Siitä huolimatta, että rakastan Shielsin kirjoja, olen ollut siinä käsityksessä, etten ole lukenut Elleitä. Että se vain on jäänyt lukematta, ehkä jonkin arvostelun vuoksi, jossa mainittiin että Ellei on vihainen kirja. Koska olen itse vihainen, mutta en halua uhrata kallista aikaani vihaamiseen, olin ehkä sen vuoksi jättänyt kirjan lukematta. Jotenkin näin olin kai ajatellut.
Lainasin Ellein kirjastosta kesän alussa, mutta en saanut tartuttua siihen. Uusin lainan verkon kautta niin monta kertaa, että lopulta tuli ilmoitus etten enää saa uusia lainaa. Minulla oli maksimimäärä uusintoja. Päätin että nyt se on luettava.
Huomasin heti, että arvostelija oli ollut oikeassa, Ellei on vihainen kirja. Kuolemansairaan feministin taitava, salakiukkuinen romaani, jossa hömppää kirjoittavalla naiskirjailijalla on samanlaisia harrastuksia kuin itselläni. Hän laskeskelee merkittävää kirjallisuutta esittelevistä kokoomateoksista ynnä muista sellaisista kuinka monta naiskirjailijaa tai filosofia on kelpuutettu merkittävien ihmisten joukkoon ja sepittelee mielikuvituksessaan kirpeän ystävällisiä kirjeitä näiden kirjojen toimittajille.
Olen yllättynyt siitä, että Shieldsin ajatukset ovat askarrelleet tällaisissa asioissa. Olen kuvitellut olevani maailman ainoa ihminen, joka ajatukset liikkuvat näin alkeellisella tasolla.
Mutta varsinainen järkytyksen aihe on kylläkin siinä, että luettuani noin 230 sivua tätä romaania, kirjan päähenkilö kertoo miehestään jolla on kammo likaisiin saippuakuppeihin. Ja tuossa kohdassa minä yhtäkkiä tajusin, että minähän olen lukenut tämän kirjan jo! Minä olen lukenut tämän kirjan muutama vuosi sitten, mutta ainoa asia minkä siitä muistan, on tuo likainen saippuakuppi. Jostain syystä tuo kohta romaanista syöpyi mieleeni niin syvästi, että aina kun katson oman kotini kylpyhuoneessa olevaa saippuakuppia, ajattelen että Tom varmaan vihaisi tuota.
Mitä tästä voi päätellä? Toivottavasti ei mitään.
Tekstit
Olenkohan itse ollut vihainen silloin kun luin Ellein, 2000-luvun alussa? Kolahti meinaan kuin tonni tiiliä.
VastaaPoistaLuulen että olen ehkä ollut vihainenkin, ehkä kuitenkin se äiti-tytär-tilanne siinä kolisi enemmän. Oma lapseni, silloin teini, nyt vähän yli parikymppinen vihainen nuorimies, oli enemmän tai vähemmän kadoksissa niihin aikoihin.
Kivipäiväkirjat kuuluu vielä vanhempiin lukukokemuksiin josta oikeasti muistan aika vähän, mutta nuorena perheenäitinä pidin sen tunnelmasta. Ehkäpä Shieldsit ovat osuneet oikeisiin kohtiin elämässäni?
Ja Tomin on syytä pysyä kaukana meidän saippuakupeista ...ainakin yläkerran vessan jossa lapset useimmin käyvät..
Ai niin Kivipäiväkirjat se taisi ollakin.
VastaaPoistaNyt Ellei tuntuu valtavan koskettavalta, myös tuon tytär-tilanteen vuoksi.
Hah, joo, en tiedä miksi se saippuakuppi niin voimakkaasti painui mieleen. On varmaa ihan normaalia, että saippuakupit ovat vähän suttuisia.
Pidin tästä tavastasi kertoa tuosta kirjasta. Shields ei sinänsä kiinnosta minua, mutta tämä saippuakuppi ja muisti, ne olivat hieno oivallus siitä kuinka aistinen muistaminen tapahtuu.
VastaaPoistaJa kuinka joku aistimus saa koko muistin hereille. Silloin saa haltuunsa hirveän paljon. Olet tainnut joskus tästä kirjoittaakin. Kuinka jokin tuoksu voi avata lukitun laatikon.
Luin juuri kirjaa, jossa kerrottiin kuinka Eeva Kilpi koetti palauttaa mieleensä talvisotaa edeltäneet viikot. Hän oli ensin hankkinut informaatiota: lukenut lehitjuttuja, kyseli ihmisiltä jne. Eikä muistanut mitään. Sitten hän näki madonreiän puulattiassa ja madon pään, ja muisti kaiken.
Niin, se on niin kummallista, että avainasemassa saattaa olla jokin aivan merkityksetön juttu, josta sitten kuitenkin avautuu paljon. Mutta siis miten voi olla ettei Shields kiinnosta? Tai no jaa, ei kai siinä mitään ihmeellistä ole, minä kumminkin jotenkin tajusin nyt rakastavani tätä kirjaa, joskin vaadin sen tajuamiseen tämän toisen lukukerran.
VastaaPoistaTuo on niin tuttua tuo että ei muista lukeneensa jotakin kirjaa ennenkuin jokin yksityiskohta paljastaa (karmean?) totuuden... Kaipa se on seuraus liian paljosta lukemisesta...
VastaaPoistaTulee liian ahdasta, on ollut niin voimakkaita rakkauksia tässä ettei Shields siihen nyt millään voi tulla. ;)
VastaaPoistaTuo on niin ihanaa kirjallisuudessa, että ne omat rakkaat, ja vain kun ne ovat todella rakkaita ja omia, ne avaavat lukijassa ihan hirveästi paljon kaikenlaista.
Ihminen on aistinen olento, se unohtuu tässä tieto-informaatio-aikakaudessa. Saippuakuppi ei ole sinulle merkityksetön juttu, sehän avasi sinun muistisi. Aistisuus on iso osa tajuntaa, sitä ei kannata amputoida itsestään - eikä tietenkään muistakaan.
Hei Palin Zon, joo ehkä se tosiaan johtuu liiasta lukemisesta, sovitaan niin.
VastaaPoistaHirlii juu, niinhän se on, että jotkut kirjat vaan on itselle tärkeitä, jotkut ei.
Niin, aistien kauttahan sitä saa informaatiota maailmasta, että ei ne aistit mikään pikkutekijä ihmiselämässä tosiaan ole.
Apua, minäkin olen lukenut Ellein, enkä muista siitä edes tuota saippuakuppia.
VastaaPoistaMutta ylipäätään kirjasta kuin kirjasta jää yleensä mieleen yksi, yleensä joku pieni juttu. Eikä se tarkoita, että kirja olisi kehno tai oma pää vastaanottamaton: pienikin anti on parempi kuin ei mitään.
Mutta itsellenikin on käynyt monta kertaa, että aloitan kirjaa, jonka olen jo lukenut, enkä missään vaiheessa - edes sen saippuakupin kohdalla - muista mitään aiemmasta. Viimeksi näin tapahtui lukiessani Anne Tylerin Pakoa...
Hei Anonyymi, minä muuten juuri nyt luen Anne Tylerin Pakoa ja mietin kuumeisesti olenko lukenut sen joskus ennen. Tuntuu ihan vieraalta, mutta toisaalta Tyler on lempparini joten luulisi että olisin lukenut kaiken mitä häneltä on julkaistu.
VastaaPoistaEllein kohdalla hämmästyttävintä on se, että se on sisällöltään niiiiiin sellainen että olisin oikeastaan itse voinut kirjoittaa sen. En tietenkään yhtä hienosti, mutta sen ajatukset ovat kuin omiani, siksi tuntuu käsittämättömältä etten muistanut lukeneeni sitä. Mukava joka tapauksessa kuulla, että muutkin voivat yhtä lahjakkaasti unohtaa lukemaansa.
Tyleristä tykkään minäkin. Pyhimys sattuman oikusta on ehkä paras IMO. Viimeisen taitaa olla Amerikan lapset? Siitäkin pidin; herkullinen kulttuuritörmäysten kuvaus ja muutenkin terveellinen muistutus siitä että samanlainen elämäntilanne ei riitä tekemään ihmisistä sydänystäviä
VastaaPoistaVoi Reine, ihanaa kun joku muukin tykkää Pyhimyksestä. Se on niin lämmin ja yllätyksellinen. Amerikan lapsia en ole lukenut. Minä olen vähän jäljessä näiden lukemisteni kanssa kautta linjan.
VastaaPoista