Jotain on keskenkin joo

Muistan joulun tienoilla ajatelleeni, että miten mahdan selvitä kaikesta, mitä kevät toisi tullessaan. Työtä tuntui riittävän. Halusin kirjoittaa, sehän on jostain syystä asia, joka edelleenkin tuntuu tärkeimmältä, vaikka onkin välillä niin turhauttavaa, että voisin kirkua. Sitten oli muutamia yhteistyöprojekteja, jotka nekin vaativat kaikenlaista pientä tuuppimista. Oli erilaiset piirit ja kurssit joita vedän. Ja sitten oli tietenkin opiskelu.

Nyt kaikki tuntuu saapuvan finaaliin yhtäaikaisesti. Kurssit ovat kesätauolla. Postitin juuri käsikirjoituksen, jonka on tarkoitus ilmestyä kirjana ensi keväänä. Toinen käsikirjoitus odottaa kuvittajan ratkaisuja. Siitä ei tiedä tuleeko siitä mitään, kustantaja ei ole viime aikoina ollut kanssani samalla aaltopituudella mitä lastenkirjoihin tulee, mutta ihmisellä pitää tietysti olla harrastuksia. Myös viimeinen kotisivuprojektini alkaa olla valmis.

Selviydyin siis keväästäni, mutta tyhjyys huokuu ylleni. Nyt minulla olisi aikaa, mutta sen sijaan että nauttisin lomasta, tunnenkin itseni merkityksettömäksi ihmiskuoreksi. Tämä lienee ihan normaali olotila isojen projektien jäljiltä, mutta yleensä olen älynnyt suojata itseni jaksottamalla työni niin, että minulla on aina jokin juttu kesken. Nyt mikään ei oikeastaan ole kesken. Paitsi tietysti kattoremppa. Miehen jalka kipeytyi niin pahasti, että piti jättää homma kesken ja lähteä kaupunkiin. Siellä ne kattohuoparullat ovat nyt mökkiverannalla. Jostain syystä niiden ajatteleminen ei lainkaan piristä minua tässä valmistuneiden projektien jälkeisessä alakulossani.

Jotain on keskenkin joo