Naispuolinen Turkka

Jouduin eilen käsikähmään kirjoittajakurssilaisen kanssa. Miehen kanssa, mikäli se nyt mihinkään liittyy. Mehän emme ole miehiä emmekä naisia ensisijaisesti vaan ihmisiä, mikäli olen ymmärtänyt oikein tämän hetken kulttuurisesti vallitsevan ideologian. Sukupuoli on toissijainen juttu ja yksilön vapaasti valittavassa.

Tämä kiva ihminen tuo minulle aina rahan arvoisia lahjoja. Mutta nyt yritin kieltäytyä lahjan vastaanottamisesta ja siinä sitten juoksimme perä kanaa ympäri huonetta. Hän ei suostunut ottamaan lahjaa takaisin ja minä työnsin sen sisään hänen paidankauluksestaan. Mutta käsikähmä päättyi kuitenkin minun tappiokseni, koska lopulta jouduin sitten kuitenkin ottamaan hänen lahjansa vastaan, ja minä annoin hänelle Hemmng-kirjani.

Ajatella, en olisi uskonut, että olet tuommoinen melkein väkivaltainen ihminen, hän sanoi.

Minähän olen naispuolinen Jouko Turkka, minulla on vähän samanlaisia opetusmetodeja.

Naispuolinen Turkka

Laiska luettelee töitään

Niin siis lauantaina oli ne juhlat. Sitä edeltävä perjantai oli mennyt arpoessa lähdetäänkö Poriin vai Raumalle, eli minne 90-v äitini seuraavaksi siirretään. Selvitiin Rauman reissulla, mutta koko päivä siinä meni.

Lauantaina piti sitten tehdä juhlajärjestelyjä ja lopun päivää liehua juhlakaluna. Vieraita jäi yöksi. Onneksi olivat tuttuja vieraita. Kun vieraat lähtivät, kokoontui meille porukkaa pohtimaan yhteisön perustamista.

Joka välissä olen leiponut jotain, Hildegard Bingeniläisen äly-ja hermopipareita, joihin olen jollakin tavalla fiksoitunut. Minua viehättää Hilgegardin tuhannen vuoden takainen ohje, jossa puhutaan harmillisten mielialojen poistumisesta.

No leivoin myös saaristolaisleipiä ja graavasin siikaa, tein lohipiirakkaa ja siivotakin piti talossa, joka on ollut koko syksyn kuin pommin jäljiltä. Mihin minä jäinkään. Niin siihen, että maanantaina luin aamusta yöhön opiskelijoiden tekstejä ja kirjoitin palautteita. Jatkoin sitä vielä tiistaina. Kuka uskoisi, että muutamaan riviin menee niin paljon aikaa. Lisäksi minun piti antaa numerot.

Nyt on sitten vielä toinenkin kurssi, joten olen tänään lukenut toisten opiskelijoiden tekstejä ja kirjoittanut niillekin palautteita. En ole käytännöllisesti katsoen käynyt ulkona lauantain jälkeen. Huomenna pitäisi kävellä Pansioon. Sinne on seitsemän kilometriä tästä. Vai menisikö pyörällä. Olisi nopeampaa. Jos ei sada menen pyörällä ehkä. Illalla kirjoittajakoulua.

Perjantaina on palaveri, jossa suunnitellaan kaverin kanssa yhteistä kirjaprojektia.

Pointtina on nyt vaan se, että missä välissä minun elämästäni on tullut tällaista. Koko ajan jotain tekemistä ja suorittamista. Nyt alan taittaa yhtä pientä lehteä.

Laiska luettelee töitään

Valoon pukeutuneita kukkia

Täytyy sanoa, että olen ihan ällistynyt siitä miten mahtavat kekkerit sain aikaiseksi. Vanhat ystävätkin kirjajulkkareissa katsoivat minua silmät pystyssä ja hokivat: miten on mahdollista, että sinä olet saanut aikaiseksi jotain tällaista? He olivat ihmeissään ja kyllä minäkin olin ihmeissäni, koska minä en ole lainkaan sellainen ihminen, joka tällaisia juttuja järjestää ja organisoi. Sinun täytyy olla valtavan älykäs ihminen, sanoi eräskin. Pakko nyt mainita tässä tämä juttu, sikseen harvoin minua on älykkääksi mainittu. Tyhmänä pidetty paljon useammin.

Totuus tietenkin on, etten saanut juhlaa yksin aikaiseksi, vaan porukalla tuo mainio kirjakekkeri synnytettiin. Minulla oli oma merkittävä roolini, kun tajusin niputtautua yhteen Cantus sororumin ja Vox silentiin kanssa, mutta sitäkään en keksinyt ihan itse, vaan vinkki tuli kustantamolta. Mutta kävin tuumasta toimeen, se kai on minun ansiotani.

Jokaisen sielun lähellä pitäisi olla maatilkku, jossa kasvaa valoon pukeutuneita kukkia. Tällaisen mietelauseen sain vuosi sitten eräältä ystävältä. Se tuli mieleen nyt. Sellainen maatilkku on tosiaan tärkeä.

Valoon pukeutuneita kukkia

Hyvä tavara kelpaa kotoakin

Kirjoittamisen ohjaamista käsittelevät sarjakuvani herättävät kiinnostusta...

Klikkaa kuvaa, niin näet sen paremmin

Minullahan on ollut tämä idea, että tekisin sarjakuva-albumin kirjoittajien ohjaamiseen liittyvistä kysymyksistä. Tämä projekti on jäissä niin kuin suurin osa muistakin elämäni projekteista, koska minä nyt vaan olen tämmöinen joka sössii kaikki juttunsa. Mutta piristyin taas hiukan tänä ankeana viikkona, kun minulta pyydettiin lupaa tuon ylläolevan stripin käyttöön ja korvauksenkin saan, mikä minua rahan ahnetta aina mahdottomasti virkistää. Silmä havaitsee tuossa stripissä paljon korjattavaa ja säädettävää, mutta annan sen edetä kirjaan julkaistavaksi ihan tuollaisenaan. On siinä kuitenkin jotain aitoa henkeä ja sitä paitsi sisältö on ihan särmää.

Hyvä tavara kelpaa kotoakin

Kirjanjulkistuspeijaiset

Minulla on vähän hermo pinnassa edessä olevan kirjanjulkistusjuhlan suhteen. Pitäisi lomailla, mutta koko ajan on säätämistä. Siis  minun tekemäni Pieni kirja Hemmingistä ja Vox silentiin Cantus sororum -laulukirja julkistetaan 

Birgittalaissisarten luostarissa, Birgitta-salissa (Ursininkatu 15) Turussa la 21.11.2015 klo 14.

Vox Silentii ja Tuomo Pulkkinen kertovat Cantus sororum - laulukirjasta ja myös laulavat muutaman laulun. Minä kerron omasta kirjastani. Muutakin ohjelmaa lienee, ainakin on Hemming-piirasta saa maistaa sekä Hildegard bingeniläisen äly- ja hermopipareita joiden tekemisen aloitankin tänään, kahvia, teetä ja viini hörppykin tarjotaan.

Olette tervetulleita!

Kirjanjulkistuspeijaiset

Älkää vaan kuunnelko

No joo, olin eilen Radio Robinhoodissa nauhoittamassa ns. kulttuurikeskustelua, ohjelma on siis Sherwoodin metsässä ja tulee ulos tänä iltana klo 20.00 ja uusintana sunnuntaina 20.00.

 Ei välttämättä kannata kuunnella.

Minulla paloi päreet keskustelun aikana ja kysyinkin Kumpulaiselta, jonka kanssa siis piti ns. keskustella, että pitikö meidän keskustella, vai täytyykö minun vain kuunnella hänen yksipuolisia jorinoitaan.

Tein siis sen erehdyksen, että vein nauhoitukseen mukanani sarjakuva-albumini Pyhän Birgitan perilliset, koska ajattelin, että se liittyy Turkuun, siis paikalliseen kulttuuriin, se liittyy Varsinais-Suomen ja koko Suomenkin kulttuurihistoriaan, kirkkohistoriaan ja on myös sikäli erikoinen teos, että on tietokirja sarjakuvamuodossa. Ja sitten tietysti, kuinkas muuten joudun kuuntelemaan esitelmää siitä kuinka jumalat ovat ihmisten keksintöä, kuinka uskonnot ovat valhetta ja muuta sellaista vallitsevaa jaanausta.

Lisäksi on hassu huomata, että noin puhuvat ihmiset ovat täysin vakuuttuneita siitä, että heidän edustamansa käsitys on jotain vastakulttuuria. No höpö höpö, tuohan on se hallitseva ennakkoluulo ja uskomus tämän hetken Euroopassa.

Siis todella tylsille urille lähti tämä radiolöpinä, ei kannata kuunnella.

Älkää vaan kuunnelko

James Potkukelkka keikalla

Lapset ovat vuodesta toiseen ihmeen suloisia. Mikä siinä onkin, että ne eivät mene pilalle, vaikka maailma on taas sössitty tämmöiseksi. Ehkä Niin monella menee hyvin, kuten Reijo Frank lauloi aikoinaan. Siis monet perheet ovat säilyttäneet täyspäisyytensä ja osaavat kasvattaa penskansa.

Vahdossa kirjastoa pyörittää antaumuksellinen ihminen suurella sydämellä, ja niinpä kirjasto sitten onkin kuntalaisten olohuone ja turvasatama. Pidin kirjastonhoitajalle pienen kirjastojen ylistyspuheen ja selvitin kirjailijoiden ansaintalogiikkaa, jota kirjastoissa ei sivumennen sanoen välttämättä lainkaan tunneta. Sanastokorvaukset ja Kirjastopurahat tulevat uutena asiana, ja pääsin taas vähän valistamaan.

Heitin keikan myös Ruskon kirjaston puolella. Sielläkin lapset olivat kullanmuruja. Kirjaston työntekijät tuntuivat vähän pelkäävän minua, mikä aina vaikuttaa niin, että alan itsekin pelätä itseäni, ja itseni lisäksi myös niitä jotka pelkäävät. Tulee sellainen James Potkukelkka-tunnelma, mikäli joku vielä muistaa tuon Peteliuksen hahmon. Onneksi lapset olivat esimerkillisen reippaita.

Joskus ennen vanhaan jaksoin vetää neljäkin esitystä putkeen, mutta nyt oli kahdessa ihan tarpeeksi. Ja jälkikäteen on aina se kumma olo, tuntee itsensä kuoreksi, josta sisukset on imetty pois.

Hiukan piristyin, kun bussia odotellessa kaksi tyttöstä käveli siitä ohi. Minut huomatessaan he sanoivat yhtäkkiä: se sun esitys oli tosi hyvä. Me lainattiin se Reetta ja linnanvangit. Mahtavaa oi kullanmurut, säilyttäkää tuo asenne.

James Potkukelkka keikalla

Enkelit

Otin äidin häkkivarastosta mukaani pahvilaatikon jonka päällä luki: muistoja.

Äsken katsoin tavarat läpi. Löysin sieltä luultavasti jokaisen piirroksen, kortin ja kirjeen jotka olen äidilleni kirjoittanut ja piirtänyt ennen kymmentä ikävuotta alkaen aivan ensimmäisistä elinvuosistani jolloin piirrokseni olivat vain väriliidulla vedeltyjä suttuja palassa vaaleaa tapettia. Sinne oli mm. säilötty paperinenäliinat joita minulla oli tapana koristella maalaamalla niihin vesiväreillä.

Minua järkytti nähdä kaikki lastentarhassa tehdyt askartelut koottuna samaan laatikkoon. Ja kaikki ne äitienpäiväkortit, syntymäpäiväkortit, nimipäiväkortit, jotka olin tehnyt. Mukana oli myös muutama isänpäiväkortti. Niitä on säilötty läpi vuosikymmenien ja kuljetettu mukana muutosta toiseen. En ole noiden lapsuuden luomusteni jälkeen varmaankaan tehnyt mitään yhtä arvokasta.

Löysin sieltä myös enkelikellon, joka katosi joskus parikymmentä vuotta sitten. Enkelikello koottiin lapsuudenkodissani aina jouluksi ja rakastin istua hämärässä huoneessa ja kuunnella helähdyksiä, kun kynttilöistä nouseva ilmavirta laittoi enkelit liikkeelle ja ne hipaistessaan messinkistä kelloa saivat sen soimaan. Mutta sitten enkelikelloa ei löytynyt enää mistään. Olikohan se mennyt hukkaan muutossa. En yleensä ole kiintynyt tavaraan, mutta tämän esineen katoamista surin syvästi. Koin, että sen mukana oli kadonnut jokin autenttinen osa minua, lapsuuttani, elämänkäsitystäni, enkelien läsnäoloa jonka olen aina kokenut, vaikka olenkin ollut kyvytön siitä kertomaan.

Nyt se enkelikello löytyi. Maltan tuskin odottaa joulua, kun kokoan sen ja saan istua kuuntelemassa sen helinää.

Sieltä löytyi myös naulat, jolla veljeni käsivarren luut oli naulattu yhteen, kun hän oli maauimalassa katkaissut kätensä 1960 luvun alussa. 

Enkelit