Ampu tulee

Äidin asunto Porissa on nyt käytännöllisesti katsoen myyty. Näin ollen minulla ei enää ole mitään asiaa Poriin. Tuohon kaupunkiin, joka minut loi, synnytti, kasvatti ja sitten ulosti.

Tähän asti olen säännöllisesti vieraillut Porissa. Olen käynyt tapaamassa äitiä, ja samalla olen aina tavannut itseni sellaisena kuin olin aivan alussa, Porin katuja tallatessani. Tosin Porihan on muuttunut tunnistamattomaksi. Siellä on tehty hartiavoimin töitä, jotta kenenkään ei tarvitse tuntea nostalgisia vibraatioita. Menneisyys on pyyhitty pois.

Tunnen ihmisiä, jotka ovat asuneet pois kotipaikkakunniltaan yhtä kauan ja kauemmankin kuin minä, ja silti heillä on säilynyt elävät vahvat siteet kotiseutuun. He vierailevat siellä säännöllisesti, tapaavat vanhoja ystäviä, naapureita, viettävät aikaa näiden kanssa. Kaikkina näinä vuosina, kun olen vieraillut Porissa, en ole koskaan tavannut ketään muuta kuin äitiäni. Minulla ei ole minkäänlaisia kontakteja Porissa asuviin luokkatovereihin, entisiin opettajiin, naapureihin, sukulaisiin.

Vasta nyt viime vuosina se on alkanut tuntua oudolta. Olen yhtäkkiä havahtunut siihen, että jossain vaiheessa, en oikein tiedä milloin, minusta on amputoitu iso kappale. Luultavasti se tapahtui jo niihin aikoihin, kun vielä asuin Porissa. Minut amputoitiin, enkä edes huomannut sitä. Mutta sitten klenkkasin sieltä pakoon ja ryhdyin rakentamaan omaa elämää. Tai ei se ehkä ollut rakentamista, se oli selviytymistä.

Miten tämä nyt taas minun kirjoittamiseeni liittyy. Ei kai mitenkään. Tuli vain mieleen nyt, kun annoin perusteellisen henkilöhaastattelun eräälle lehdelle. Ja nyt sain kuulla, että tekevät minusta ehkä kansikuvatytönkin. Voi elämän kevät sentään.

Ampu tulee

Helssinkiin Helssinkiin

Jottei tuo markkinointi taas kokonaan unohtuisi, niin tästä linkistä pääsette näkemään milloin minun valtaisa messuhetkeni koittaa. Eli historian viettelyksiä Mikaela Strömbergin, Martti Linnan, Kristiina Vuoren, Taavi Vartian mahtavaakin mahtavammassa seurassa ja ylimahtava Taija Tuominen johtaa keskustelua. Upeeta, mahtavaa. Jos joku lukee tästä jotain pientä kömpelöä kritiikkiä kaikkea sitä hehkutusta kohtaan jolla mitä erilaisempia hyödykkeitä myydään tässä yhteiskuntajärjestelmässä, niin lukee aivan oikein. Olen siis vähän kriittinen, vaikka ei kannattaisi tietenkään, vaan ratsastaa aallonharjalla, koska onhan tässä nyt pukkaamassa jos jonkinlaista juttua . Radiohaastattelua, kirjastovierailua, lehtihaastattelua ja tietenkin Hemming-julkkarit, eli en minä ole lainkaan niin säälittävä kuin voisi luulla.

Helssinkiin Helssinkiin

Tää on tätä junttiutta vaan

Heräsin aamuyöstä miettimään kirjajulkkareita. Vähän nolottaa, kun sunnuntaina aloin puhua yhdelle mielestäni filippiiniläiselle, että nyt on saatu julkkarien kellonaikakin sovittua. Tämä ihminen katsoi minua silmät pystyssä ja tajusin samassa, että enhän minä ollutkaan hänen kanssaan sopinut mistään, hän ei edes ole filippiiniläinen vaan vietnamilainen. Mumisin jotain anteeksipyyntöä, en voinut sanoa, että he näyttävät mielestäni kaikki vähän samanlaisilta. Olen kauhean pahoillani tästä moukkamaisuudestani, mutta kasvojen erottelukykyni on muodostunut täällä kalpeanaamaisten ja piikkinokkaisten harmaasilmäisten ihmisten maassa joten aasian suunnalta tulleiden seurassa pitää aina olla vähän varovainen, samoin tietysti afrikkalaisten. Ja irakilaisen kontaktini nimen sanon aina väärin, siis ihan aina. Kyllä on itsetunto taas lujilla.

Tää on tätä junttiutta vaan

Se on ulkona

Oikeastaan on harmi, ettei itsetuntoni koskaan riittänyt siihen, että olisin lähtenyt yrittämään tietokirjailijana, vaan pakenin fiktioon. Romaanit olivat olleet minulle henkireikä ja pakopaikka ja sitten niiden kirjoittamisesta tuli paitsi henkireikä ja pakopaikka, myös ammatti. 

Mutta en ole koskaan tuntenut itseäni kotoisaksi maailmassa, jossa ollaan miettivinään vain estetiikkaa. Esteettisten arvojen dominoidessa asioiden arvon ratkaisee se mikä on muotia. Kun asia tulee muotiin, siitä tulee suotavaa ja se mikä ei ole muodissa on epäsuotavaa. 

Aikain saatossa tämä tietysti vaihtelee, mutta tässä ja nyt elävät muodikkaat hetken lapset eivät sitä huomaa, tai eivät välitä, koska kaikki muut ovat olleet väärässä ja tämän hetken muoti ja he muodikkaine ajatuksineen ovat nyt oikeassa. Ja selviytymistrategiana on kulkeutua virtausten mukana ja olla aina samaa mieltä enemmistön kanssa. Aina muodikkaasti oikeassa suuren vallitsevan enemmistön kanssa.

Minua taas on aina kiinnostanut perimmäinen totuus, ja se jos mikä on ollut epäsuosittua viime vuosina. Mikä on totuus? Jokaisella omansa tietysti, eli totuutta ei ole, pelkkää kakofoniaa.

Mutta jännä huomata, että puolittain salaa itseltäni olen nyt tehnyt jo toisen tietokirjaksi luokiteltavan teoksen. Julkkarimasiina on käynnistynyt, saa nähdä mitä seuraa.

Se on ulkona

Ruuhkaviikot

Avoimen yliopiston johdatus luovaan kirjoittamiseen on aina semmoinen mäjäys, että kun se on meneillään ja pienryhmät lähtevät pyörimään, niin se imee voimat, varsinkin, kun siihen päälle tulee vielä Oriveden opiston Vapaa kirjoittajakoulu ja lisäksi vielä muutama käsikirjoitus, jotka pitää kommentoida ja lausua niistä jotain. Tällä viikolla oli yksi haastattelukin, ensi viikolla Helsingin kirjamessut. Joudun siis edustamaan itseäni, kirjaani, olemaan intellektuelli, vaikka tokihan  intellektuellina Ellinä esiintyminen käy minulta luonnostaan.

Jotain pitäisi kirjoittaakin, tänään voisi periaatteessa olla aikaa, mutta odotan jännittyneenä Hemmingin saapumista kirjapainosta ja mietin julkkareita. Olen jo alustavasti päättänyt, että sellaiset järjestetään. Mutta ketä voin kutsua entisen piispan elämäntyöstä kertovan kirjan julkkareihin. Hemming on kulttuurihistoriaa, mutta ennen kaikkea kirkkohistoriaa ja minulla on tuttavia, jotka ovat sitä mieltä, että kirkko on kaiken pahan alku ja juuri. Onko korrektia kutsua tällaisia ihmisiä tilaisuuteen, jossa kunnioittaen ja kiittäen muistetaan tätä muinaista kirkonmiestä ja hänen elämäntyötään? Vai olenko ihan hakoteillä, kun näen tässä ongelman?

Olen vaan niin yliherkkä, en kestä kettuilua. Juuri eilen juttelin ihmisen kanssa, jonka kanssa opiskelin samoja aineita 30 vuotta sitten. Hän ihmetteli, että miksi minä en silloin koskaan puhunut mitään. Siis en mitään. No siksi en puhunut, kun olin niin arka, ujo ja yliherkkä. Olihan minulla mielessä kaikenlaista, mutta en vain uskaltanut. En millään. Mielessäni ajattelin, että eräänä päivänä minä kyllä vielä... Mutta silloin suun avaaminen oli mahdotonta.

Nykyään en enää ole yhtä mykkä kuin silloin, mutta yliherkkyys on säilynyt. Kun joku sanoo minulle jotain pilkallista ja ilkeää, niin sisäinen nahkani kimmoilee pitkään. Ja jostain syystä minä olen sellainen traumaimuri, joka aina saa kuulla jotain veemäistä. Toisia kehutaan ja ylistetään, minulle vinoillaan. Näin se on mennyt.

Joten miten paljon jaksan kuunnella kettuilua jostain Hemmingistä. Luonnollisesti haluaisin isot hauskat kekkerit. Filippiiniläiset ovat luvanneet laulaa ja irakilaiset leipoa. Ranskalainen psykoanalyytikko ideoi, että sikäli on asiat hyvällä mallilla. Kunhan tästä lokakuusta selviän ja marraskuun ensimmäisistä päivistä, niin sitten ehkä taas helpottaa.

Ruuhkaviikot

Tunnevuodatus liittyen maahanmuuttoaiheeseen, mutta ehkä kohta lopetan

Ainakin tuo TV2:n keskustelu maahanmuutosta onnistui välittämään sen kaaoksen, joka tilanteeseen liittyy. Minua säälitti, kun studioon oli tuotu vastikään maahan tulleita kommentoimaan suomalaista ilmapiiriä. Kävi ilmi sekin, ettei joillakin studioon tulleilla ollut aavistustakaan maan ilmapiiristä. Mieleen tuli se itäsaksalainen elokuva, jossa sairaalta äidiltä salattiin, että sosialismi oli romahtanut ja Saksat yhdistyneet. Tosin kielitaidottomiltahan ei niin kauheasti tarvitse salata, he elävät omassa todellisuudessaan ellei joku ryhdy kulttuuritulkiksi, eikä ole ilmeisesti ryhtynyt.

Entinen kotikuntani Punkalaidun oli komeasti esillä, samoin mahtavaa kotiuttamistyötä tekevä Vanttilan muovi, joka työllistää Punkalaitumelle paiskautuneita turvapaikanhakijoita. Duudsoneiden vierailusta ehdinkin jo kesällä kuulla, kun olin kummilapsen rippijuhlassa, mutta vasta eilisessä keskustelussa minulle valkeni heidän vierailunsa tarkoitus. No joo, ehkä se on tätä nykyaikaa, että kaikesta on tehtävä spektaakkelia.

Asuin itse Punkalaitumen vastaanottokeskuksen lähellä vuosina 1990-2004. (Se oli entinen työlaitos ja päihdehuoltolaitos ja muuntui vastaanottokeskukseksi vuosituhannen taitteessa.) Olin siellä vapaaehtoistyössä Kosovon albaanien ja ukrainalaisten ja muiden ns. "venäläisten" tullessa. Venäläiset oli siis yleisnimi kaikille, jotka tulivat entisen Neuvostoliiton alueelta. Siltä ajalta en muista ongelmia, enkä sitä että ihmisillä olisi ollut erityisiä pelkoja turvapaikanhakijoita kohtaan. Mutta olihan se erikoista, että yhtäkkiä Punkalaitumenjoella ongittiin kaloja, kun sitä ennen ei kukaan käynyt siellä kalassa. Mutta turvapaikanhakijat yrittivät tuosta matalasta sameasta joesta saada vähän särvintä ja tulihan sieltä ainakin särkiä ja haukia ja lahnoja.

Tuo keskusteluhan oli sinänsä ihan kaoottinen, mutta niinhän on tietysti tilanne maassakin vähän kaoottinen. Luterilainen punatukkainen karjalaissyntyinen naispappi puhui ihan järkeviä, mutta esim. minusta ei ole niin suureen sosiaalisuuteen kuin mitä hän tuntui pitävän ihan normina. Tosin olen kyllä itsekin kovasti ponnistellut päästäkseni syvempään ja parempaan vuorovaikutukseen maailman kanssa. Nopein tapa kotouttaa olisi adoptoida maahanmuuttaja omaan perheeseen. Kyllähän minäkin voisin jonkun tosi kivan maahanmuuttajan adoptoida. Melkein adoptoin yhden kamerunilaisen pojan, annoin sille polkupyöränikin, mutta sitten se katosi. Erään iranilaisperheen adoptiota olen yrittänyt vähän vierestä tukea, mutta olen huomannut että sekin käy voimille. Ihmiset pelkäävät, siis nämä iranilaiset, turvapaikanhakuprosessi pitkistyy ja mutkistuu, elämä käy raskaaksi. Kun itsekin joutuu välillä riipimään elämänuskonsa lattianraosta, niin tuntuu ettei siitä kovin paljon riitä toisille, jotka ovat ihan pohjattomia kaivoja omassa epätoivossaan. 

Tunnevuodatus liittyen maahanmuuttoaiheeseen, mutta ehkä kohta lopetan

Moraalinen kriisi

Professori Helena Ranta toteaa, että: Mikäli eurooppalaiset eivät muuta suhtautumistaan pakolaisiin ja turvapaikanhakijoihin, meitä uhkaa humanitaarisen katastrofin ohella myös moraalinen kriisi.

Itse epäilen, että se humanitaarinen katastrofi ja moraalinen kriisi on ollut täällä jo kauan.

Ajatelkaa nyt vaikka sitä, miten täällä varakkaassa valtiossa on suhtauduttu vanhuksiin. Meillä ei siis kertakaikkiaan ole ollut varaa taata heille ihmisarvoista kohtelua. Voisin tähän perään laittaa muitakin esimerkkejä humanitaarisesta katastrofista ja moraalisesta kriisistä jonka olemme tuottaneet joillekin väestönosille. (Leipäjonot ym.)

Meidän varakas yhteiskuntamme aivan järjestelmällisesti käy, on käynyt jo pitkään heikoimpien kimppuun ja ryöstää niiltä. Eikä se kykene hillitsemaan ryöstökapitalistien ahneutta, ei suitsimaan ihmisten itsekkyyttä, vaan sallii varakkaiden ja kierojen ihmisten ja yhtiöiden siirtää rahojaan veroparatiiseihin, ja me tavalliset talliaiset olemme vain ihmetelleet, kun tämä kaikki on tapahtunut nenämme edessä. Media tekee näistä ihmisistä sankareita, esittelee heidän pidäkkeetöntä röyhkeyttään ja itsekkyyttään, tarjoaa sitä esikuvaksi ja hyvin onkin oppi mennyt perille.

Sanoisin siis itse näin, että pakolaiset ja turvapaikanhakijat tulevat tänne meidän humanitaarisen katastrofimme ja moraalisen kriisimme keskelle. Mutta jos jotain posiitivista nyt tahtoisi sanoa, ja minähän tietenkin tahdon, niin toivon tilanteen herättävän ihmiset kiinnostumaan oman yhteisönsä hoitamisesta ja vaalimisesta. Koska nämä uudet tulijatkin voidaan integroida yhteiskuntaan ja kulttuuriin vain, jos meillä on jokin oma kulttuuri ja identiteetti. Jos meillä on niitä arvoja myös mukana siinä kuinka toimimme ja kohtaamme ihmisiä, ei pelkästään juhlapuheissa ja somepöhinässä.

Moraalinen kriisi