Kirja kertoo Violasta, joka on kunnianhimoinen opiskelija, nai narsistisen kirjailijan ja elää elämänsä tämän varjossa. Mikään Violan omista nuoruudenunelmista ei toteudu, mutta toisaalta hän saa paljon irti asioista, joista ei olisi tajunnut unelmoida, kuten lapsista. Viola elää perheelleen, kotityöt pitävät hänet kasassa, vaikka lapset eivät välttämättä ymmärräkään millainen aarre heillä äidissään on. Eikä äitikään välttämättä ymmärrä pesueensa elämää ja arvovalintoja. Kiinteää perheyhteyttä ei synny, ihmiset elävät erillään, omissa maailmoissaan. Lopussa Viola sairastuu ja se tuo lapset fyysisesti yhteen, mutta henkisestä yhteydestä ei kukaan tiedä. Narsistinen juoppo naisiin menevä kirjailijaukko on kuollut jo aikaisemmin.
Mielestäni kirja oli taitavasti tehty. Violan onneton avioliitto oli kuvattu uskottavasti. Narsistinen kirjailijamies on tuttu juorulehtien palstoilta, se ehkä lähentelee melkein kliseetä. Kirjassa säilyi jännite siinä määrin, että tosiaankin halusin lukea sen loppuun.
Voi olla, että on täysin virheellistä ja vanhanaikaista ja typerää miettiä kirjojen sanomaa, mutta huomaan kuitenkin romaanejakin lukiessani miettiväni mitä kirjailija tällä kirjallaan oikein tahtoo sanoa.
Rissanen tuntuu sanovan, että ihmisen on syytä tyytyä elämäänsä sellaisena kuin se vastaan tulee. Kukaan kirjan henkilöistä ei vakavissaan mieti elämän tarkoitusta tai muuta sellaista turhaa. Heillä ei ole poliittisia eikä uskonnollisia intohimoja. Kirjailijalla ehkä on elämässään esteettisiä intohimoja, mutta kirjassa ne eivät näy, vaan kirjailija esitetään oman narsisminsa vankina. Epäilen, että Rissasen analyysi on oikeansuuntainen, taiteilijoiden elämässä narsismi kietoutuu usein heidän esteettisiin pyrkimyksiinsä, on kenties jopa näiden pyrkimysten käyttövoima. Muutaman kerran kirjassa viitataan jonkin henkilön sanomana siihen miten turha on miettiä mitään sen kummempaa kuin jokapäiväiseen elämään liittyviä juttuja. En tiedä ajatteleeko hän näin, tämä vaikutelma vain jäi kirjasta. Siksi minulla oli lievästi ankea olo luettuani kirjan. Ei siksi, että kirja olisi ollut huono, vaan siksi että minut valtasi hetkeksi huoli siitä, että mitä jos Rissanen on oikeassa. Mitä jos elämä on todella näin latteaa. Mitä jos olen ihan väärässä kuvitellessani, että kaikella on tarkoitus.
Tekstit
Minä olen aina ajatellut tämän tarkoitusasian niin naivisti, että siihen uskominen tuottaa itselleni kokemuksen tarkoituksesta ja mielekkyydestä. Sen uskomuksen varassa jaksan elää. Jos ei mitään mieltä oikeasti missään sitten olekaan, tuskin tulen sitä kuolemani jälkeenkään tietämään. Usko tarkoitukseen on ainakin kantanut niin kauan kuin sitä on tarvittu..
VastaaPoistaNiinpä. En itse ainakaan jaksaisi päivääkään, ellen uskoisi kaikella olevan joku tarkoitus; tosin se vaihtelee päivittäin. Välillä on tärkeää raahautua päivästä seuraavaan, välillä kasvattaa lapset säällisiksi aikuisiksi, välillä haluaa jättää jälkensä -vaatimattomankin sepustuksen - maailmaan.
VastaaPoistaElämä ei ole latteaa; se on yksinkertaisimmillaankin rikasta ja täyteläistä, ahdistavuudessaan se rouhii sisuksista esiin tarkoitustaan.
En ole lukenut Rissasen ko. kirjaa, mutta uskaltaudun miettimään tässä, johtuisiko ankeus kirjailijan käyttämästä kielestä? Itse en nimittäin pidä Rissasen kieltä kovinkaan palkitsevana, avaavana tai uutta luovana, hämmästyttävänä.
Ja sitähän elämä pahimmillaan ja parhaimmillaan on, joka hetki, hämmästyttävää.
Hauska ajatus Millan:-) Olen ehkä samoilla linjoilla, mutta samalla minua askarruttaa että onko elämällä myös ihan oikeasti jokin tarkoitus, muuten kuin omana tuotoksenani. Vastausta kysymykseeni tuskin saan, mutta pohtiminen on mukava elämänsisältö.
VastaaPoistaHei anonyymi, kyllä kai Rissasen romaanissakin oli sitä päivästä toiseen raahautumisen tarkoitusta, itse vain olen sillä tavalla rakennettu ettei sellainen riitä. Mutta varmaan siinä vaiheessa riittäisi, jos oma elämä olisi sellaista selviytymistaistelua. Olen ehkä päässyt elämässäni liian helpolla! Niin aika arkinen kirjoitustyyli Rissasella kyllä on. Toisaalta pidin kyllä ihmismielen liikahdusten kuvauksia onnistuneina. Mutta joo, Rissasen kirjan lukee juonen, ei kielen vuoksi.
Taitelijoilla on esteettiset pyrkimyksensä, joillakin jopa eettisetkin. Vaan eikö jokaisella?
VastaaPoistaJos kysyt itseltäsi: onko tässä mitään mieltä? Ja jos saat vastauksesi, että ei tosiaankaan ole, niin mitä arvelet tekeväsi silloin?
Kyllä ihiminen, joka haluaa elää elämänsä löytää lopulta mielen ja mielekkyyden miltei mille tahansa. Se on elämänhalua, että sillä mitä elää että sillä on mieli. Väsyneenä ja elämänhaluttomana tulee mieleen ettei tässä tai tuossakaan ole mitään mieltä.
Eihän tässä olekaan.
Useimmat, ehkäpä jokainen, tekee täysin mielettömiä asioita ja elää aivan mielettömän elämän. Eikö? ;)
Niin kyllä Hirlii. Mutta mitä ajatella ihmisistä, jotka pohtivat itsekseen ja sanovat ääneenkin, että turha miettiä elämän mieltä. Siis että tarkoituksen pohtiminen on koko ajan ikään kuin tulollaan, mutta ihminen torjuu sen, koska mieltää sen turhaksi.
VastaaPoistaElämä tosiaan ihan sinällään vaikuttaa aika mielettömältä. Minusta on niin kummallista että elämä on, siksi ihmettelen miksi joku jaksaa kirjoittaa kirjan jossa tätä ihmettä ei lainkaan käsitellä.
Vielä enemmän minä kyllä ihmettelen niitä, jotka jaksavat semmoisia kirjoja lukea :-D
VastaaPoistaKai se on yhdenlaista uskonvahvistusta sekin:-)
VastaaPoistaAnonyymille: minusta Rissasen kieli on ytimekästä, selkeää ja aistivoimaista, ei viihdehöttöä.
VastaaPoistaKirjoittajana arvostan hänen työtään ja paneutumistaan prosesseihinsa. Niin kuin arvostan Kirstinkin työtä.
Mielenkiintoista nähdä, kuinka Rissasen syksyllä käy...
Tuntuu aina hankalalta lukea, kun anonyymisti heitellään kritiikkejä kokonaisista teoksista, joiden luomisessa on kirjailijalle valtava työ.
Hei toinen anonyymi! Olet varmaankin ihan oikeassa Rissasen kielen suhteen, mutta ymmärrän silti toisen anonyyminkin kommentin. Koen itsekin kirjoittajana olevani Rissasen linjoilla, mutta ymmärrän ihmisiä, jotka etsivät kirjasta nimenomaan kielen tasolla jotain uutta ja ihmeellistä, ja se on heille tärkeämpi juttu kuin kirjan juoni. Mieleen tulee takavuosien nuori menestyä Marja Kyllönen, joka sai huomiota ja palkintoja kirjoitettuaan romaaninsa niin oudolla, uutta luovalla kielellä että esim minun oli vaikea tajuta, mitä romaanissa oikein tapahtui. Tätä pidettiin hienona asiana, osoituksena kirjailijan taitavuudesta. Tavallaan ymmärrän näitäkin ihmisiä, jotka ajattelevat kirjallisuudesta, että sen pointtina on nimenomaan kielen tasolla tuoda jotain uutta ja ihmeellistä ja jos kirjassa sen lisäksi on vielä jonkinlainen juonikin, niin ok, vaikkei se mitenkään välttämätön olisikaan.
VastaaPoistaRissanen on kirjoittajana mielestäni selkeästi tarinankertoja. Ei kielellinen ilotulittelija.
Minusta viihdehöttö on usein ytimekästä, selkeää ja aistivoimaista, siksihän se on viihdehöttöä, eivät ihmiset useinkaan jaksa lukea hämäriä latteita laverteluja.
Hei Kirsti
VastaaPoistaPirjo Rissanen on minusta parhaita kotimaisia naiskirjoita. Pirjo Rissasen parhaita kirjoja minun mielestä on Kevätniemi Kesävieraat syntymäpäivä Sun ystäväsi armaasi. Minulla on kirjaston varauslistalla Pirjo Rissasen uusin kirja muistot.
Hei Kirsti
VastaaPoistaMinulla on tällä hetkellä menossa Pirjo Rissasen Posliinihäät ja olen tänään aloittanut lukemaan sitä. Pirjo Rissanen on mielestäni hyvä kirjailija. Oletko sinä lukenut paljon Pirjo Rissasen kirjoja?