Taitaa olla ihan universaali juttu, että eri uskonnollisissa traditiossa ihmiset, yleensä kai miehet, vetäytyvät erämaahan tai viidakkoon tai vaikka pylvään nokkaan kohtaamaan tuonpuoleista voimaa tai itseään tms.
Luulen, että jotain tuosta itsensä ja oman sisäisen yksinäisyytensä kohtaamisen ihanteesta olin itsekin omaksunut, koska keksin kahdeksankymmentäluvulla lähteä talveksi vanhempieni kesämökille asumaan. Haaveilin kirjoittamisesta ja halusin päästä selville itsestäni. Kevään tullen vanhempani halusivat alkaa käydä kesämökillään ja säilyttääkseni yksinäisyyteni vuokrasin vanhan mörskän erään toisen järven rannalta ja muutin sinne. Olin työttömänä ja toimettomana. Järvelle antavan ikkunan edessä oli Brother sähkökirjoituskone, jolla olisi pitänyt kirjoittaa kuolematonta proosaa, tai edes pilipalijuttuja henkensä pitimiksi.
Viikonloppuisin kävin poikaystävän luona kaupungissa. Hän harrasti pitkiä monologeja, enkä kyennyt murtautumaan niiden läpi ja purkamaan omia sisäisiä tuntemuksiani sen paremmin puhutuiksi kuin kirjoitetuiksikaan sanoiksi. Olin ahdistunut, itkeskelin jatkuvasti.
Poikaystävä seurasi pienellä viiveellä perässäni maaseudun hiljaisuuteen. Ostimme oman talon. Vähitellen kirjoittamiseni alkoi sujua jollakin tavalla.
Vuoteen 2000 harrastin määrätietoista ihmissuhdepaastoa, joka murtui kun löysin internetin erilaisine keskustelupalstoineen. Menin niihin aikoihin myös Tampereen yliopistoon opiskelemaan, sekin merkitsi paluuta sosiaalisen elämän pariin. Luin mm. sosiaalipsykologiaa.
Tajusin vähitellen, että ideani yksinäisyydestä oli ollut perseestä. Ihminen syntyy yhteydessä muihin ihmisiin ja siinä yhteydessä hän pysyy, vaikka kiipeäisi millaisen pylvään nokkaan ja paastoaisi ihmissuhteista. Sen tosiasian voi hyväksyä tai sitten itkeä ja hyväksyä.
Olin tuottanut itselleni roppakaupalla kärsimystä omaksuttuani jostain hevon kukusta ihanteen ihmisestä, joka ei pakene olemassaolonsa perusangstia iloiseen seuraan ja viiniin, vaan tonkii ja tutkii kipujaan yksinäisyydessä, suostumatta siihen lohdutukseen jota läheisten ihmisten läsnäolo voisi tarjota. Siksi lienee ymmärrettävää, etten ole erityisen innostunut kirjoitusharjoituksista, joissa ihmisiä ajetaan yksinäisyyteen.
Ihmisen elämässä on mielestäni ihan riittävästi yksinäisyyttä ja eristyneisyyttä ilman että sitä itselleen vielä tietoisesti hakee.
No ehkä uskonnolliset kilvoittelijat ovat eri juttu. Voi olla, että jonkun ihmisen taiteelliseenkin kilvoitteluun yksinäisyyteen hakeutuminen sopii.
Toisaalta mikä tahansa tavanomainen, latteakin kirjoittaminen tuottaa ihan sinällään elämään yksinäisyyttä koska kirjoittaa ei voi kuin yksin.
Jos kirjoittaa, on pakko kestää yksinäisyyttä.
Lomajaksoja lukuunottamatta kirjoitan joka päivä useita tunteja. Ajattelen, että eiköhän siinä ole minun osani yksinäisyyttä, lopun aikaa saan olla sosiaalinen.
Mukavien ihmisten seurakaan ei täysin vapauta kaikesta surusta, kivusta ja ahdistuksesta, jota elämään sisältyy, mutta olen päättänyt olla lotkauttamatta korviani yksinäisyyten vetäytymisen seireenilaululle.
Tekstit
Tämä oli hieno kirjoitus. Muistan myös hakeutuneeni nuorempana yksinäisyyteen taiteenluomistarkoituksessa. Järjestin itselleni muutaman päivän yksinoloputkia enkä halunnut tavata poikaystävää/kavereita mutta jo nuo muutamat päivät oli aika vaikeaa kestää. Tuli rajatilakokemuksia, ahdistusta, itkuisuutta, olisi pitänyt olla hirveän luova ja aikaansaava yhtäkkiä.
VastaaPoistaToisaalta nyt olen muutaman vuoden ollut totaalisesti ihmisten ympäröimä. Kun tuli tilaisuus olla kolme päivää yksin kotona, tartuin siihen epäröiden. Ja yllättäen se oli ihanaa, kokemuksesta on tullut "salainen" aarteeni. Mutta tuskin olisin nauttinut niistä kolmesta päivästä näin, jos ei taustalla olisi ollut useamman vuoden perheen kanssa 24/7 elämistä. Toinen asia on, ettei minulla ollut mitään agendaa, mitä välttämättä tarvitsi tehdä. Tein mitä huvitti. Siivosin :-)
Hyvä kirjoitus, koska näin toki on: ihminen elää yhteydessä toisiin ihmisiin, ja tähän lisäisin: jopa yksin ollessaan. Risto Ahdin ”kolmen-päivän.yksinolo” harjoituksesta en tiedä, vaikka hänen pedagogiikaansa olen kyllä muuten tehnyt tuttavuutta aikoinani. Mutta voi olla, että hän on tarkoittanut harjoituksen erityisesti sellaisille henkilöille, joiden sosiaalisuus on maanisen pinnallista. Voi olla näin, en tiedä. Sillä, riittävän pitkään yksin oltuaan myös yhteys toisiin ihmisiin näkyy toisessa valossa, on toisenlaista.
VastaaPoistaYksinolon ja yksinäisyyden autuaaksi tekevästä voimasta pauhataan yhtälailla kuin pariutumisenkin onnea lisäävästä vaikutuksista. Usein puhutaan kuitenkin vain ääripäistä. Kukaan ei ole niin yksin, että voisi ajatella olevansa maailmankaikkeuden tai kaupungin tai kerrostalon ainoa asukas. Niin saattaa kokea hetkittäin, etenkin yksinelävä kohtaa tuon raastavan tunteen, mutta se on ohimenevä. Kukaan ei ole myöskään koskaan niin kaksin etteikö joutuisi kohtaamaan yksinäisyyttään ja erillisyyttään, eikä yksikään parisuhde hoida huonosti hoidettua yksinäisyyttä. Toisen läsnäolo sen sijaan lievittää, olet aivan oikeassa siinä, kun voimme murtautua ulos hetkittäin omasta erillisyydestämme kurottautuessamme toista kohden. Olet aivan oikeassa siinä, että ihminen tarvitsee toisia ihmisiä, vaan sekin on” itke ja hyväksy” –asia, että yksinäisyydestään ei pääse. Kuten ei pääsee riippuvuudestaan toisiin.
Kun oppii olemaan itsekseen, itsensä kanssa, on helpompaa selvitä myös siitä yksinäisyydentunteesta, jonka saattaa kokea myös seurassa. Itsekseen ollessaan oppii monenmoista muutakin hyödyllistä, jos haluaa niitä asioita oppia. Yhteydessä toisen/toisten kanssa ollessa oppii ja kokee toisenlaisia asioita. En vain pidä näitä asioita vastakohtina vaan rinnakkaisina sekä sisäkkäisinä asioina. Lapsena ja nuorena kokee yksinäisyyden toisin kuin aikuisena, tässäkin on eroa. Mutta oman kokemukseni mukaan yksinäisyyden kokemuksessa on monenlaisia tiloja, ja monilta ne jäävät kokematta kokonaan.
Minustakin tämä on todella mielenkiintoinen ja ajatuksia herättelevä kirjoitus.
VastaaPoistaMietin omaa kulttuuriympäristöämme. Jossain muualla vähäinenkin yksinäisyys on omituista ja pelottavaa. Toisaalta, samoissa paikoissa uskonnollinen kilvoitus tarkoittaa suureksi osaksi yksinäisyyttä. Aasian miljoonien keskellä buddhalaisuuden ja hindujen luolamunkit, ortodoksien ja katolisten maiden luostarit. Toisaalta, osassa noitakin kulttuuriympäristöjä uskontojen "eliitin" tehtävä on ollut palvella ympäristöään...
Suomalainen on periaatteessa usein ollut tottunut yksinäisyyteen. Pitkät talvet ovat eristäneet meitä omiin nurkkiimme. Kylämmekään eivät ole eurooppalaiseen tapaan talorykelmiä. Siellä ihmiset ovat asuneet osaksi lähekkäin ja pellot ovat sijainneet kauempana. Me tarvitsemme suuremman reviirin.
Luulen, että jonkinlainen sekä-että sopii meille parhaiten. Sellaisena näen sinunkin nykyisen elämäsi, ainakin näin ulkopuolelta.
Hei Kristiina! Kaipa avain onkin siinä, että kuuntelee itseään ja tietää mitä kulloinkin on vailla. jos on ollut pitkään ihmisten ympäröimänä, voi olla tärkeää voida vetäytyä. Ja sekin vaihtelee, että miten paljon kukakin tarvitsee yksinäisyyttä ja miten paljon muiden läsnäoloa. Yksinolo ilman mitään erityistä agendaa kuulostaa oikein mukavalta. Mutta useinhan siinä on jokin vaatimus sisäänrakennettuna. Pitää saada jotain aikaiseksi. Taiteellinen tuotos tai elämään liittyvä syvällinen oivallus, ongelmanratkaisu.
VastaaPoistaHirlii, niin se minusta onkin, että yksinäisyydestäänkään ei pääse. Ei pääse siis kummastakaan, ei ihmisten seurasta, eikä sisimmästä yksinäisyydestään.
Voi tietysti olla, että on ihmisiä, jotka vimmaisesti pakenevat yksinäisyyttään. Toisaalta epäilen, että jokainen kohtaa omaa yksinäisyyttään siihen tahtiin kuin pystyy. itse koen, että jokin yksinäisyyden ihanne aikoinaan ajoi minut kohtaamaan omaa yksinäisyyttäni suurempana annoksena kuin olisi ollut hyväksi. Siksi suhtaudun kriittisesti ihannoivaan puheen yksinäisyyden autuuttavasta vaikutuksesta.
Minustakin yksinäisyys ja yhteisyys ovat rinnakkaisia, sisäkkäisiä asioita.
Tuosta mm:n kirjoituksesta muistan yhden kokemuksen äärimmäisestä yksinäisyydestä ja sen kohtasin kun olin Montserrantin vuoristoon rakennettussa luostarissa käymässä. Siellä, liki pilvien yläpuolella, tuhansien kilmometrien korkeudessa oli luolamunkkien vanhoja majoja ja siellä istuessani ajattelin etten kestäisi sitä yksinäisyyttä - en ehkä haluaisikaan kokea sellaista yksinäisyyttä.
VastaaPoistaHei mm! Joo noita eri uskontojen pyhiä ihmisiä juuri ajattelin. Mutta useinhan he sitten ovat tahtomattaankin vetäneet ihmisiä puoleensa kuin keltaiset kukkaset pörriäisiä.
VastaaPoistaSuomessa on tosiaan totuttu elämään irrallaan muista, kylät ovat olleet väljästi rakennettuja. Vaan niinpä täällä sitten on ollut ja edelleenkin on ihmisillä paljon alakuloa ja ikävää. No tietysti voi kiistellä siitä kumpi on ollut syy, kumpi seuraus. Ovatko alakuloiset ihmiset mieluummin pysytelleet etäällä toisistaan, vai onko heistä tullut alakuloisia, kun eivät ole ymmärtäneet hakeutua toistensa läheisyyteen.
Oma suhteellisen uusi oivallukseni onkin ollut, että tosiaan tarvitsen ihmisiä. Ja että voin jonkin verran tehdä valintaa, seurustella sellaisten ihmisten kanssa, joilta saan tarvitsemaani. Se voi sitten tarkoittaa hyvin monenlaisia asioita, esim. sitä että saan olla antamassa toiselle jotain sellaista, jota hän on vailla, ja jota itselläni on.
Alakuloon voi olla monia monia muitakin syitä kuin yksinolo. Niin sen kuin minkä tahansa muunkin seikan voi nostaa syytettyjen penkille, ja sitten olla ottamatta itse vastuuta omasta hyvin- tai pahoinvoinnistaan.
VastaaPoistaJa siitä voivottelusta syntyy sitten näitä melankolisia vollotuksia kuinka kamalaa yksinäisyys on ja kuinka hirveästi sitä kaipaa vaaaaaan. Eivät ne rallatuksetkaan aina ihan oikeata kuvaa yksinäisyydestä, yksiolosta anna. Ja onko niitä sellaisia laulelmia tai runoja olemassakaan, joissa kuvattasiin yksinäisyyden hyviä tiloja? Olisiko se silloin yksinäisyyden ylistyslaulu? Minua ainakin pännii se, että yksinäisyydestä kertovat laulut ovat miltei kaikki melankolista marinaa.
Sitä saa tarvita toisia, se on minusta tärkeä kokemus - aivan kuten sanoitkin. Se, että voi jakaa monenmoista. Ja minusta tuntuu, että vanhemmiten myöskin sitä tarvitsee ihan toisellalailla toisia, omat tarpeet muuttuvat.
Tervettä puhetta Kirstiltä, tuumaa Sinikka. Sekaan vaan.
VastaaPoistaMutta Hirlii, entäpä jos se kertookin ihmisestä jotain, että yksinäisyydestä kertovat laulut ovat melankolisia vollotuksia;-)
VastaaPoistaKiitos Sinikka taas panoksestasi sekaan menemiseni helpottamiseksi.
Minusta yksinäisyys tai yksin olo on hienoa silloin, kun sen saa valita. En - kuten et sinäkään - enää usko yksinäisyyden mahtiin taiteen tuotossa.... enkä enää usko kovin paljoa siihen yksinäisyyden 'parantavaan' voimaan. Yksin olo on eri asia; se kuvaa minulle rauhittumista ja rentoutustakin. Yksinäisyys on kaipuuta.... Englannissa on se ero lonely vs. alone.
VastaaPoistaMutta koskaan yksinäisyys ei ole herkkua, jos sitä ei saa valita tai se on vallitseva olotila. Minä tulen hulluksi ilman ihmisiä, vaikka olen luonteeltani yksinäinen arkistonhoitaja (oma mielipide). En minä saa yksin sellaista naurua tai itkua aikaiseksi kuin ystävien kanssa tai väkijoukossa herään miettimään joukkovoimaa.
Varmasti onihmisiä, jotka mmielummin karttavat enemmän joukkoja tai toisia ihmisiä ja sitten patologisia seuraihmisiä. Meitä on moneksi, mutta ihan yksin ei kai kukaan suurinpiirtein tervepäinen pärjää? Siis, netti ja kaikki nykyrensselit mukaanlukien, sosiaalisia väyliä on monia.
Ilman muut tuo kaipuun tunne kertoo ihmisestä, joka kaipaa jonnekin/jotakin ja riutuu (muttei välttämättä toimi tai tee mitään päästäkseen sinne jonnekin). Tarkoitin tietenkin sitä, että nämä kollotukset antavat aika yksipuolisen kuvan.
VastaaPoistaTähän ikään mennessä olen oppinut ainakin tämän: se mikä istuu yhdelle kuin vaatturin ompelema vaate on toisen päällä kuin aivan väärillä kaavoilla tehty puku. Niin on tuon yksinäisyys kokemuksenkin kanssa.
Toisten olemassaolon välttämättömyys on se, että heillä on jatkuvasti seuraa ympärillään, toisille riittää pienempi annos ja he ehkä viihtyvät toisella tavoin itseksensä. Toisille yksinäisyys on jatkuvaa piinaa ja toisille luonnollinen/luontainen olotila; näiden kahden väliin mahtuu lukematon määrä erilaisia variaatioita ja kokemuksia yksinäisyydestä & yksin/kaksin/kolmin yms. olosta.
Se tietenkin ratkaisee onko joutunut siihen vai pyrkinyt siihen vai valinnut sen vai pakottanut itsensä siihen. Liittyykö siihen kokemus siitä, että on menettänyt jotain vai kokemus siitä että se on luonnollinen tila eikä uhmaa tai pakoa tai pakkoa. Onhan sitä olemassa nimittäin myös paljon sellaista pakonomaista läheisyyttäkin, pakottavaa, jossa oma ahdistus työntää ihmisen mihin tahansa ”läheisyys” kokemukseen, ja joka ei sitten pidemmän päälle olekaan tyydyttävää.
Mutta sinulle Kirsti, ilman muuta, jos sellainen vaih(d)e on menossa: ei muuta kuin sekaan ja mukaan vaan. Taitelijoista ja taiteen tekemisestä elätellään runsaasti muitakin myyttejä, joiden paikkansa pitävyys reaalimaailmassa ei aina ollenkaan päde.
Lentsu ja Hirlii, postaukseni oli ehkä ennen muuta kommentti sen tyypin ajatuksiin, että seuraan hakeutuminen on pakoa ja yksinäisyyteen hakeutuminen vaikeiden asioiden rehellistä kohtaamista.
VastaaPoistaMinusta kumpaakin voi ja saa tehdä, kumpikin on oikea tapa. Riippuu ihmisestä ja elämäntilanteesta. Jokainen itse tykönään arvioi, mikä on oikea tapa itselle. Toisen puolesta ei voi tietää. Ei mielestäni voi antaa sellaista yleisohjetta, että yksinolon välttäminen on pakoa ja yksin oleminen itsensä kohtaamista. Yhtä hyvin voi yksinäisyys olla pakoa, ja monelle onkin.
Tämä tulee myöhässä, mutta haluan vain sanoa: hieno keskustelu, olette kaikki minusta tosi viisaita, ja sain tästä paljon, vaikka olenkin ns. aikuinen nainen (miten sitä sanaparia inhoankaan). Kiitos!
VastaaPoistaHei anonyymi, parempi myöhään kuin ei milloinkaan! Kiitos itsellesi kun poikkesit ja jätit kommentin.
VastaaPoista