Mietin mitä käytännön tasolla tarkoittaa, että kirjallisuudella saa olla vain itseisarvo.
Olen huomannut, että kirjan opettavaisuutta pidetään nykyään suurena paheena, siitä vallitsee konsensus. Jos romaani, tai runoteos opettaa, se on typerä. Opettavaisuus kuuluu siis selvästi samaan kategoriaan kuin lohdutus, sitä pidetään kyseenalaisena.
Viihdyttäminen on vähän kiikun kaakun. On vahvoja tendenssejä siihen suuntaan, että joillakin tietyillä tavoilla saa viihdyttää (väkivallalla) kun toisenlainen viihdyttäminen (rakkaus) on kyseenalaista. Mutta jos ajatellaan, että kirjallisuudella saa olla vain itseisarvo, lienee selvää, että kaikki viihdyttäminen on silloin kiellettyä.
Lohduttamisen, opettamisen ja viihdyttämisen lisäksi voi käydä niin, että kirja herättää ajatuksia. Tätä on mielestäni pidetty aina positiivisena asiana. Minäkin olen aina otettu, jos joku mainitsee kirjani herättäneen ajatuksia. Mutta jos pidämme tavoitteena, että kirjallisuutta luetaan sen itseisarvon vuoksi, eikö ole kyseenalaista jos meille kirjaa lukiessa herää ajatuksia? Sehän tarkoittaa silloin, ettemme ole pystyneet keskittymään kirjaan sen pelkän itseisarvon vuoksi.
Tulenkin nyt siihen johtopäätökseen, ettei Torgny Lindgren, eikä kukaan muukaan tosissaan ajattele, että kirjallisuutta voisi lukea sen pelkän itseisarvon vuoksi. Kysymys on siitä, että kirjojen lukemisesta saatavat fibat on pistetty rankijärjestykseen. Itseään fiksuna pitävä kirjallisuusväki varmasti kokee, että on ok jos kirja herättää ajatuksia, en ainakaan ole koskaan kuullut kenenkään huolestuneen sellaisesta. Sen sijaan päättelen, että on monien mielestä kyseenalaista jos kirja herättää tunteita, ainakin jos tunteet liittyvät rakkaushaaveisiin.
Kirja ei saa opettaa, eikä siis mielellään lohduttaakaan, mutta se saa kyllä nykyään viihdyttää, jos se viihdyttää oikealla tavalla, siis väkivallalla.
Kirja saa herättää ajatuksia, tosin voi olla, että kirjan kirvoittamien ajatusten pitää olla oikeansuuntaisia, poliittisesti ja ideologisesti korrekteja.
Tekstit
Minä aloin oikein miettiä, että miten sen kirjan itseisarvon laittaa sanoiksi. "Luin tämän kirjan, koska siinä on kovien kansien paperisia sivuja, joissa on painettuja sanoja ja lauseita." Vai? terkuin Lentsu
VastaaPoistaAika hyvin kiteytetty, Lentsu!
VastaaPoistaOlisiko niin, että se lohduttaminen ja ajatusten herättäminen on paheksuttavaa nykyään myös muilla taiteen aloilla juuri siksi, että pelätään saarnaamista ja opettamista? Minusta "sanoman" kieltäminen on taiteilijalta pelkästään vastuun välttelemistä, sillä tiedostamme sen tai emme syötämme omaa maailmankuvaamme toisille aina ja kaikkialla. Rehellisempää olisi mielestäni kantaa se vastuu ja uskaltautua tarkastelemaan lähempää niitä viestejä, joita teoksillaan maailmalle lähettää.
VastaaPoistaMillan, olen monta kertaa miettinyt tuota samaa. Monesti esitetään ihanteena, että taiteilijan tehtävä ei ole välittää teostensa kanssa mitään sanomaa. Kuitenkin on täysin mahdoton luoda teosta, joka ei esittäisi väitettä siitä mistä elämässä ja maailmassa on taiteilijan mielestä kysymys.
VastaaPoistaKaikessa, mitä teemme, on sanoma ja viesti: pukeutumisessa, tavassa, millä haukkaamme leipää, tervehdimme postinjakajaa, hieromme vasenta silmää kesken esitelmän kuuntelun.
VastaaPoistaMiten siis kirjallisuus, sanojen sateenkaari ja taivas, voisi olla ilman sanomaa?
Olet oikeassa siinä, Kirsti, että jokainen taiteentekijä luo jonkun todellisuuden, välittää ehkä jonkun viestin ja kirjailijat ennenkaikkea kertovat jotakin jostakin. Ellei ole sanottavaa, kannattaa tehdä jotakin muuta.
VastaaPoistaVaan kuinka niin, että sinusta teemaattiset asiat olisivat vain vastakohtaisuuksia? Siis kuten sanot: rakkaus-väkivalta. Ovatko ne vastakohtia?
Itse en lue kirjallisuutta itseisarvona vaan siksi, että kirjallisuus antaa minulle tavattomasti, sellaista jota en kykene edes verbalisoimaan. Eikä onneksi edes tarvitse.
Kirja voi olla hyvä, vaikkei sillä olisi noita määreitä: lohdullinen, lohduton tahi muuta sellaista. Lukijahan sen myös päättää, ainakin jossain tapauksissa, mitä kirjasta lukee ja mille on täysin sokea.
Anonyymi, ehkä kirjailijat ovat ajatelleet, että sanoma on lukijan korvien välissä, eli siis Millanin sanoin tavallaan vetäytyvät vastuussa. Ovat siis kuin savolaiset, siirtävät vastuun lukijalle...;-)
VastaaPoistaHirlii, tarkoitin rakkaus-väkivalta-vastakohtaisuudella romanttisen viihteen ja dekkarien/trillerien välistä kissanhännänvetoa. Romanttinen viihde keskittyy rakkauteen, dekkarit rikollisuuteen ja väkivaltaan. Toki romanttisessa viihteessäkin tapahtuu väkivaltaisuuksia ja dekkareissa voi olla rakkautta, mutta eikö nyt kuitenkin voida sellainen jako tehdä, että toinen on enempi väkivaltaviihdettä ja toinen rakkausviihdettä?