Haluan kaiken

Kävin Ateneumissa katsomassa Helene Schjerfbeckin kuvat.

S. on sellainen taiteilija, josta ajattelee, että hänen työnsä ovat kovin tuttuja. Mutta itse asiassa tuttujahan ovat vain ne jotkut teokset, jotka aina liitetään jokaiseen hänestä kertovaan juttuun. Näyttely oli kuitenkin laaja,siinä ehti jalat väsyä, kun saleja kiersi läpi. Enkä minä sieltä selvinnytkään vahvistamatta itseäni välillä kupillisella kahvia.

Helenen elämästä kertovaa elokuvaa katsellessa huomasin, että hänen elämänsä oli alusta asti ollut hyvin raskasta ja se oli tarjonnut hänelle onnea vain vähän. Osin ehkä hänen oman persoonansa vuoksi. Mutta hän oli aina saanut paljon irti maalaamisesta. Ja koska hän maalasi paljon, hän sai siihen liittyen kokea paljon onnea.

Minun tragediani (jos se nyt on mikään tragedia) on siinä, että vaikka olen aina nauttinut kirjoittamisesta ja viime aikoina yhä enenevässä määrin myös piirtämisestä, olen jääräpäisesti tavoitellut itselleni myös muuta onnea. Rakkautta ja ystävyyttä. Olen halunnut nauttia elämästä ja ihmisistä muutenkin, en pelkästään kirjoittamalla ja piirtämällä.

Haluan kaiken

Pään sekoittajille näkemiin

"Se on hänen ongelmansa".

Tämä on ollut kevään ja kesän oikeastaan vapauttavin opetus ja oivallus.

Elämässä tulee ongelmallisia tilanteita. Jotkut ongelmat ovat minun ongelmiani ja minun pitää tehdä niille jotain, mutta eivät kuitenkaan kaikki ongelmat ole minun päänsärkyni.

On tärkeä erottaa, mikä on minun ongelmani, mikä jonkun toisen.

Kun kuuntelen ihmisten juttuja, huomaan, että monilla on sama vaikeus. Ongelmia on ja niistä tulee herkästi kaikkien ongelmia. Luultavasti tämä koskee vain velvollisuudentuntoisia ja kohtuullisen sosiaalisia ihmisiä, jotka kantavat huolta lähipiirinsä hyvinvoinnista. Jos ei ole hereillä itsensä ja maailman kanssa, voi käydä niin, ettei kohta enää erota mikä on oma ongelma, mikä jonkun toisen.

On myös olemassa ihmisiä, jotka tietoisesti tai tiedostamattaan pyrkivät kasaamaan lähimmäisen harteille ylimääräisiä kuormia. "Reagoit väärin, tunnet väärin, sinun pitäisi mieluummin tehdä niin ja näin ja muuttua muutenkin kokonaan toisenlaiseksi, kaikkein mieluiten sellaiseksi kuin minä olen, kokea niin kuin minä koen."

Kannattaa siis pitää varansa.

Pään sekoittajille näkemiin

Veriruusut!

Kesälentsun sorrettua minut sohvalle kiihkeän juhannussaunomisen ja muun hurvittelun jäljiltä, sain luettua loppuun Anneli Kannon Veriruusut.

Oli ensinnäkin mukava huomata, että kykenen vielä eläytymään eeppisesti soljuvaan romaaniin, jos ei ole muuta tekemistä. Välillä olen pelännyt, että liiallinen ns. sosiaalisen median ääressä kykkiminen olisi rapauttanut aivot enkä enää pysty keskittymään romaanin riittävän hyvin.  Mutta Veriruusuihin eläydyin ja muutama kohtaus pusersi kyynelen silmäkulmaan, mikä minun mittarissani tarkoittaa, että kirja on hyvä. Tiesin muutenkin, että kirja on hyvä, koska myös nauraa hörähtelin hiukan kateellisena tosin, kielen loistokkuuden ansiosta.

Aina kun luen näitä kansalaissotaromaaneja pelkään, että joku on keksinyt kirjoittaa minun aiheestani, mutta onneksi niin ei käynyt nytkään. Eli minulla on vieläkin tallessa se oma ainutlaatuinen aiheeni. Ongelma on vain siinä, etten osaa kirjoittaa tarinaani niin, että lukija ymmärtäisi mikä se varsinainen pointti on. Ja tämä on tietenkin aikamoinen ongelma kirjailijan elämässä.

Veriruusut on vähän niin kuin naisten Pohjan tähden alla. Se nostaa naiset keskiöön ja hyvä niin. Välillä mietin miten paljon nykyajan feministiset painotukset vaikuttivat tarinan muotoutumiseen ja miten mahtoivat tuon ajan naiset asiat kokea. Mutta niinhän se tietenkin on, tämän ajan ihmiset kirjoittavat entisaikojen tapahtumista kirjoja tämän ajan ihmisille. Kirjassa on dokumentaariset puolensa, mutta kuten kaikki historialliset teokset, se kertoo ennen muuta meidän ajastamme. Siinä sivussa saa hyvän kertauksen siitä miten kapina oikein menikään ja mahtavan murrepläjäyksen.

Juuso Hyvärinen on blogannut Veriruusuista pari vuotta sitten. Hänen mielestään Veriruusuja ei pitäisi verrata Pohjantähteen, koska Linnan henkilöt tunnetaan historioineen, kun Kannon henkilöt ilmestyvät tarinaan tyhjästä. Syystä siitä, että Linnan trilogiassa oli sivuja yli triplasti. Mutta siitä huolimatta vertaan niitä toisiinsa, koska lukukokemuksina olivat minulle samantyyppiset.

Veriruusut!

Julkisuustrategia

Muutama vuosi sitten kaikkialla puhuttiin Reposaaren loma-asuntomessuista ja kelluvista huviloista. Monet olivat niistä kiinnostuneita ja minäkin kävin niitä ihmettelemässä. Jokin aika sitten kuulin, ettei kelluvia huviloita ole saatu myytyä. Muutkin hienot messukodit odottavat vielä ostajaansa. Voisi tietenkin ajatella, että jokin oli mennyt suunnittelussa mönkään, kun kallit kodit eivät kelpaa ostajille, mutta joku arveli, että kelluvien huviloiden saama julkisuus oli kuitenkin mainosta rakennusliikkelle, joten ehkä niitä kannattaakin seisottaa rapistumassa tyhjillään.

Muistin myös Lindforsin Legotalon ja mietin, että mitä sille on mahtanut tapahtua. Joko siellä on tyytyväiset asukkaat?

Nämä ajatukset johtivat miettimään median toimintaa. Se tarttuu erikoisiin ilmiöihin, kiinnostuu niistä. Muistan vielä pensselisedän ja kaivurikuskin joka körryytteli halki Suomen. Muistan eukonkannot, saappaanheitot ja muut sellaiset paljon julkisuutta saaneet jutut. Näitä kaikkia media on meille esitellyt aivan kuin ne olisivat kauhean tärkeitä asioita.

Jos siis olen sitä mieltä, että minulla olisi jotain tärkeää asiaa ihmiskunnalle, niin ehkä kannattaisi mieluummin miettiä jokin jännä päätön idea ja kaupata se ensin toimittajille. Ja sitten kun ne saisi kiinnostumaan, voisi siinä sivussa yrittää syöttää jonkin syvällisen ajatuksen, mielellään soinimaiseksi sutkaukseksi puettuna.

Julkisuustrategia

Maa vetää puoleensa

Voi minua. Kun pitäisi tehdä töitä, velttoilen. Ja kun pitäisi lomailla, teen salaa töitä jossain nurkassa. Lisäksi tuntuu, että sain pyhiinvaellusreissulta jonkin hengitystiepöpön. Siinä se taas nähdään, ei kannattaisi yrittää mitään hengellistä.

Ps. Facebookin kautta löytyi kirjailijatietokanta, jossa on tietoa minunkin kirjoistani. Joitakin arvostelujakin koottu. Tiedot ovat puutteellisia, puuttuu Kirjava kettu sekä nuo mainiot ehdokkuudet, Lydecken ja ja Lukuvarkaus. Mutta kuitenkin koululaisten kannattaisi käydä ehkä tuolla, kun tekevät niitä esitelmiään. Paitsi että eihän nyt kukaan tee esitelmiä, koska on kesä ja koko Suomi menee kohta kiinni. Eli hyvää työtä minunkin puolestani.

Maa vetää puoleensa

Yläne ja Köyliö mielessäin

Jalat muusina ja sielu kirkastuneena saavuin kotiin Pyhän Henrikin pyhiinvaellukselta. Tässä linkki uutiseen, jossa asiasta kerrotaan vähän enemmän.

Kaikkein ällistyttävintä oli kohdata niin monta originellia ihmistä, jotka halusivat auttaa pyhiinvaeltajia.

Vai mitä sanotte naisesta, joka nousee yöllä hauduttamaan neljän viljan puuroa jotta se olisi varhain aamulla  pehmeää ja samettista.

Ja kun lauantaina illalla koko päivän kävelyn jälkeen raahauduin Lallin koululle, siellä oli vastassa hymyilevä ihminen, joka toi suolaa ja pesuvateja niin että pääsin hautomaan kipeytyneitä jalkojani.

Kaikilla etapeilla oli joukko ihmisiä, jotka vain odottivat, että pääsisivät palvelemaan meitä.

Huomasin, että kaikki mitä matkan aikana tapahtui oli jollakin tavalla vertauskuvallista. Sekin, että lopulta jokainen pääsi perille, kuka milläkin tavalla. Tyylipuhtaasti tai vähemmän tyylipuhtaasti.

Mutta jos kaikki on vertauskuvaa, miten pitää tulkita, kun aamiaiskananmunassa on kaksi keltuaista?

edit:

Vielä selvennykseksi. Lalli tappoi piispa Henrikin Köyliön järven jäälle. Köyliöstä piispan luut siirrettiin Turun tuomiokirkkoon kesäkuun 18. päivä vuonna 1300. Sen muistoksi tämä reitti taivalletaan kerran vuodessa.

Yläne ja Köyliö mielessäin

Nopea introspektio päivän aluksi

Olit aina itsevarma, tiesit mitä halusit. Jotain tuollaista Tuula taisi sanoa tiistaina, kun tavattiin. Puhuttiin siis kouluajoista. Minulla ehkä oli jokin itsevarma ja tietäväinen kuori, mutta vain siksi, etten kestänyt sääliä enkä surkuttelua. Minulla oli jonkinlainen valeminä silloin ja vaikka nyt aikuisena inhoan silloista säälittävää itseäni, tajuan että tuo rakennelma oli välttämätön jotta selviydyin.

Koulukaverien seura oli tärkeä juttu, koska olisi ollut kamala olla aivan yksin, jo pelkästään siksi että yksinäisyys on niin stigmatisoivaa. Yksinäinen ihminen on outo ja muuttuu muiden silmissä herkästi epäihmiseksi. Sitä piti viimeiseen asti välttää, mutta ihan koko kouluaikaa se ei onnistunut. Oli kausia, jolloin tipahdin kaikkien sosiaalisten verkostojen ulkopuolelle ja piileksin vain peräkammarissani.

Ihmiset eivät tätä tietenkään muista, he muistavat vain aktiiviset ja sosiaaliset hetkeni, koska silloin he ylipäätään huomasivat minut ja olivat tietoisia olemassaolostani. Vetäytymiskausina he unohtivat minut, koska heillä oli oma elämä, eikä joku luokkakaveri, jolla sitä ei ollut, tuntunut huomionarvoiselta henkilöltä.

Oli mukava tavata vanhoja koulukavereita. Onneksi olkoon Tuula, sinä taidat tänään täyttää vuosia. Minun piti kirjoittaa ihan erilainen juttu, mutta taas meni oman psyyken vatkaamiseksi.

Nopea introspektio päivän aluksi

Pieni pyhiinvaellus

Olen siis valmistautumassa Pyhän Henrikin pyhiinvaellukselle.Onneksi ostin sadeviitan ja vedenpitävät patikkakengät, koska viikonlopuksi on tulossa epävakaista. Luultavasti edessä on aikamoinen tyhjennysharjoitus, omien rajojen koettelu ja mahdollisesti ylittäminen jos voimia löytyy.  Toivon, että huoltoauton kyytiin pääsee, jos jalat eivät kanna. Hiukan on tullut harjoiteltua, mutta ei riittävästi.

Hdcanis voisi antaa viime hetken vinkkejä, jos sattuu olemaan kuulolla.

Korvatulpat minulla on, samoin rakkolaastareita. Ruusukko sen sijaan puuttuu. Puuttuu myös tieto, että keitä muita lähtee. Yleensä haluan tarkasti tietää, että milloin lähdetään, millä lähdetään ja ketkä lähtevät, mutta olen sopeutunut siihen että nyt en tiedä. Ehkä se selviää tänään, tai sitten ei.

Mietin jaksanko kantaa mukana järjestelmäkameraa, vai pitäisikö tyytyä pieneen pokkariin. Aion dokumentoida matkan.

Pieni pyhiinvaellus

Elämä ei ole raaputusarpa

Terveiset Porista. Ostin äsken pullalongan, tai pullaleetan. Olen lukenut Anneli Kannon Veriruusuja, ja  nauttinut erityisesti kirjan murteesta. Ehkä Anneli  tekee vielä hämäläismurteille sen minkä Heli Laaksonen teki lounaismurteille.

Pullaleetan myi nainen, joka alkoi kertoa, että torilla tapahtuu mystisiä asioita. Sellainen planeetta joskus liikkuu torilla, sillä on silmät ja se katselee. Nainen oli iloinen ja energinen eläkeläinen, joka myi pullaa kerätäkseen rahaa Egyptin matkaan. Mitä Egyptissä? kysyin. Hänen entiset elämänsä ovat siellä ja niitä entisiä elämiä pitää siellä tämän tästä käydä dokumentoimassa.

Kuka tahansa voisi pitää naista vinksahtaneena, mutta minä melkein uskoin häntä. Uskoin ainakin kun hän puhui.

Pulla on leivottu voihin, toivottavasti on hyvää.

Kun jatkoin matkaa, näin toisen eläkeläisnaisen. Hän oli kyyristynyt penkille ja raaputteli arpoja. Pino raaputettuja arpoja oli kertynyt viereen. Ilme oli ryytynyt, joten ilmeisesti ei ollut vielä tullut voittoa.

Siinä kaksi tämän ajan ihmistä ja jos pitäisi valita puolensa, menisin mieluummin sen tädin kyytiin jonka entiset elämät ovat Egyptissä ja jolla on aina kamera mukana siltä varalta, että ihmeellinen planeetta ilmestyy, kuin sen joka ryytyneenä raaputtaa Porin torilla arpoja.

Mutta onneksi ei tarvitse valita, vaan jatkan Marin kyydillä tänään Anttooraan.
.

Elämä ei ole raaputusarpa

Iloinen keskinkertaisuus

En tiedä olenko huomaamattani hankkinut itselleni elämän, vai onko neljä vuotta jatkunut jatkuva kouluttaututuminen yhdistyneenä erilaisiin hankkeisiin vain imenyt mehut niin, että blogiin riittää sanottavaa vielä normaalia vähemmään.

Ehkä voisin kommentoida muutamalla sanalla Helsingin sanomissa ollutta juttua, jossa kustantamot antavat vinkkejä kirjailijaksi haluaville.

8. OLE KUNNIANHIMOINEN
Kukaan ei halua olla keskinkertainen kirjoittaja. Nosta omat mestarisi korkealle ja tähyä heidän tasolleen.

Ehkä kukaan ei halua olla keskinkertainen, mutta suurin osa on, joten ehkä siihenkin kohtaloon on mahdollista tyytyä. Ja kumpi on oikeastaan parempi, olla huono kirjailija vai keskinkertainen?

Elämän julma laki on, että kaikki eivät voi olla parhaita. Kun kirjallisuutta pistetään rankijärjestykseen, niin monet ovat keskivertoja ja sitten on muutama huonokin. Tosin tämä rankijärjestys saattaa aikain saatossa vähän elää tietysti. Ja toistaalta on niinkin, että se mikä on toisen mielestä keskinkertaista voi toisen mielestä olla loistavaa. Ja päinvastoin.

No niin, tämän kummempaa ei irtoa, huomenna reissuun.

Iloinen keskinkertaisuus

Vaihdoin mustekasetin

Se on minulle aina pieni henkilökohtaisen kriisin paikka, kun printterin mustekasetti pitää vaihtaa.

Mistä johtuu, että olen jo 23 vuotta kirjoittanut tietokoneella ja tulostanut erilaisilla printtereillä, mutta vieläkään minulle ei ole kehittynyt sellaista itseluottamusta, että uskoisin homman hoituvan tuosta vain? Prosessiin liittyy monta jännitysmomenttia alkaen siitä osaanko tilata netistä oikeanlaisen kasetin. Mutta nyt minulla on taas uusi mustekasetti, joka sallii minun suoltaa muutaman tuhat liuskaa laadukasta kotimaista proosaa uumenistaan, mikäli sellaista minusta irtoaa.

Tänään on kirjoitussession jälkeen vuorossa vanhan opiskeluaikaisen ystävän tapaaminen. Kolmekymmentä vuotta on vierähtänyt niistä ajoista, kun istuimme luentojen jälkeen Hämeenportissa ryystämässä kaljaa. Onpa mukava nähdä.

Vaihdoin mustekasetin

Kirjastonkäyttäjä

Wikipedia sanoo, että sarjakuvastripissä on yleenä kolme tai neljä ruutua. Onko kauhea virhe jos niitä onkin viisi. Tässä on nyt eka versio stripistä, jolla saattaisin osallistua sarjakuvakilpaan, mikäli itsetuntoa riittää.

Ps. toivokaa onnea, vajaa kaksi tuntia ja näyttötutkintoni alkaa.

päivitys 15.43

Olen nyt virallisesti julkaisugraafikko. Voin rehellisesti sanoa, että koskaan minua ei ole missään tentissä hiillostettu niin kuin nyt. Kovin hyvin en pärjännyt, hyvät tiedot suunnittelusta ja ilmaisusta, riittävät tiedot työkaluista. Ihan oikea arvio mielestäni, en olisi parempia arvosanoja ansainnut. Tärkeintä on, että ei jäänyt koulu kesken, vaikka välillä tuntui etten jaksa millään.

Kirjastonkäyttäjä

Aku, ihan varmasti saat tehdä Majavakeväästä leffan, jos tahdot!

Lemmikki Louhimies oli kehunut Majavakevättä Iiriksessä. Osakkeeni nousivat heti kohisten vähän siellä sun täällä. Kuulin hänen myös antaneen Majavakevään pojalleen Aku Louhimiehelle ja ehdottaneen, että kirjasta pitäisi tehdä elokuva.

Tiedän, että tällaisesta eleestä on vielä pitkä matka elokuvaan, mutta ei se mitään, koska minua kuitenkin aika paljon piristää se, että alan ammattilainen näkee kirjani potentiaalit, ja mikä parasta, kehtaa kutsua minua tämän ajan Astrid Lindgreniksi (!!)

Huvittavaa sinänsä, että tuossa Iiriksen arvostelussa on myös lause: Tämä on taidetta, ei viihdettä. Siis tuo huvittaa, kun muistaa miten paljon olen aikoinani vääntänyt tyttöviihteen puolesta kättä. Mutta onneksi kukaan ei muista.

Aku, ihan varmasti saat tehdä Majavakeväästä leffan, jos tahdot!