Elämäni äänet

Kesällä 1973 löysin Fazerin musiikkikaupan hyllystä Teljäntorilta (tosin sitä ei mielestäni kutsuttu Teljäntoriksi silloin vaan Lipsiksi) The Seekers nimisen yhtyeen levyn. Sitä myytiin muutamalla markalla.

The Seekers oli minulle tuttu, koska edellisenä vuonna The New Seekers oli esiintynyt euroviisuissa. Olin tykännyt New Seekersien euroviisusta, josta mieleeni juolahti että saattaisin tykätä vanhastakin Seekersistä. Pistin viikkorahat vinyyliin.

Tajusin aivan kristallinkirkkaasti, että tällaisesta musiikista nauttiminen osoittaa kaikille, että olen mauton ja pinnallinen. Älykkäät ihmiset eivät kuuntele tällaista musiikkia.

Muistan piharatamoiden ja saunioiden hiukan karvaan mausteisen tuoksun joka melkein peitti alleen pihan perällä hautuvan betonisen roskasäiliön ja sen vieressä hitaasti maatuvien raparperinlehtien hajun kun levy kainalossa tallustin pihan poikki kotiin. Olin yksin kotona ja pistin levyn soimaan.

Heti ensimmäisten sävelten tulviessa olohuoneeseen tunsin nuoren sieluni irtoavan ruumiista ja olin kivuliaan onnellinen siitä että maailmassa on näin ihanaa musiikkia ja minä saan kuunnella sitä näillä tavallisilla, rumilla, tyhmän ihmisen korvillani. Samalla melkein hajosin sen surun vuoksi, että yhtye ei enää esiintynyt, ja koko tuo ihana aikakausi josta laulut kumpusivat, oli vaipumassa unohduksiin ennen kuin minä olin ehtinyt mukaan yhtään mihinkään.

Tämä on yksi niitä kappaleita joita kuunnellessa olen edelleenkin aina pakahtumaisillani onnesta ja haikeudesta ja epäilen edelleenkin tämän osoittavan joillekin fiksuille henkilöille miten pinnallinen olen. Jostain kummasta syystä olen kuitenkin saanut päähäni, että juuri tämä onnen ja kaipauksen sekainen olotila on jotain syvimmällä mahdollisilla tavalla inhimillistä ja tavoittelemisen arvoista, jotenkin kaikkein eniten totta ihmisen elämässä ikinä.

Elämäni äänet