Neurootikko pohtii

Ihan juuri nyt olen miettinyt sitä mikä on neuroottisuuden ja näkökyvyn suhde toisiinsa. Joidenkin ihmisten kohdalla sitä on näkevinään kaikenlaista tämän ihmisen elämänasenteesta ja suhtautumisesta muihin ihmisiin sen kautta kuinka koen hänen suhtautuvan minuun. Tiedän olevani neuroottinen, woody allenmainen vatvoja joka pyörii oman mitättömyytensä ja surkuhupaisuutensa ympärillä. Mutta voiko olla niin, että oman neuroottisuutensa kautta kuitenkin näkee ihmisistä enemmän kuin jotkut toiset, vähemmän neuroottiset. Vai pitäisikö myöntää, että neuroottisuus ei ole mitään sen enempää kuin pelkkä typerä harmi elämässä.

Olen pitänyt neuroottisuuttani tärkeänä työvälineenä. Tai sitten on vain niin, että olen keksinyt työstä kätevän alibin, jonka avulla voin ylläpitää neuroosejani.

Joskus mietin, tai aika useinkin itse asiassa, että voisiko sitä välillä unohtaakin itsensä. Voiko kirjoittaa itsensä unohtaen? Tietyssä mielessä kyllä. Kun kirjoittaminen sujuu, itseään ei ajattele. Mutta omasta sisimmästä ne jutut silti silloinkin kumpuavat.

Neurootikko pohtii