinoloaan.
VastaaPoistaUsko, toivo ja rakkaus, kolmen tärkeän asian pakkaus, antavat lohtua, ja kannattaa pitää mukana.
(tuohon kärsimysasiaan suhtaudun epäilevästi)
Minulla ajatus hyppäsi materiaaliin, jota valitset kirjoituskursseille. Valitsetko aina mielestäsi hyviä otteita vai myös varottavia esimerkkejä?
VastaaPoistaToinen juttu, jota mietin, on kysymys ujouden vastakohdasta. Röyhkeys? Rohkeus? Reippaus?
Hei Maisakaisa, minulle on jäänyt mieleen myös sellainen lausahdus, että rakastaa ihmiskuntaa, mutta ei kestä viittä minuuttia samassa tilassa toisen ihmisen kanssa. Minusta se oli hauskasti sanottu, tunnistin kai itseni jotenkin tuosta paradoksista, vaikka kestänkin kyllä ihmisiä huomattavasti pidempään kuin viisi minuuttia.
VastaaPoistaMm, valitsen vain sellaisia, jotka inspiroivat itseäni jotenkin. Ihmiset pelkäävät muutenkin kaikkia mahdollisia kirjoittamiseen liittyviä virheitään, etten halua lisätä ahdistusta.
Ujous on ehkä ominaisuus, johon on kasaantunut useampia temperamenttipiirteitä samaan nippuun. Ujon ihmisen vastakohta on ihminen, joka suuntautuu heti kohti uusia ihmisiä, on valmis tutustumaan heihin ilman hetkenkään miettimisaikaa. Kysymys on siis sosiaalisesta käyttäytymismallista. Röyhkeys, rohkeus ja reippaus taas voivat ilmetä muissakin asioissa kuin ihmissuhteissa. Ja ujo voi toimia erilaisissa tilanteissa reippaasti ja rohkeasti, mikäli se ei edellytä tutustumista vieraisiin ihmisiin.
Hirlii,
VastaaPoistavoitko selittää tarkemmin, mitä tarkoitat 'kärsimysasialla' ja suhtautumisellasi siihen? En ymmärtänyt.
Kirsti,
Ei ikuisuusperspektiivi ole minnekään kadonnut.:) Uskonnot elävät nousukautta, yhtä historian suurimmista, kun katsotaan tilannetta maailmanlaajuisesti. Suomessakin uskonnolla on suuri merkitys, vaikka sitä ei myönnetä kaikissa piireissä.
http://blogisisko.blogspot.com/2010/09/hyvat-ja-pahat-kirjallisuudessa.html
On ikuisuusperspektiivi kuitenkin maallistuneiden ihmisten elämästä kadonnut. Ja valtaosa suomalaisistakin on aika maallistuneita.
VastaaPoistaEi kadonnut. Jopa Suomessakin:
VastaaPoista74 % uskoo Jumalaan
80 % rukoilee joskus
30 % rukoilee päivittäin
45 % uskoo kuolemanjälkeiseen elämään
(etälukion sivut kertovat)
Ujot suomalaiset eivät rohkene vain puolustaa uskontoaan.:)
Minusta Tammisen kirja ei ollut yhtään hutaistu vaain varsinainen helmi, siis aivan ihana, kutkuttava, nautinnollinen, aito...Ja antoi mielettömästi rohkeutta ja samastumisentunteita kirjailijana.
VastaaPoistaPetri Tamminen rules!
Casper
Anna, taidan kärsiä jonkin asteisesta luterilaisuusfobiasta, mutta yritän sinnikkäästi murentaa fobiaani.
VastaaPoistaAnna, 55 % ei kuitenkaan siteeraamasi tutkimuksen mukaan usko elämään kuoleman jälkeen. Se on aika paljon.
VastaaPoistaCasper, selvä pyy. Mut tarkennan nyt vielä, että vertasin tätä kirjaa Tammisen edellisiin, en siis vain noin ylipäätään muuhun julkaistavaan kirjallisuuteen.
Hirlii:-)