"Kaikki miehet yhteisesti kysyvät teiltä sisarelta jos se on teitin tahtonne, että ruoka on tullut niin huonoksi jos ei ruoka tule paremmaksi niin siitä tulee ikävämpiä seurauksia kaikin puolin." Lepran potilaiden viesti johtavalle diakonissalle.
perjantai 29. toukokuuta 2015
Titityy
"Kaikki miehet yhteisesti kysyvät teiltä sisarelta jos se on teitin tahtonne, että ruoka on tullut niin huonoksi jos ei ruoka tule paremmaksi niin siitä tulee ikävämpiä seurauksia kaikin puolin." Lepran potilaiden viesti johtavalle diakonissalle.
torstai 28. toukokuuta 2015
Lepra virkosi koomasta
Kirjoitan tätä junassa, joka kulkee kohti pääkaupunkia. Olen junassa siksi, että Helsingin yliopiston museossa on yllättäen putkahtanut ilmoille kappale Oriveden lepran arkistoa ja minä riennän tutkimaan mitä sieltä löytyy.
Yritän nyt kovasti eläytyä ajatukseen, että tässä on kirjailija, joka tekee taustatyötä. Näinhän kirjailijat tekevät. Elävät jännittävää elämää, tutkivat jännittäviä asioita, vaikken tiedä onko lepran arkisto niin kovin jännittävä asia. Ehkä se riittää, kun minusta itsestäni asia on jännittävä.
Juna kiitää läpi järkyttävän kauniiden maisemien. Vihreitä peltoja joita voikukat valostuttavat. Metsiä, kumpuja kukkuloita, kimmeltäviä vesiä. Pilvetön taivas. Olen siis matkalla, olen olen. Kuinkahan kauan minä mahdan taas tätä leprakirjaa kirjoittaa. Ei se ehkä haittaa jos menee vuosia.
Yritän nyt kovasti eläytyä ajatukseen, että tässä on kirjailija, joka tekee taustatyötä. Näinhän kirjailijat tekevät. Elävät jännittävää elämää, tutkivat jännittäviä asioita, vaikken tiedä onko lepran arkisto niin kovin jännittävä asia. Ehkä se riittää, kun minusta itsestäni asia on jännittävä.
Juna kiitää läpi järkyttävän kauniiden maisemien. Vihreitä peltoja joita voikukat valostuttavat. Metsiä, kumpuja kukkuloita, kimmeltäviä vesiä. Pilvetön taivas. Olen siis matkalla, olen olen. Kuinkahan kauan minä mahdan taas tätä leprakirjaa kirjoittaa. Ei se ehkä haittaa jos menee vuosia.
tiistai 26. toukokuuta 2015
Vatulointini jatkuu
En tiedä mikä on, mutta minun henkilökohtainen vatulointikorini on tyhjä.
Kollegat ovat haluttuja, saavat kutsuja. Minä en saa, tai jos saan menen piiloon.
Haluaisin pysäyttää ajan hetkeksi. Toukokuu saisi jatkua pitkään. Haluaisin sellaisia päiviä, kun ei olisi muuta tekemistä kuin istua koneen ääressä ja yrittää kirjoittaa jotain. Mutta olen sotkenut itseni muiden ihmisten elämään, ne ihmiset vaativat kummallisia asioita ja minä suostun kaikkeen.
Olen koko ikäni halunnut olla suosittu kirjailija, mutta alan vähitellen ymmärtää, että kutsumukseni onkin päinvastainen, minun pitääkin olla epäsuosittu kirjailija. Se on selvästikin minun kohtaloni. Mutta en ole vielä riittävän epäsuosittu. Kovin moni ei vihaa minua vimmaisesti. Pitäisi uskaltautua vihattavaksi, kun kerran en ole onnistunut herättämään rakkautta. En edes mielenkiintoa. Jostain syystä jotkut vain lukevat kirjojani aikansa kuluksi ja sitten manailevat, että olisi sen ajan voinut paremminkin käyttää.
Joku voi huomata, että olen yhä kauemmaksi ajautunut Oriveden leprasairaalan diakonissoista, tämän bloginhan piti olla aiheeseen liittyvä työpäiväkirja. Mutta Helsingistä on löytynyt kappala lepran arkistoa ja sitä minä menen katsomaan perjantaina.
Kollegat ovat haluttuja, saavat kutsuja. Minä en saa, tai jos saan menen piiloon.
Haluaisin pysäyttää ajan hetkeksi. Toukokuu saisi jatkua pitkään. Haluaisin sellaisia päiviä, kun ei olisi muuta tekemistä kuin istua koneen ääressä ja yrittää kirjoittaa jotain. Mutta olen sotkenut itseni muiden ihmisten elämään, ne ihmiset vaativat kummallisia asioita ja minä suostun kaikkeen.
Olen koko ikäni halunnut olla suosittu kirjailija, mutta alan vähitellen ymmärtää, että kutsumukseni onkin päinvastainen, minun pitääkin olla epäsuosittu kirjailija. Se on selvästikin minun kohtaloni. Mutta en ole vielä riittävän epäsuosittu. Kovin moni ei vihaa minua vimmaisesti. Pitäisi uskaltautua vihattavaksi, kun kerran en ole onnistunut herättämään rakkautta. En edes mielenkiintoa. Jostain syystä jotkut vain lukevat kirjojani aikansa kuluksi ja sitten manailevat, että olisi sen ajan voinut paremminkin käyttää.
Joku voi huomata, että olen yhä kauemmaksi ajautunut Oriveden leprasairaalan diakonissoista, tämän bloginhan piti olla aiheeseen liittyvä työpäiväkirja. Mutta Helsingistä on löytynyt kappala lepran arkistoa ja sitä minä menen katsomaan perjantaina.
tiistai 19. toukokuuta 2015
Hyh hyh mikä päivä
Tajusin tänään kauhean asian. Olen koko ikäni välttänyt iltapäivälehtien ja muiden roskalehtien lukemista, koska en tahdo velloa saastassa. Näin ei varmaan saisi sanoa, koska tässähän minä kohotan itseni korkeammalle tasolle kuin ihmiset, jotka lukevat ko. julkaisuja. Ja tästä lähin on vakava ja häpeällinen lankeemus, jos joskus ostankin esim. junamatkalle iltapäivälehden. Täällä minä esitän moraalista ihmistä, mutta kun silmä välttää niin auta armias, ahmin roskalehteä silmät pullottaen. Mutta tämä ei ollut se kauhea asia.
Vaan se kauhea asia on tämä. Naamakirja on moninkertaisesti pahempi likaviemäri kuin mikään iltapäivälehti. Ja olen tänään viettänyt siellä melkein koko päivän. Käynnistin onnettoman Toimi Kankaanniemikeskustelun ja se imi minut syövereihinsä ja olen vellonut juuri niissä haisevissa tunnelmissa joita iltapäivälehdetkin herättelevät alamittaisilla jutuillaan.
Auttakaa minut ulos sieltä. Olen koukkuuntunut liejuviemäriin, mutta tahtoisin pelastaa sieluni, sikäli kuin se on vielä mahdollista.
Vaan se kauhea asia on tämä. Naamakirja on moninkertaisesti pahempi likaviemäri kuin mikään iltapäivälehti. Ja olen tänään viettänyt siellä melkein koko päivän. Käynnistin onnettoman Toimi Kankaanniemikeskustelun ja se imi minut syövereihinsä ja olen vellonut juuri niissä haisevissa tunnelmissa joita iltapäivälehdetkin herättelevät alamittaisilla jutuillaan.
Auttakaa minut ulos sieltä. Olen koukkuuntunut liejuviemäriin, mutta tahtoisin pelastaa sieluni, sikäli kuin se on vielä mahdollista.
maanantai 18. toukokuuta 2015
Kyllä mua taas vietiin
Eilen Paimiossa kiinnitin huomiota Kaluste-Mekka nimiseen huonekalukauppaan. Innostuukohan harras muslimi nimestä. Kaupassa näytti olevan loppuunmyynti meneillään.
Olin siis keskustelemassa kirjailijan jumalakuvasta Paimion kirkossa yhdessä Torsti Lehtisen, Juha Ruusuvuoren ja Esa Silanderin kanssa. En tiennyt, että minulle oli varattu keskustelussa katolilaisen rooli, olin kuvitellut olevani siellä vain "kirjailijana". Ennen tilaisuuden alkua sain kuulla, että edustan siellä ko. kirkkokuntaa. Minulle ilmaistiin myös, että on vastuutonta liittyä organisaatioon, joka levittää aidsia. Siitäpä olikin taas hauska ponnistaa kohti hedelmällistä ja myötämielistä ajatustenvaihtoa yleisön edessä. Mutta varsinaisessa keskustelussa ei sitten tähän asiaan puututtu.
Eilisen tilaisuuden myötä sain kuitenkin pistettyä tämän kevään pussiin, eli virallinen osuus on nyt suoritettu ja voin keskittyä noin neljän kuukauden ajan kirjoittamiseen ja piirtämiseen. Jos voin.
Tuollaiset kokemukset jäävät aina pyörimään mieleen. Mitä joku sanoi, mitä minä sanoin, miten yleisö reagoi. (Yleisö ei juuri reagoinut.) Kuulin jonkun miehen sanovan toiselle tilaisuuden jälkeen, että hän kuuli joka sanan, mutta ei ymmärtänyt mitään. Minulle joku sanoi, että oli mielenkiintoista. Mutta päällimmäinen tunne on, että mitähän hyötyä siitä oli kenellekään.
Onneksi minun ei tarvitse sitä tietää. Voin vain turvautua ajatukseen, että kaikella on tarkoituksensa, ehkä siis tälläkin omituisella sessiolla.
Olin siis keskustelemassa kirjailijan jumalakuvasta Paimion kirkossa yhdessä Torsti Lehtisen, Juha Ruusuvuoren ja Esa Silanderin kanssa. En tiennyt, että minulle oli varattu keskustelussa katolilaisen rooli, olin kuvitellut olevani siellä vain "kirjailijana". Ennen tilaisuuden alkua sain kuulla, että edustan siellä ko. kirkkokuntaa. Minulle ilmaistiin myös, että on vastuutonta liittyä organisaatioon, joka levittää aidsia. Siitäpä olikin taas hauska ponnistaa kohti hedelmällistä ja myötämielistä ajatustenvaihtoa yleisön edessä. Mutta varsinaisessa keskustelussa ei sitten tähän asiaan puututtu.
Eilisen tilaisuuden myötä sain kuitenkin pistettyä tämän kevään pussiin, eli virallinen osuus on nyt suoritettu ja voin keskittyä noin neljän kuukauden ajan kirjoittamiseen ja piirtämiseen. Jos voin.
Tuollaiset kokemukset jäävät aina pyörimään mieleen. Mitä joku sanoi, mitä minä sanoin, miten yleisö reagoi. (Yleisö ei juuri reagoinut.) Kuulin jonkun miehen sanovan toiselle tilaisuuden jälkeen, että hän kuuli joka sanan, mutta ei ymmärtänyt mitään. Minulle joku sanoi, että oli mielenkiintoista. Mutta päällimmäinen tunne on, että mitähän hyötyä siitä oli kenellekään.
Onneksi minun ei tarvitse sitä tietää. Voin vain turvautua ajatukseen, että kaikella on tarkoituksensa, ehkä siis tälläkin omituisella sessiolla.
torstai 14. toukokuuta 2015
Tätä blogia kirjoittaa ihminen
Lähden kävelylle. Aion kävellä tutun 20 kilometrin lenkin. Taukoineen siihen menee noin 5 tuntia 20 minuuttia. Matkan aikana mietin sekä omaa elämääni, että ihmisen kohtaloa ylipäätään. Mietin miksi en voi olla toisenlainen ihminen. Iloisempi, huolettomampi, sosiaalisempi. Tai jos mikään noista ei kuitenkaan voi toteutua, miksi en ole taitavampi itsepetoksen ja totuuden välttelyn jalossa taidossa. Kävelemällä yritän uuvuttaa turhat ajatukset ja taipua rakastamaan kohtaloani silloinkin kun se on arkinen, tavanomainen, vailla minkäänlaista suuruutta. Koska lopulta kysymys ei koskaan ole ihmisen suuruudesta. Mikä on ihminen, että sinä häntä muistat.
maanantai 11. toukokuuta 2015
Me, myself and I, eli kirjailijan maailmankuva
Kun lupauduin Paimion matalan kynnyksen kirkkoiltaan keskustelemaan kirjailijan jumalakuvasta yhdessä Torsti Lehtisen ja Juha Ruusuvuoren kanssa, en arvannut, että Paimio on maailman ääri, mutta kyllä se melkein on, sen verran harvoin sinne kulkee julkinen kulkuneuvo sunnuntaina. Mennen tullen on tiedossa tunnin pari istuskelu Paimion houkutusten äärellä. Ei pitäisi koskaan lähteä herrojen kanssa marjaan, mutta miten tulikin jälleen lipsahdettua.
Voiko kirjailija ilmaista vakaumuksensa tekstissään, kuuluu yksi kysymyksistä. Oma vastakysymykseni on, että voiko olla ilmaisematta. Minusta ei voi, kirjailija vääjäämättä rakentaa teoksestaan oman maailmankuvansa manifestin.
Monet tietysti lukevat kaunokirjallisuutta sen verran kursorisesti vain kielestä nauttien ja/tai juonta seuraillen, että maailmankuvan tason jutut jäävät heiltä havaitsematta. En minäkään niihin joskus aikaisemmin kiinnittänyt huomiota. Mutta nyt kun olen asettunut tietoisesti yhteiskunnalliseen marginaaliin, ne jotenkin hyppivät silmille.
Voiko kirjailija ilmaista vakaumuksensa tekstissään, kuuluu yksi kysymyksistä. Oma vastakysymykseni on, että voiko olla ilmaisematta. Minusta ei voi, kirjailija vääjäämättä rakentaa teoksestaan oman maailmankuvansa manifestin.
Monet tietysti lukevat kaunokirjallisuutta sen verran kursorisesti vain kielestä nauttien ja/tai juonta seuraillen, että maailmankuvan tason jutut jäävät heiltä havaitsematta. En minäkään niihin joskus aikaisemmin kiinnittänyt huomiota. Mutta nyt kun olen asettunut tietoisesti yhteiskunnalliseen marginaaliin, ne jotenkin hyppivät silmille.
torstai 7. toukokuuta 2015
Myyvät nunnat
Mielestäni jonkun kannattaisi nyt ryhtyä kirjoittamaan häpeämättömän romanttisia kirjoja, sellaisia missä on rakkautta ja hyvyyttä, mutta myös pahuutta, sekasortoa ja vihaa ja lopussa hyvyys ja rakkaus voittavat.
Tämä tunne vahvistuu, kun luen Cecilia Samartinin kirjaa Kaunis sydän, vaikka en kauheasti tykkää siitä, mutta silti se on rentouttavaa lukemista.
Ja mukava, kun karmeliitta-sisarilla on rooli kirjassa, vaikka mietinkin, että ovatko Amerikan karmeliitat todella noin toiminnallisia. Meillä Suomessakin on pieni karmeliittayhteisö, mutta he elävät aivan toisin. Onko kirjailija käyttänyt luovaa mielikuvitusta, vai tekevätkö karmeliitat kansainvälistä sosiaalityötä tosiaan.
Ei kai sen niin väliä. Samartinin kirja on ilmeisesti suosittu, kun tämäkin on pokkariversion toinen painos. Miksi minun Kaivattuni ei myy yhtä hyvin, vaikka siinäkin on nunnia. Ja on sekin jotenkin romanttinen kirja. Mutta ehkä pitäisi olla romanttisempi tuohon hintaan.
Täytyy yrittää seuraavaa tehdessä terästäytyä.
Tämä tunne vahvistuu, kun luen Cecilia Samartinin kirjaa Kaunis sydän, vaikka en kauheasti tykkää siitä, mutta silti se on rentouttavaa lukemista.
Ja mukava, kun karmeliitta-sisarilla on rooli kirjassa, vaikka mietinkin, että ovatko Amerikan karmeliitat todella noin toiminnallisia. Meillä Suomessakin on pieni karmeliittayhteisö, mutta he elävät aivan toisin. Onko kirjailija käyttänyt luovaa mielikuvitusta, vai tekevätkö karmeliitat kansainvälistä sosiaalityötä tosiaan.
Ei kai sen niin väliä. Samartinin kirja on ilmeisesti suosittu, kun tämäkin on pokkariversion toinen painos. Miksi minun Kaivattuni ei myy yhtä hyvin, vaikka siinäkin on nunnia. Ja on sekin jotenkin romanttinen kirja. Mutta ehkä pitäisi olla romanttisempi tuohon hintaan.
Täytyy yrittää seuraavaa tehdessä terästäytyä.
sunnuntai 3. toukokuuta 2015
Tirkistelyä
Olen hitaasti punnertanut Knausgårdin Taisteluani eteenpäin, ja inhoan itseäni, kun huomaan seuraavani kiinnostuksella tuota ihmisen alennustilan ja latteuden erittelyä.
Hän kirjoittaa notkean yksityiskohtaisesti ja luo vaikutelman juonellisuudesta, vaikka tarina etenee tajunnanvirtamaisesti. Seuraan hänen touhujaan työhuoneella ja pohdintoja vaimon raskaudesta ja seuraavaksi hän onkin siivoamassa isävainaansa ulosteita ja juomassa viinaa alkoholisoituneen isoäitinsä kanssa. Miten sinne jouduttiin?
Hän myös tekee toistuvasti sitä mistä kiellän opiskelijoita. Rakentaa torttua tortun päälle. Siis miettii pitäisikö hänen antaa lokille lohta. Sitten hän kysyy isoäidiltä, pitäisikö lokille antaa lohta. Sitten lokille annetaan lohta. Ensin kertoo asian, sitten perään sama juttu dialogissa. Lopulta kuvaus tapahtumasta. Minä kiellän tekemästä niin. Mutta Knausgårdia lukiessa alleviivaus ei haittaa, koska se tuntuu kuuluvan päähenkilön luonteeseen, hän on tuollainen tyhjänpäiväisyyksien jauhaja, ja lukemisen motiivina on tirkistely.
Ihmiseen on sisäänrakennettuna kiinnostus muiden ihmisten sontatunkioita kohtaan. Sitä vastaan voi taistella kuten minäkin olen tehnyt, kohtuullisella menestykselläkin. Mutta aina kuitenkin tulee hetki, jolloin ihminen lankeaa, kuten minä nyt.
Hän kirjoittaa notkean yksityiskohtaisesti ja luo vaikutelman juonellisuudesta, vaikka tarina etenee tajunnanvirtamaisesti. Seuraan hänen touhujaan työhuoneella ja pohdintoja vaimon raskaudesta ja seuraavaksi hän onkin siivoamassa isävainaansa ulosteita ja juomassa viinaa alkoholisoituneen isoäitinsä kanssa. Miten sinne jouduttiin?
Hän myös tekee toistuvasti sitä mistä kiellän opiskelijoita. Rakentaa torttua tortun päälle. Siis miettii pitäisikö hänen antaa lokille lohta. Sitten hän kysyy isoäidiltä, pitäisikö lokille antaa lohta. Sitten lokille annetaan lohta. Ensin kertoo asian, sitten perään sama juttu dialogissa. Lopulta kuvaus tapahtumasta. Minä kiellän tekemästä niin. Mutta Knausgårdia lukiessa alleviivaus ei haittaa, koska se tuntuu kuuluvan päähenkilön luonteeseen, hän on tuollainen tyhjänpäiväisyyksien jauhaja, ja lukemisen motiivina on tirkistely.
Ihmiseen on sisäänrakennettuna kiinnostus muiden ihmisten sontatunkioita kohtaan. Sitä vastaan voi taistella kuten minäkin olen tehnyt, kohtuullisella menestykselläkin. Mutta aina kuitenkin tulee hetki, jolloin ihminen lankeaa, kuten minä nyt.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
