Unio mystica

Yllätyin kun Unio Mystica, Panu Rajalan kirjoittama Waltari-järkäle löytyi kaupunginkirjaston hyllystä ja ihan monin kappalein. Olin kuvitellut, että vaatisi pitkän jonotuksen ennen kuin kirjan saisi lainaksi. Mistä helppo saatavuus mahtaa johtua? Waltarin juhlavuodesta ei ole vielä pitkää aikaa ja Rajala on julkisuuden kultapoju, luulisi kirjalla olevan vientiä. Mutta onko niin ettei Waltarista löydy enää sellaisia paljastuksia jotka saisivat ihmiset jonottamaan kirjaa?

Minä kiinnostuin kirjasta koska itselläni on ollut elämän aikana pari mystistä kokemusta, joista en ole oikein tiennyt mitä niiden kanssa pitäisi tehdä. Olen Waltarini lukenut nuoruusiän myllerryksessä ihan tavanomaisina seikkaluromaaneina ja nauttinut niistä kovasti silloin, mutta aikuisena en oikein ole jaksanut Waltaria lukea. Koska en ole ollenkaan kirjallisuustieteellisesti orientoitunut, en ole koskaan sen kummemmin miettinyt millaisesta ajatus- ja tunnemaailmasta Waltarin kirjat ovat kummunneet. Sen toki tiesin, että hän aloitti uransa uskonnollisena kirjailijana. Mutta Unio Mystica tuntuu pitävän mystisen kokemuksen kaipuuta hallitsevana asiana Waltarin elämässä. Jossain opinnäytetöissään Waltari oli jo pohdiskellut uskonnon ja seksuaalisuuden välistä suhdetta ja epäillyt, että kumpikin näistä elämän suurista voimista olisikin peräisin samasta lähteestä.

Hassua sinänsä, että tämä ajatus on luterilaisessa maassa niin outo, että papin pojan piti se opinnäytetyössään erikseen keksiä. Hassua siinä mielessä, että kristinuskossa kuitenkin uskotaan Jumalan luoneen maailman ja ihmisen ja eläimet, siispä hän keksi ja suunnitteli seksinkin. Joten epäilen Waltarin opinnäytetöissään osuneen oikeaan.

Kirjassa on yli 800 sivua, olisikohan ollut pientä tiivistämisen paikkaa jossakin? Toisaalta mukava kun luettavaa riittää. Waltarin kirjoja en enää jaksa lukea, mutta yllättäen elämäkerta on kiinnostava.

Unio mystica

Elämäni äänet

Kesällä 1973 löysin Fazerin musiikkikaupan hyllystä Teljäntorilta (tosin sitä ei mielestäni kutsuttu Teljäntoriksi silloin vaan Lipsiksi) The Seekers nimisen yhtyeen levyn. Sitä myytiin muutamalla markalla.

The Seekers oli minulle tuttu, koska edellisenä vuonna The New Seekers oli esiintynyt euroviisuissa. Olin tykännyt New Seekersien euroviisusta, josta mieleeni juolahti että saattaisin tykätä vanhastakin Seekersistä. Pistin viikkorahat vinyyliin.

Tajusin aivan kristallinkirkkaasti, että tällaisesta musiikista nauttiminen osoittaa kaikille, että olen mauton ja pinnallinen. Älykkäät ihmiset eivät kuuntele tällaista musiikkia.

Muistan piharatamoiden ja saunioiden hiukan karvaan mausteisen tuoksun joka melkein peitti alleen pihan perällä hautuvan betonisen roskasäiliön ja sen vieressä hitaasti maatuvien raparperinlehtien hajun kun levy kainalossa tallustin pihan poikki kotiin. Olin yksin kotona ja pistin levyn soimaan.

Heti ensimmäisten sävelten tulviessa olohuoneeseen tunsin nuoren sieluni irtoavan ruumiista ja olin kivuliaan onnellinen siitä että maailmassa on näin ihanaa musiikkia ja minä saan kuunnella sitä näillä tavallisilla, rumilla, tyhmän ihmisen korvillani. Samalla melkein hajosin sen surun vuoksi, että yhtye ei enää esiintynyt, ja koko tuo ihana aikakausi josta laulut kumpusivat, oli vaipumassa unohduksiin ennen kuin minä olin ehtinyt mukaan yhtään mihinkään.

Tämä on yksi niitä kappaleita joita kuunnellessa olen edelleenkin aina pakahtumaisillani onnesta ja haikeudesta ja epäilen edelleenkin tämän osoittavan joillekin fiksuille henkilöille miten pinnallinen olen. Jostain kummasta syystä olen kuitenkin saanut päähäni, että juuri tämä onnen ja kaipauksen sekainen olotila on jotain syvimmällä mahdollisilla tavalla inhimillistä ja tavoittelemisen arvoista, jotenkin kaikkein eniten totta ihmisen elämässä ikinä.

Elämäni äänet

Ei minusta ole sosiaalisten salakoodien lukijaksi

Tuli syntymäpäiväkutsu. Sen lopussa todettiin, että älkää tuoko lahjoja.

Minä ajattelin ilahtuneena, että tuohan on järkevää, koska en minä osaisi itseäni varakkaammalle ja menestyneemmälle mitään ostaakaan. Ajattelin, että kukkapuska siis riittäisi.

Mutta sitten alkoikin supina. Mitä aiot hankkia lahjaksi? minulta kyseltiin. Minä sanoin etten mitään, kutsussahan sanottiin ettei lahjoja. Mutta hyvänen aika, pakkohan jotain on hankkia, minulle sanottiin.

No olin onnekas, pääsin mukaan rinkiin joka yhteistuumin hankki lahjan. Yksi aktivisti hoiti homman, minä vedin vain nimeni korttiin.

Juhlat sujuivat kohtuullisesti, päivänsankari vaikutti tyytyväiseltä. Jälkeen päin tuttava soitti ja kertoi lahjamme miellyttäneen päivänsankaria. Mutta eikö ollut outoa, että päivänsankarin veli perheineen ei ollut tuonut mitään?

Minä sanoin ettei se minusta ollut outoa, kutsukortissahan oli sanottu ettei lahjoja. Tajusin että tuttava piti minua idioottina.

Mikäli olen mitään ymmärtänyt, niin aika usein syntymäpäiviään juhlivat ihmiset laittavat nykyään kutsuun, että lahjoja ei tarvita. Haluaisin nyt tietää, onko tämä aina valehtelua, vai tarkoittaako joku kutsun lähettäjä tuota ihan oikeasti? Haluaisin tietää.

Ei minusta ole sosiaalisten salakoodien lukijaksi

Satakuntalainen on hillitön

Yli-Kirralla oli tupa täynnä väkeä. Seminaarin huipensi Salme Törmä, joka kertoili lapsuudenmuistoja ja sattumuksia aidolla punkalaitumenmurteella. Tajusin, että Punkalaitumella saattaa tosiaan vielä elää tämä jutunkertomisen jalo perinne ja Salme Törmä on tämän perinteen suvereeni edustaja. Toivottavasti jotkut ymmärtävät taltioida esitykset videolle. Kirjoitettuina jutut eivät välttämättä toimisi, ne ovat estraditaidetta ja vaativat elävän yleisön läsnäoloa.

Oma osuuteni meni ehkä kohtalaisesti. Sain yleisön muutaman kerran nauramaan ääneen ja yhden sellaisen naururemahduksen jälkeen päätin lopettaa esitykseni, vaikka papereissani olisi vielä ollut monenlaista asiaa, mutta en halunnut riskeerata. Pelkäsin että tunnelma lässähtäisi jos venyttäisin löpinöitäni. Oma satakuntalaisuuteen liittyvä oivallukseni oli ehkä siinä, että me saatamme oikeastaan olla muita suomalaisia intohimoisempia ja tunteikkaampia, siksi meidän kulttuurissamme kasvatetaan niin tiukkaan itsehillintään ja hallintaan. Jos kulttuurimme ei niin voimakkaasti korostaisi varovaisuutta ja pidättyvyyttä ja vaatimattomuutta, niin röyhähtäisimme ehkä heti aivan hillittömiksi.

Satakuntalainen on hillitön

Tom vihaisi saippuakuppiani

Olen järkyttynyt. Carol Shields on ollut yksi lempikirjailijani. Ensimmäiseksi luin Kivipuutarhat, sitten Rakkauden tasavallan. Rakastan hänen lämpimän ironista tapaansa nähdä asioiden ytimeen ja kuvata tätä ydintä. Olin vilpittömän surullinen kun kuulin Shieldsin kuolleen rintasyöpään, eikä hän siis enää kirjoittaisikaan lisää kirjoja.

Siitä huolimatta, että rakastan Shielsin kirjoja, olen ollut siinä käsityksessä, etten ole lukenut Elleitä. Että se vain on jäänyt lukematta, ehkä jonkin arvostelun vuoksi, jossa mainittiin että Ellei on vihainen kirja. Koska olen itse vihainen, mutta en halua uhrata kallista aikaani vihaamiseen, olin ehkä sen vuoksi jättänyt kirjan lukematta. Jotenkin näin olin kai ajatellut.

Lainasin Ellein kirjastosta kesän alussa, mutta en saanut tartuttua siihen. Uusin lainan verkon kautta niin monta kertaa, että lopulta tuli ilmoitus etten enää saa uusia lainaa. Minulla oli maksimimäärä uusintoja. Päätin että nyt se on luettava.

Huomasin heti, että arvostelija oli ollut oikeassa, Ellei on vihainen kirja. Kuolemansairaan feministin taitava, salakiukkuinen romaani, jossa hömppää kirjoittavalla naiskirjailijalla on samanlaisia harrastuksia kuin itselläni. Hän laskeskelee merkittävää kirjallisuutta esittelevistä kokoomateoksista ynnä muista sellaisista kuinka monta naiskirjailijaa tai filosofia on kelpuutettu merkittävien ihmisten joukkoon ja sepittelee mielikuvituksessaan kirpeän ystävällisiä kirjeitä näiden kirjojen toimittajille.

Olen yllättynyt siitä, että Shieldsin ajatukset ovat askarrelleet tällaisissa asioissa. Olen kuvitellut olevani maailman ainoa ihminen, joka ajatukset liikkuvat näin alkeellisella tasolla.

Mutta varsinainen järkytyksen aihe on kylläkin siinä, että luettuani noin 230 sivua tätä romaania, kirjan päähenkilö kertoo miehestään jolla on kammo likaisiin saippuakuppeihin. Ja tuossa kohdassa minä yhtäkkiä tajusin, että minähän olen lukenut tämän kirjan jo! Minä olen lukenut tämän kirjan muutama vuosi sitten, mutta ainoa asia minkä siitä muistan, on tuo likainen saippuakuppi. Jostain syystä tuo kohta romaanista syöpyi mieleeni niin syvästi, että aina kun katson oman kotini kylpyhuoneessa olevaa saippuakuppia, ajattelen että Tom varmaan vihaisi tuota.

Mitä tästä voi päätellä? Toivottavasti ei mitään.

Tom vihaisi saippuakuppiani

Tekniikan ihmeitä

Kun mies lähti kaupungille soitin sen perään, että ostaisi minulle mp3 soittimen. On nimittäin tullut välillä mieleen, että voisi joskus kuunnella radiota, esimerkiksi mökillä.

Minulla ei ole ollut oikein syvällistä tietämystä siitä mikä on mp3 soitin. Pitäisi tietysti olla, koska opiskellessani jokin aika sitten tietotekniikkaa, opin tekemään mp3 tiedostoja ja lataamaan niitä palvelimille. Mutta siis kun ei järki luonnostaan juokse noita ratoja, niin asia ei ole kamalasti kiinnostanut.

Mies oli sitten mennyt tuttuun halpakauppaan ja tuli sieltä pienen soman soittimen kanssa. Minä siinä käyttöohjetta tavaamaan. Siinä ensimmäiseksi sanottiin, että jos minulla vaan on windows xp niin kaikki menee loistavasti. Niinpä. Vaan kun minullapa onkin tämä mäkki.

Onneksi minulla on mökillä käytössä vanha pc. Mutta ilmeisesti minun on ostettava toinen mp3, joka käy tähän kotivehkeeseen, siis mikäli haluan kuunnella radiota täällä kotosallakin.

Johan se nyt elämä liian yksinkertaiseksi menisikin, jos sama soitin kävisi erilaisiin käyttöjärjestelmiin.

Mutta mikä idea se tämmöinen, että soittimen akku ladataan tietokoneesta? Miksi sitä ei voi ladata seinästä? Vaikka haluan kuunnella pelkkää radiota, tarvitsen aina toimivan tietokoneen välikappaleeksi. Onko vähän tyhmää, vai luulenko vain?

Tekniikan ihmeitä

Oi voi voi voi

Entinen asuinkuntani Punkalaidun täyttää vuosia ja olen luvannut mennä puhumaan kotiseutujuhlaan siitä, mitä on satakuntalaisuus ja punkalaitumelaisuus kirjailijan näkökulmasta. Luulen, että minulta odotetaan positiivisia sanoja ja se on kauheaa, koska en ole ollenkaan positiivinen ihminen.

Huomaan taas etten ole Jari Sarasvuo, en edes Esa Saarinen. En myöskään ole Tommy Hellsten. En missään tapauksessa ole Aira Samulin. Minusta ei irtoa sykähdyttäviä ylisanoja hiipuvan maalaiskunnan asukkaiden mielenvirkistykseksi. Pitäisi muistaa tämä kun seuraavan kerran voivottelen surkeaa asemaani kotimaisen julksuuden kentässä. Minusta ei ole.

Mutta ei luulisi positiivisten asioiden keksimisen olevan niin vaikeaa. Olinhan minä ison osan aikaa ihan onnellinen asuessani Punkalaitumella. Ja sitten kun en ollut, ei onnettomuuteni johtunut Punkalaitumesta eikä mistään muustakaan itseni ulkopuolisesta asiasta.

Jaa, nyt tuli mies avuksi, hän on näköjään paljonkin miettinyt satakuntalaisuuden syvintä olemusta. Konfutselaiset hyveet kuulemma korkeassa kursissa. No joo, ehkä tuosta voi repiä jotain.

Oi voi voi voi

Vierestä kuultua

-Sulla on hienon näköinen kaulariipus.
-Tää on perulainen ihmeitä tekevä amuletti.
-Oho.
-Tää paransi mun allergian.
-Ihanko totta?
-Mullahan oli aina se kaamee köhä, mut sitten tapasin tän perulaisen naisen. Tää nainen sanoi heti tietävänsä mikä vois auttaa. Se luki muutaman loitsun ja pisti tän amuletin mun kaulaan. Allergia häipyi. Eikö ole ihmeellistä?
-Kyllä tuollaista aina joskus tapahtuu. Minun naapurini väittää, että Jumala paransi sen psoriasiksen.
-Häh?
-Sillä oli aina naama kuin hilseilevä tomaatti. Sitten se meni kirkkoon rukouskokoukseen ja psoriasis lähti. Naapuri on nykyään ihan sileä ja laikuton.
-Paskapuhetta.
-Ai mikä niin?
-Ei tollaista tapahdu.
-Mutta paranihan sultakin allergia amuletin avulla.
-Niin, mut siis tää on ihan eri juttu. Aattele nyt, se nainen on perulainen. Sun pitäisi nähdä se. Sen suvussa on tietäjiä.

Vierestä kuultua

Mitähän ihmettä Lappeenrannassa touhutaan?

Kai olen ennenkin tunnustanut, että minulla on narsistinen ja ällöttävä taipumus tiettyinä syvän turhautuneisuuden hetkinä googlettaa itseäni. Mutta jos tätä taipumusta ei olisi, moni asia jäisi vaille huomiota, kuten esimerkiksi sellainenkin ihme, että Pappia kyydissä on Lappeenrannan kirjastossa ollut kesäkuun toiseksi lainatuin romaani. Tosin jaan sijan Cornwellin dekkarin kanssa. Mutta eikö ole jännittävää? Kotimaisista minut päihittää ainoastaan Puhdistus. Kyllä maailmassa on kummallisia poikkeuksia.

Nyt olen turhautunut, koska olen lähdössä tädin 85-vuotissynttäreille. Kaikki tälläytyminen ja lähteminen hermostuttaa aina. Näin koko viime yön unta Hämeenlinnan kirjoittajakurssista, jonka pitäisi jatkua elokuussa ja minua huolestuttaa saanko porukan kasaan. Unessani kaikki vanhat kurssilaiset olivat karanneet, pöydän ympärille kerääntyneet uudet ihmiset eivät olleet yhtään kiinnostuneita kirjoitusharjoituksista, he vain laskivat monimutkaisia matemaattisia tehtäviä.

Olen iloinen kun tämä päivä on illassa.

Mitähän ihmettä Lappeenrannassa touhutaan?

Uimataito

Saattaa olla, että Susun romaani edustaa uutta trendiä. Nina Hakalahden Uimataidossakin on ehkä vähän sama idea. Uimaan opetteleva Ahmed vain hipaisee kirjan päähenkilöiden elämää. Minä lukijana odotin, että tapahtuisi jotain enemmän, mutta Ahmed, joka kirjassa edustaa hyvää ja tasapainoista, lämmintä ihmistä, pysyy omassa maailmassaan. Pidin kirjasta kyllä, ei siinä mitään. Se oli onnistuneesti lämmin ja ironinen samanaikaisesti. Niin kuin pidin Susunkin kirjasta, mikäli se ei tuosta edellisestä postauksesta käynyt tarpeeksi selvästi ilmi.

Uimataito

Niitty, niitty

Niitty, niitty

Missä tarina?

Luin Blogistanian ikioman Sillanpään, SusuPetalin Valkoiset talot.

Susu kuvaa maailmaa jossa on hyviä ihmisiä, jotka ovat joutuneet liian lujille, ja kusipäitä, jotka myös ovat todennäköisesti joutuneet liian lujille, mutta käyttävät vähäiset voimansa muiden kiusaamiseen. Aivan täysin toivotonta elämä ei ole, pieniä kohtaamisen mahdollisuuksia joillakin ihmisillä on, ja ainakin yhdellä kirjan henkilöllä on ystävä.

Romaanin rakenne on eräänlainen polyfonia. Tarina kerrotaan moniäänisesti eri ihmisten näkökulmista ja jaettu henkilöiden mukaan nimettyihin lukuihin. Henkilöitä tarkastellaan ulkoapäin, heidän sisäiseen maailmaansa tunkeutuen.

Kun aloin lukea tätä kirjaa, suurin piirtein seitsemännen luvun kohdalla aloin miettiä, milloin palattaisiin johonkin alkupuolella esiteltyyn henkilöön, milloin tähän mennessä esitellyt ihmiset alkaisivat salakavalasti nivoutua yhteen ja tarina alkaisi.

Kymmenennen henkilön kohdalla aavistelin, että sellaista ei lopultakaan tapahtuisi ja siinä vaiheessa selasin kirjan loppuun. Kirjassa on tosiaan päähenkilöitä (ja lukuja) pitkälti toistakymmentä. Lakkasin siis odottamasta tarinaa ja luin henkilöiden mukaan nimetyt luvut itsenäisinä kokonaisuuksina. Jokainen nimetty tarina on sinällään oma kokonainen tarinansa.

Huomasin toki, että joidenkin elämät hipaisevat toisiaan, mutta hipaisuista ei käynnisty mitään sen enempää, ainakaan niin että minä olisin huomannut. Joten ehkä olen hiukan taipuvaisempi pitämään tätä novellikokoelmana kuin romaanina, vaikka kirjailija itse takakannessa määrittelee kirjansa romaaniksi.

Kyllä tarinat siitä jotain lisäarvoa saavat, että asuintalo ja suhde naapurustoon nivoo henkilöt löyhästi yhteen, mutta romaanilta odotan vanhanaikaisesti selkeämpää tarinaa. Henkilöiden pitäisi toimia toistensa katalysaattoreina, käynnistää prosesseja, joiden etenemistä sitten joutuisi sydän syrjällään seuraamaan.

Susu kirjoittaa myötätuntoisesti ihmisistään, ja siksi niihin ihmisiin kiintyy ja haluaisi tietää kuinka niiden käy. Mutta ne katovat hämärään, pulpahtaakseen ehkä sivulauseessa pinnalle jonkun toisen tarinassa. Mutta tarinat jäävät auki, kysymykset vaille vastauksia. Tässä varmaan näkyy meidän eromme. Susu on moderni ihminen, minä olen fossiili. Tiedän että elämä on tuollaista kuin Susu kuvaa. Kirjan kuvaus on nautinnollista lukea. Ihmiset ovat tunnistettavia. Ja silti sieluni huutaa tarinaa. Mutta se ei ollenkaan huutaisi sitä tarinaa, jos se olisi odottanut lukevansa novellikokoelman, mikä siis tässä huomattakoon.

Mutta nykyään romaanissa ei varmaankaan tarvitse olla tarinaa. Romaanihenkilöt voivat ilmestyä eteeni tyhjästä ja kadota tyhjyyteen sillä sellaista elämä on, ihmiset tulevat ja menevät. Hipaisevat toistensa elämää hyvässä ja pahassa ja sitten katoavat, emmekä saa koskaan tietää mitä sitten tapahtui.

Tämä on nyt ensimmäinen kirjasta mieleen nouseva ajatus, voi olla että yön yli nukuttuani näen selkeämmin.

Missä tarina?

Kaunis höyry

-Voi miten kauniita pilviä!
-Ne ovat vesihöyryä.
-Katso nyt miten ihania!
-Ne ovat vesihöyryä.
-Miksi sinä et katso?
-Ne ovat vesihöyryä.

Kaunis höyry

Pää tyhjänä Jämsässä

Olen Jämsässä ja juon Huttusta. Kesäiset laskettelurinteet avautuvat ympärilläni turistin sielunmaisemaa symboloiden. Jaa, mutta minähän olen itse nyt turisti. On vaikea keskittyä kun huonekaveri sanelee, että mitä minun pitäisi kirjoittaa. En ole koskaan ennen ollut Jämsässä. Olin tyhmä kun en ostanut Turusta elintarvikkeita, koska paikallinen "Himos-kauppa" muistuttaa neuvostoajan markettia, yhtä tyhjä. Jos ruokavalioon kuuluu jotain muuta kuin kalja ja makkara, niin täältä sitä ei löydy. Onneksi tajusin sentään ottaa murukahvia mukaan. Minulla ei varsinaisesti ole mitään asiaa, pääni on yhtä tyhjä kuin Himos-kaupan hyllyt.

Pää tyhjänä Jämsässä

Ihmettelen kulttuuria

Tänäisessä turkkarissa oli juttua manga-buumista. Ohimennen siinä todettiin, että Suomessa poikamangojen lukijoista puolet on tyttöjä, toisin kuin Japanissa. Sitten on tytöille suunnattuja vaaleanpunaisia mangoja, joita tosiaan Suomessakin lukevat vain tytöt.

Muistan itsekin lapsena lukeneeni hyvällä halulla ns. poikakirjoja. Monet tytöt tykkäsivät poikakirjoista. Samat tytöt saattoivat lukea myös tyttökirjoja, itsekin luin niitä.

On siis Suomessa normaalia, että tytöt lukevat poikakirjoja. Toisaalta Japanissa se ei ilmeisesti olekaan yhtä normaalia. Miksi?

Ja miksi normaalius ei ole symmetristä. Miksi pojat eivät lue tyttöjen mangoja, eivät Suomessa sen paremmin kuin Japanissakaan.

Jostain nuortenkirjaseminaarista jäi mieleen, että pojat saavat shokin jos kirjassa on vaaleanpunaiset kannet. Voisiko tyttö saada shokin jos hänen käteensä pistetään hyvin miehekäskantinen kirja. Millainen se olisi?

Tytöt ovat omaksuneet miehisen vaateparren, on normaalia pukeutua pitkiin housuihin, jollaisia esim. oma äitini ei vielä saanut omassa nuoruudessaan vetää jalkaansa koska hänen äitinsä piti niitä säädyttöminä. Hame olisi kätevä helleasu miehellekin, monissa kulttuureissa miehet kulkevat mekoissa, mutta tapa ei ole rantautunut Suomeen. Viime kesänä näin eräällä terassilla nuorukaisen jolla oli vihreä puolihame. Ihan hyvin sopi.

Minä vaan mietin, että mihin kaikkiin asioihin nämä jutut oikeastaan ovat kytköksissä. Ei riitä selitykseksi, että kulttuuri nyt vain on sellainen, että tytöt uskaltavat lukea poikakirjoja ja pukeutua housuhin, mutta miehet eivät pistä päälleen hametta eivätkä lue vaaleanpunaisia kirjoja, koska se ei kuulu tapoihin.

Ihmettelen kulttuuria

Olen teräsnainen

Rikoin boikottiani ja ostin iltapäivälehden, koska sain tietää että sen liitelehdykäisenä kaupiteltavassa Ilonassa on arvio kirjastani.

Koska edelleen toivon, vaikka toivoa ei olisikaan, että tulisi ihmeellinen myyntipiikki joka ratkaisisi taloudelliset huoleni, riemastun aina kun kirjani saa julkisuutta.

Juttu oli puolen sivun kokoinen. Siinä oli minusta iso pärstäkuva, kuva kirjan kannesta ja arvio kirjasta. Parasta oli, että arvostelun kirjoittaja Laura Honkasalo luonnehtii minua viihdekirjallisuuden teräsnaiseksi koska olen puolustanut viihdekirjallisuutta. Ajatelkaa, eikö ole ihanaa. Siis ihan oikeasti.

Olen tietysti ollut kyllästynyt epämääräiseen maineeseeni romanttisen viihdekirjallisuuden puolustajana, mutta siitä huolimatta tuntuu upealta olla teräsnainen. Toki tiedän totuuden, siis etten ole teräsnainen, vaan pelokas pupujussi, mutta kumminkin. Kun lehden palstalla sanotaan teräsnaiseksi, voin hetken kokea olevani teräsnainen.

Pidin myös jutun loppukaneetista, jossa sanottiin kirjani osoittavan, että viihdekirja voi käsitellä myös yhteiskunnallisia teemoja.

Olen teräsnainen

Tervetuloa, ujosti

Minulla on samanlainen olo kuin lapsena joskus, kun sain kauniin kuvan pyhäkouluvihkoon. Siis kun huomaan, että tuohon blogin syrjässä olevaan lukijat härdelliin on jälleen ilmestynyt uusi kuva. Olen itsekin ilmoittautunut lukijaksi joihinkin blogeihin, mutta mikä siinä on, että minua hiukan ujostuttaa laittaa naamaani näkyville sillä tavalla. Onkohan se jossain tekemisissä temperamentin kanssa. Karaisumielessä olen kuitenkin joihinkin ilmoittautunut. Rankinta on pistää naama näkyville blogiin, jossa ei ole lisäkseni muita lukijoita.

Vasta tässä kypsässä iässä olen jotenkin oppinut tuntemaan itseäni, kohdannut esimerkiksi oman tuskallisen ujouteni. En aikaisemmin tajunnutkaan miten ujo olen. Sellaista asiaa ei huomaa nimittäin, jos osaa vältellä ujostuttavia tilanteita ja omassa elämässäni se on ollut keskeinen strategia. Olen kyllä ihan reipas, jos minulla on selkeä rooli ja tehtävä, en minä silloin ujostele. Mutta jos joudun vieraaseen paikkaan, eikä minulla ole selkeää käsitystä siitä mitä minulta odotetaan, tai odotetaanko minulta jotain ylipäätään, niin silloin tipahdan ujouteen joka on tuskallinen olotila.

Juhani Mattila kirjoitti muutama vuosi sitten kiinnostavan kirjan Ujoudesta ja yksinäisyydestä ja silloin minä tämän oman ujoutenikin ymmärsin. Olen myös ymmärtänyt kuinka ujostuttavien tilanteiden välttäminen on aikoinaan ajanut minut yksinäisyyteen, josta sitten seurasi kaikenlaisia muita ikäviä asioita.

Joka tapauksessa tervetuloa uudet ja vanhat lukijat, hauskaa kun kuvanne värittävät blogiani. Läsnäolonne kannustaa ja velvoittaa, vaikka eipä tämä minun blogitouhuni tästä varmaan kummene.

Tervetuloa, ujosti

Ajatuksia herättävä kirja on kyseenalainen

Jatkan vielä Torgny Lindgrenin ajatuksesta, että kirjallisuuden tehtävä ei ole lohduttaa, vaan että kirjallisuudella on itseisarvo, jonka vuoksi kirjoja pitää lukea.

Mietin mitä käytännön tasolla tarkoittaa, että kirjallisuudella saa olla vain itseisarvo.

Olen huomannut, että kirjan opettavaisuutta pidetään nykyään suurena paheena, siitä vallitsee konsensus. Jos romaani, tai runoteos opettaa, se on typerä. Opettavaisuus kuuluu siis selvästi samaan kategoriaan kuin lohdutus, sitä pidetään kyseenalaisena.

Viihdyttäminen on vähän kiikun kaakun. On vahvoja tendenssejä siihen suuntaan, että joillakin tietyillä tavoilla saa viihdyttää (väkivallalla) kun toisenlainen viihdyttäminen (rakkaus) on kyseenalaista. Mutta jos ajatellaan, että kirjallisuudella saa olla vain itseisarvo, lienee selvää, että kaikki viihdyttäminen on silloin kiellettyä.

Lohduttamisen, opettamisen ja viihdyttämisen lisäksi voi käydä niin, että kirja herättää ajatuksia. Tätä on mielestäni pidetty aina positiivisena asiana. Minäkin olen aina otettu, jos joku mainitsee kirjani herättäneen ajatuksia. Mutta jos pidämme tavoitteena, että kirjallisuutta luetaan sen itseisarvon vuoksi, eikö ole kyseenalaista jos meille kirjaa lukiessa herää ajatuksia? Sehän tarkoittaa silloin, ettemme ole pystyneet keskittymään kirjaan sen pelkän itseisarvon vuoksi.

Tulenkin nyt siihen johtopäätökseen, ettei Torgny Lindgren, eikä kukaan muukaan tosissaan ajattele, että kirjallisuutta voisi lukea sen pelkän itseisarvon vuoksi. Kysymys on siitä, että kirjojen lukemisesta saatavat fibat on pistetty rankijärjestykseen. Itseään fiksuna pitävä kirjallisuusväki varmasti kokee, että on ok jos kirja herättää ajatuksia, en ainakaan ole koskaan kuullut kenenkään huolestuneen sellaisesta. Sen sijaan päättelen, että on monien mielestä kyseenalaista jos kirja herättää tunteita, ainakin jos tunteet liittyvät rakkaushaaveisiin.

Kirja ei saa opettaa, eikä siis mielellään lohduttaakaan, mutta se saa kyllä nykyään viihdyttää, jos se viihdyttää oikealla tavalla, siis väkivallalla.

Kirja saa herättää ajatuksia, tosin voi olla, että kirjan kirvoittamien ajatusten pitää olla oikeansuuntaisia, poliittisesti ja ideologisesti korrekteja.

Ajatuksia herättävä kirja on kyseenalainen

Lohdutuksesta

Näin pätkän ohjelmasta, jossa uskontopsykologi Ove Vickström haastatteli kirjailija Torgny Lindgreniä. Lindgren kertoi, että hän lähtee kirjoittamisessaan liikkeelle omasta peruskokemuksestaan, jonka mukaan elämä on nuorallakävelyä pohjattoman, hirvittävän kuilun yläpuolella.

Ove Vickström oli halunnut tavata Lindgrenin, koska hän oli kokenut saaneensa Lindgrenin kirjoista lohtua. Lindgrenin mielestä kirjallisuuden tehtävä ei ole tuottaa lohtua, päin vastoin on hyvin kyseenalaista jos kirja on lohduttava.

Mietin miksi kirjallisuuden tehtävä ei saisi olla lohduttaminen. Jokin aika sitten tarttui radion keskusteluohjelmasta korvaan naispuolisen keskustelijan kommentti liittyen johonkin romaaniin. "Ei elämä ole tällaista, näin herttaista", hän sanoi jonkin verran kiihtyneenä. En tiedä mistä kirjasta oli kysymys, mietin vain mistä keskustelija tiesi niin varmasti, ettei elämä ole niin herttaista. Jos hänen elämänsä ei ole, jonkun toisen voikin jo olla.

Tunnen ihmisiä, jotka yleensäkin pitävät lohduttamista kyseenalaisena asiana. Lohdutuksessa on jotain valheellista, siksi sitä pitää välttää. On rehellistä olla lohduton. Ihmisen pitää kestää se, että lohdutusta ei ole.

Mietin onko iskelmiä perinteisesti halveksittu juuri siksi, että ne niin selkeästi ovat lohtulauluja niille joiden sielu on mustelmilla. Sellainen musiikki, joka ei pyri lohduttamaan, koetaan korkeatasoisemmaksi ja vähemmän arveluttavaksi. Tämä koskee tietenkin myös kirjoja. Lohduttavat kirjat sopivat lapsille, mutta eivät aikuisille. Joskus aikaisemmin oli viihtyminen kokonaan kielletty, mitä lukemiseen tuli. Nykyään ehkä ajatellaan, että viihtyä saa, mutta ei lohduttautua.

Lohdutuksesta