Ellilän trilogia on salaviisas. Suosittelen, varsinkin jos kirkollinen alakulttuuritodellisuus kiinnostaa. – Olisi hauska kuulla jonkun itsensä vanhauskoiseksi ja tunnustukselliseksi määrittelevän kommentit trilogiasta. Naurattaako? Itkettääkö?
Minuakin kiinnostaisi. Olen saanut parilta konsulta palautetta, mutta suurin osa palautteesta on ihmisiltä, jotka eivät tunne kirkollista todellisuutta, eivätkä ole seuranneet teologista keskustelua. Kirjani on kirjoitettu niin, ettei niistä asioista tarvitsekaan olla kiinnostunut, tarinassa on muita ulottuvuuksia, mutta kyllähän se aina säväyttää, jos joku huomaa mitä kirjassa on oikeastaan yritetty sanoa.
Tekstit
Meillähän oli Olli Seppälän kanssa samat puuhat viikonloppuna, minäkin luin Ristiaallokkoa. En missään mielessä ole kirkon konservatiivijäsen, mutta koetan ymmärtää muulla tavoin ajattelevia tässäkin asiassa.
VastaaPoistaVaikka kirjailijan omalla mielipiteellä ei sinänsä ole mitään merkitystä kirjan sisältöä tulkitessa, niin ainahan kirjailijalle on yhtä aikaa vaikeampaa ja hauskempaa kuvata sellaista henkilöä, jonka mielipiteitä ei itse jaa. Ja myös sellaisesta lukeminen avaa itselle ikkunoita, joihin ei ehkä haluaisi kurkistella. On kovin helppo pysyä omissa ennakkoluuloissaan.
Aulis on toki ajatuksineen väärässä, mutta ei häntä onneksi kuvata tyhmäksi tai roistoksi, oikeastaan hän on täysin käsitettävä hahmo. Ja se jos mikä osoittaa kirjoittajan taitoa. Minua kyllä vähän harmittaa, kun trilogia loppuu tähän. Etkös tekisi Douglas Adamsit?
Ihana Leena:-) En kyllä tohdi enää tämän enempää kaivella verta nenästä, trilogia tästä aiheesta oli mielestäni jo ihan riittävän hullua.
VastaaPoistaMutta siis minun tulee Aulista ikävä. Koska minusta on ihan älyttömän tärkeää, että on ihmisiä, joilla on vankkumattomia periaatteita, ihmisiä jotka pitävät niistä kiinni myös silloin kun kaikki ympärillä vastustavat. Ei Auliskaan ehkä ole joka asiassa väärässä, en ainakaan itse ajattele niin. Hänen suurin ongelmansa minun mielestäni on, että hän ei uskalla lainkaan joustaa. Joustaminen onkin oikeastaan vähän vaikeaa. Miten voi sekä pitää periaatteet, että hiukan antaa niistä periksi esimerkiksi inhimillisyyden nimissä. Ei se välttämättä ole niin yksinkertaista kuin luulisi.
Trilogian kaksi osaa on tullut luettua, ja hyviä kirjoja ne ovat. Tykkäsin kummastakin. Luen varmasti myös tämän uutukaisenkin, kunhan kerkiän.
VastaaPoistaJonkun verran näitäkin kähinöitä nähneenä kirkon työntekijänä ja paljon erilaisten hengellisten liikkeiden kanssa kosketuspintaa omaavana olen sitä mieltä, että Auliksella on äärimmäisen suuri sosiaalinen paine omiltaan päin ns. pysyä lujana.
On täysin mahdollista, että hän haluaisi vähän "joustaa", mutta siitä seuraisi oman viiteryhmän hylkäämäksi tuleminen. Hänestä tulisi rintamakarkuri, ja hän joutuisi häpeään.
Joskus muuten tässäkin asiassa suvaitsevaisuuskeskustelu saa huvittavia piirteitä. Suvaitsevuutta vaaditaan, mutta konservatiivia ei sallita. Siinä tuntuu menevän suvaitsevuuden raja.
Näissä kirkkopoliittisissa kiistoissa tuppaa suurin häviäjä olemaan itse kristillinen sanoma. Kun mennään poteroihin ja röykytetään sieltä raskaita keskityksiä vastapuolen asemiin, ei varmaankaan sitä suurinta lahjaa, rakkautta, juurikaan ilmassa ole.
Noin vielä selvitykseksi, että itselleni ei ole ongelma työskennellä pappien kanssa. Se kuinka miellyttävää tai ikävää se on, ei ole genitaaliriippuvainen asia.
Mutta kiitoksia mielenkiintoisesta trilogiasta!
Kirja on luettu, ja se on oikein onnistunut. Katselen ja elän kirkollisten piirileikkien ja kirkollisen maailman ja teologisten väittelyiden ulkopuolella, mutta eivät nämä eri maailmat ole kuitenkaan niin kaukana toisistaan. Elipä ihminen missä hyvänsä, samat ihmisenä elämisen ja olemisen ongelmat kulkevat mukana. Auliksen kriisi on minusta eksistentiaalinen kokemus, sellainen jonka voi kokea ken hyvänsä.
VastaaPoistaKirjoitan kirjasta jonkun sanan, myöhemmin. Pidin siitä kovasti. Kiitoksia.
Kiitos palautteesta Äijä! Se on kyllä juuri niin, että sosiaalisen paineen vuoksi Auliksen on vaikea joustaa. Minulle tulee noista kirkkopoliittisista kiistoista mieleen oliko se nyt lestadiolaisten motto, synti perkele ja oma liha, ne siinä varmaan vaikuttavat, kummallakin puolella.
VastaaPoistaHirlii, mukava kuulla että tykkäsit.
Olen naispappeuden kannattaja.
VastaaPoistaMaailmassa on kuitenkin lukuisia maita ja kirkkokuntia, joissa ei ole naispappeutta, ja ne ihmiset ovat täysin normaaleja ja täysjärkisiä. He ovat vain eri mieltä tästä asiasta.
Valitettavasti Suomen kirkon johto on osoittanut taitamattomuutta ja diplomaattisuuden puutetta. Jos tullaan toimeen vaikkapa roomalaiskatolisen kirkon kanssa, miksi ei tulla toimeen oman kirkon naispappeutta vastustavien jäsenten kanssa.
Samanlaista jääräpäisyttä osoittavat naispappeuden vastustajat. Tästähän on tullut valtataistelu. Ikävä juttu.
Se on semmoista, kun asioista tulee arvovaltataisteluja, niin siinä sitten varsinainen asia helposti unohtuu.
VastaaPoista