keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Eilisen saldo ja ongelmat

Sivumäärä ei eilisen aherruksen myötä kasvanut. Muljaan tarinapalikoita edestakaisin tekstissä ja jos ne eivät tunnu sopivan paikkaan, jonka olen niille suunnitellut, hioskelen vähän särmiä pois tai teen niitä lisää.

1920-luku vai 1890-luku?

Olen siinä kuvitelmassa, että tarina alkaa siitä, kun Matilda saapuu johtajaksi Oriveden lepraan. Eletään vuotta 1920. Alunperin luulin, että tarina alkaa paljon aikaisemmin, Matildan siskon tai muun lähiomaisen häistä. Kirjoitin parikymmentä liuskaa maalaishäiden kuvausta (ja selasin sitä varten pinon paikallishistorioita ja myös Satakuntalaisen keittokirjan.) Olin mielessäni ajatellut häät 1890-luvun loppuun, mutta nyt ne tapahtuvat n. vuonna 1921. Ja kysymys kuuluu, että kuinka suuri muutos häätavaoissa on tapahtunut tuona aikana. Sopiiko kirjoittamani kuvaus 20-luvulle.

Faktaa vai fiktiota

Ongelmia syntyy siitä, että pohjana on todellinen henkilö. Siis anna anteeksi iso-isotätini Olga, että joudut materiaaliksi taiteellisiin pyrintöihini. Mutta aion kyllä muokata hahmostasi fiktiivisen ja olen jo pitkään tehnyt työtä erottaakseni kertomuksen Matildan sinusta. Teen työtä myös erottaakseni itseni Matildasta. En halua hänestä omien maailmankatsomuksellisten pohdintojeni mallinukkea.

Jumala on yksityiskohdissa, sanoi kuuluisa arkkitehti

Ongelmia syntyy myös lukemattomista yksityiskohdista, joista minulla ei ole tietoa. En tiedä oliko leprassa sähkövalot jo vuonna 1920. Entä oliko siellä sisävessat? Lysolivedet ainakin menivät johonkin kaivoon, joka tyhjennettiin pari kertaa kuussa. Kun kaivot avattiin, ilmoille pääsi sellainen huuru, että hevoset pillastuivat. Lysolin haju oli ilmeisesti leprassa muutenkin läpitunkeva, koska kaikkea koko ajan pyyhittiin lysolilla. Siis millaista lysol oli tuohon aikaan? Miltä se haisi? Miespotilaat ja naispotilaat saivat jutella vain johtajan luvalla, he asuivat eri rakennuksissakin, mutta entäs ruokailut. Olivatko nekin eri rakennuksissa, vai söivätkö kaikki kuitenkin yhdessä?

Yritän nyt vältellä juuttumista tällaisiin pohdintoihin, ne eivät kuitenkaan ole juonen kannalta olennaisia. Mutta jollakin tavalla pitäisi lepran arki saada elämään taustalla.

Nukuin tänä aamuna harvinaisen pitkään, heräsin vasta puoli yhdeksältä. Kahvi on tippunut tätä postausta kirjoittaessa, käyn hakemassa mukillisen ja ryhdyn taas hommiin.






Share/Bookmark

tiistai 30. joulukuuta 2014

Työpäiväkirja

Elvytän Häiriöklinikan siinä suppeassa merkityksessä, että teen tästä työpäiväkirjan. Olen aina halunnut dokumentoida kirjoitusprosessiani, mutta en ole koskaan saanut aikaiseksi. Ehkä nyt onnistuu… ?

Meneillään on kolme hanketta.

1. Romaani Tuntemattomat

Olen tehnyt romaania noin 17 vuotta on edennyt toimitusvaiheeseen ja ilmestyy maaliskuussa 2015. Minun pitäisi ehkä olla riemuissani, kun pitkään mieltä painanut urakka on tulossa valmiiksi, mutta tunnen pelkkää uupumusta. Panostuksen ja tuotto-odotuksen suhde ei ole missään järkevässä mittakaavassa. Kustantamo ei odota kirjasta myyntimenestystä ainakaan painosmäärän perusteella ja tuskin muutenkaan.

2. Kirkkotrilogiani (Pappia kyydissä, Pelastusrenkaita, Ristiaallokkoa) dramatisointi

Maneeri on ottanut sen ohjelmistoonsa. Harjoitukset ovat alkaneet, mutta en ole ollut seuraamassa niitä. Näytelmä käsittelee pohjimmiltaan aina ajankohtaista aihetta, sitä että enimmäkseen synnymme maailmaan miehinä ja naisina ja sukupuolesta seuraa sitten elämäämme kaikenlaista. Missä määrin seuraukset ovat kulttuurisia ja siten oppimisen tuloksia ja muutettavia. Missä määrin seuraukset ovat pysyviä, siitä tälläkin hetkellä kiistellään ehkä kiihkeämmin kuin aikoihin. Ja kaikki joilla on asiasta mielipide, ovat omasta mielestään oikeassa.

3. Oriveden leprasairaalaan 1920-1956 sijoittuva romaani

Työnimenä on Kutsumus. Olen jo useamman vuoden (toistakymmentä pitkälti, nyt kun asiaa ajattelen) lueskellut kaikenlaista ja norkoillut museoissa ja arkistoissa. Itselleni uskollisena en ole saanut syntymään järkeviä muistiinpanoja, tai jos olen niitä jossain välissä tehnytkin, olen jo hukannut ne. Minua on haitannut se, etten ole varsinaisesti tiennyt mikä on se tarina, jonka haluan kertoa. Olen tiennyt, että se liittyy diakonissoihin ja heidän aika äärimmäiseen kutsumukseeensa. Olen pitkin vuotta kirjoitellut raakatekstiä ilman selkeää suunnitelmaa. Tosin minähän en koskaan muutenkaan suunnittele ensimmäistä versiota vaan se syntyy omalla painollaan ja omanlaisenaan. Vasta tuossa marras-joulukuun vaihteessa, kun taas kerran katselin leprasairaalan arkiston potilasasiakirjoista ottamiani valokuvia, aivan yhtäkkiä löysin tarinan, jonka haluan kertoa. Ja hassua kyllä, mutta siinä samassa kaikki irralliset raaka-tekstikappaleet löysivät luontaisen paikkansa tarinassa. Sitä voisi pitää hyvänä merkkinä.

Tekstiä on tällä hetkellä toistasataa liuskaa, mutta kaikki on edelleen alkutekijöissään ja eteeni tulee jatkuvasti uusia ongelmia. Myönteistä on, että sain kontaktin ihmisiin, jotka ovat lapsuutensa viettäneet lepran lähistöllä ja lupauksen, että voisin heidän kanssaan palata asiaan ensi vuoden puolella. Tilasin itselleni myös Aikojen kuluessa I teoksen, joka on Oriveden perinteentallentajien tuotantoa. Siitä pitäisi löytyä juttua leprasairaalasta. Odotan kirjaa kiihkeästi.

Kordelin on tukenut kolmella tuhannella eurolla tätä hanketta, joten heillekin pitää antaa selvitys siitä kuinka apuraha on käytetty. Jossain vaiheessa minusta näytti siltä, että olen surkea apurahakirjailija, mutta nyt olen aika tyytyväinen itseeni. Koen tehneeni luovaa työtä koko rahan edestä.

Share/Bookmark