Soteko nyt sitten auttaa meidän yksinäisyyteemme?

Eilen A2 illassa puhuttiin yksinäisyydestä. En katsonut loppuun asti, mutta siihen asti, kun katsoin, yksinäisyydestä puhuttiin Sote-ongelmana. Onko lääkäreillä ja terveydenhoitajilla tarpeeksi aikaa kohdata vaivojaan valittava ihminen ja diagnosoida yksinäisyys vaivojen takana.

Jotkut huomasivat tuoda esiin, että yksinäisyys johtuu sosiaalisen rakenteen rikkoutumisesta. Nuoret ovat kaikkein yksinäisimpiä, ja hehän ovat elämänvaiheessa, jossa tuttu elinpiiri hajoaa ja pitäisi löytää uusi elinpiiri. Myös vanhus voi olla yksinäinen, kun jää leskeksi.

Nuorisotyöntekijä ohimennen huomautti, että yksilöllisyyttä painottavassa kulttuurissa yhteisöllisyys on vaikea asia luotavaksi ja ylläpidettäväksi, koska kaikki ovat yksilöitä ja vapaita ajattelemaan vain itseään.

Jos olemme tiukan yksilöllisiä, saamme itse päättää kaikesta, mikä on kiva asia koska ei tarvitse kysellä muilta eikä taipua kompromisseihin. Mutta jos olemme pienessäkin yhteisössä, sanotaan nyt vaikka parisuhteessa tai perheessä, niin elämä on yhtä kompromissien ja sovittelujen sarjaa. Ihmisen pitää silloin luopua joistakin omista eduistaan muiden hyväksi, ja sehän sopii aika huonosti vallitsevaan ideologiaan, jossa meille koko ajan tarjotaan mallia ihmisestä, jolle kaikki on mahdollista ja joka voi luoda itsestään ja elämästään mitä tahansa. Sen meille takaa lääketieteen tuottama teknologia, joka sallii leikitellä (ja leikellä) ulkomuodolla ja sukupuolella. Voimme elämän aikana syntyä uudestaan miehinä tai naisina tai jonakin siltä väliltä. Oma tunne riittää ja lääketeknologia rientää avuksi hormoonein, psykologisin konsultaatioin ja leikkaushoidoin.

Käsittääkseni meillä on vallalla tällainen gnostilaishenkinen ideologia, että ihmistä ei saa rajoittaa mikään. Ei oma ruumis, syntyperä, muut ihmiset, ei edes planeetan rajat, mikään. Ihmisen kuuluu saada luoda itsensä sellaiseksi kuin tahtoo. Ajatus voi olla jollakin tavalla kaunis, mutta ideologian kääntöpuolena on, että ne jotka eivät osaa tai jaksa luoda itseään ja omavoimaisesti ylläpitää verkostoja, tipahtavat helposti yksinäisyyteen. Tämä yksinäisyys uhkaa jokaista, sillä kukaan ei (käsittääkseni) voi olla koko ajan vahva ja mahtava. Kauniiden, lahjakkaiden ja rikkaiden ympärillä riittää aina pöhinää. Heillä on vetovoimaa, eikä heidän tarvitse olla ypöyksin. Ystävyyden laatua voi tietenkin miettiä, mutta ainakin on ihmisiä ympärillä. Mutta rumat, vähemmän lahjakkaat ja köyhät, ketkä haluavat kilvoitella heidän ystävyydestään?

Kristillinen kirkko on tietenkin aina nähnyt juuri köyhät ja syrjäytetyt omana rikkautenaan. Keskustelussa oli mukana pastori Hilkka Olkinuora, mutta siihen asti kun katselin, hän ei tuonut esiin tätä näkökulmaa.

No kumminkin, itse ajattelen, että me olemme valinneet yhteiskuntaideologian, joka tuottaa meille sekä faktisesti yksinäisiä ihmisiä, että myös ihmisiä, jotka tuntevat itsensä yksinäisiksi, vaikka eivät olisikaan. Eikä tätä dilemmaa ratkaise Sote-uudistus.

Soteko nyt sitten auttaa meidän yksinäisyyteemme?

Herätkää taisteluun

Urheilukilpailut ja kauneuskilpailut ovat saaneet rinnalleen uusia kilpailumuotoja joilla meitä viihdytetään.

Televisiossa on lukemattomia laulukilpailuja. Kansa seuraa henkeä pidätellen miten pitkään oma suosikki pysyy mukana, miten kilpailijoiden pokka pitää.

Sitten ovat ruuanlaittokilpailut, joissa armottomilla kommenteilla ja kilpailijoiden kyykyttämisen kautta pyritään luomaan jännitettä ja katsoja seuraa henkeä pidätellen, kuka hermostuu, kuka ratkeaa, kuka korjaa voittopotin.

Luontodokumenteissa juonena on olemassaolon taistelu. Kauriinvasa eksyy laumasta ja kotka tulee ja nappaa sen. Leijona raiskaa emoleijonan ja tappaa sen pennut. Kuka selviää ja jatkaa elämäänsä, kenet syödään, kas siinä päivän dilemma.

Yhteiskunnassamme vallitseva kilpailuideologia on saanut ilmauksensa viihteessä, jota meille tarjotaan katsottavaksi sen jälkeen, kun emme työn, levon tai sairauden vuoksi pysty muuta tekemään. Viihde vahvistaa näkemystämme, että elämässä on kysymys kilpailusta. Ei kilvoittelusta itsensä kanssa vaan kilpailusta muita vastaan. Vain yksi voittaa, muut ovat häviäjiä, vaikka olisivat pärjänneet miten hyvin.

Kilpailut ovat levinneet viihteestä vakavasti otettujen ohjelmien puolelle, koska nykyään urheilukilpailujen ja laulukilpailujen ja muiden vastaavien kisojen voittoja ja häviöitä esitellään uutislähetyksissä.

Miettikää vähän millainen ilmapiiri meillä on tätä nykyä. Ja miltä tuntuu sellaisesta ihmisestä, joka tajuaa, että hän ei jaksa kilpailla. Koska mitä itua on kilpailla, jos heti kättelyssä tietää, ettei voi voittaa.

On ihan loogista, että ihminen ahdistuu ja masentuu. Sitten häntä hoidetaan ja hän saa syödä lääkkeitä. Ja lääketehtaat pullistuvat, mikä tavallaan minulle tietenkin sopiikin, koska isoisäni osti aikoinaan joskus ennen sotia erään lääkeyhtiön osakkeita, ja minullakin on niitä nyt, perintönä häneltä. Joten minullehan tietenkin sopii, että kilpailuyhteiskunnan uuvuttamia ihmisiä lääkitään lääketehtaiden innovaatioilla. Paitsi että ihan aikuisten oikeasti, herätkää. Maailma on sairas, mutta meidän ei ole pakko alistua siihen.

Herätkää taisteluun

Missä on henkinen heimoni

Eilen hehkutettiin Sanaston korvauksia, jotka kilahtelivat kirjailijoiden tyhjenneille pankkitileille. Mikäli summittainen matikkapääni on oikeassa, viitisen tuhatta kertaa kuukaudessa on meikäläisen kirja lähtenyt kirjastosta kotiin viime vuonna.

Lainausmäärissäni on tapahtunut notkahdus, vaikka maksettava summa onkin vähän kasvanut korvaussumman tuplaannuttua kuuteentoista senttiin. Notkahdusta selittää, että lähdin muutama vuosi sitten harhailemaan kirjallisen itseilmaisun puolelle ja tuotin maailmaan pari kirjaa, joihin pusersin jotain syvästi henkilökohtaista. Tarkoitan Kaivattuja 2013 ja Tuntemattomia 2015. Toisaalta Tuntemattomat myös ilmestyi vuoden lopulla, joten sillä en ehtinytkään vielä kovin paljon kerryttää korvaussummaa. Toinen selittävä syy arvatenkin on, että romaanien lukeminen ylipäätään on laskusuhdanteessa. Muitakin selityksiä varmaan löytyy.

Odotan mielenkiinnolla vuoden 2017 marraskuuta, koska silloin nähdään vetääkö Arpapeliä talouteni kuiville tuolloin.

Sitä ennen pitäisi tietenkin taas saada jotain uuttakin valmiiksi, mutta mutta.

Suoraan sanoen koen tällä hetkellä tilanteeni aika tukalaksi. Henkinen railo on repeytynyt minun ja valtaväestön välillä. Tai ehkä on väärin puhua valtaväestöstä, kun oikeasti tarkoitan omaa somekuplaani. Miten ihmeessä minä olen tullut luoneeksi somekuplan josta olen niin kaukana henkisesti. Missä on minun oma heimoni, ymmärtäjäni? Ei ainakaan somessa, se on varma.

Missä on henkinen heimoni

Kaiken uhalla hyggeä

Marraskuussa on tanskalaisten mielestä lupa harrastaa vain hyggeä.  Hygge-trendi antaa luvan jäädä sohvannurkaan, kun kaamos kourii sielua.

Kiitos synninpäästöstä tanskalaisille. Täällä Suomessahan ihmistä kannustetaan ylös, ulos ja lenkille, tuntui miltä hyvänsä.

Minä teen työnikin sohvannurkassa tätä nykyä. Muutama vuosi sitten keksin jonakin kylmänä talviaamuna, että en kyyhötäkään läppärin kanssa pöydän ääressä, vaan menen sohvalle lepäämään, kääriydyn vällyyn ja kirjoitan. Näin olen toiminut siitä lähtien. Hyvin on sujunut toistaiseksi.

Marraskuu antaa luvan hyggeillä, mutta minulla on hygge ympäri vuoden.

Tähänkin uutiseen on silti tuotu suomalaisen asiantuntijan varoittava sana. 

Työterveyspsykologi Tuuli Viranta-Naulapää muistuttaa, että jos ihminen on jo valmiiksi alavireinen, sohvalle jääminen ei välttämättä ole paras vaihtoehto.
---

– Passiivisessa jättäytymisessä sohvalle on se riski, että masennus vaan valtaa mieltä eikä olo parane, hän sanoo.

Se on kumma, että tanskalaiset voivat ilman masennusvaaraa lepäillä pimeään aikaan sohvalla. He voivat pitää hyvinvointivaltionsa pystyssä ilman, että koko ajan suorittavat elämää hampaat irvessä. Mutta sama ei onnistu Suomessa, aina pitää pelätä. Ei tämä elämä ole mitään hyggeä kuulkaa.

Työterveyspsykologi antaa lisääkin ohjeita: Työpaikoilla voisi esimerkiksi päättää, ettei lounastuntikeskusteluissa vellota ikävissä asioissa. 

Lisäksi hän ehdottaa, ettei kotonakaan puhuttaisi ikävistä asioista. Kuulostaa tutulta. Minun nuoruudessani suomalaisia moitittiin siitä, että ikävistä asioista ei puhuta. Se oli huono asia, kun asiat pidettiin vain sisällä. Mutta nyt se onkin taas tavoiteltava asia. 

Kaiken uhalla hyggeä

Haudoskelen kummikirjailijuuttani tässä

Olen lupautunut erään monikulttuurisen koulun kummikirjailijaksi.

Pesti on vuoden mittainen. Jännittää sikana. Vai onko noloa ja vanhanaikaista sanoa noin. No ei se mitään.

Ensi vuosi on reformaation merkkivuosi. Kouluissa asiaa käsitellään ilman minuakin, mutta aion nyt tuoda kummikouluni elämään oman reformaatiopanokseni.

Olen päättänyt, että ryhdyn kirjoittamaan reformaation myrskyisiin vuosikymmeniin sijoittuvaa seikkailuromaania lapsille. Kirjoitan sitä ensi vuoden aikana luvun kerrallaan. Lähetän aina joka kuukausi yhden luvun kouluun luettavaksi. Oppilaat saavat lukea tekstin, sitten menen tapaamaan oppilaita. He voivat kirjoittaa jatkoa. Kuvittaa tarinaa. Tehdä omia kertomuksia. Mahdollisesti hyödynnän heidän parhaat ideansa, heidän luvallaan tietysti.

Reformaatiohan ei ollut mitään oppineiden miesten välistä keskustelua uskon sisällöstä, vaan sotajoukkojen keskinäistä voimien mittelöä. Ruotsin kansallinen puolue Kustaa Vaasan johdolla halusi eroon tanskalaisista ja Kalmarin unionista. Taistelun tiimellyksessä omat joukot, jos ruotsalaiset joukot nyt olivat omia, polttivat Turunkin. Mutta väliäkö tuolla, Turku oli palanut jo sitä ennen moneen kertaan ja paloi vastakin.

Katolinen piispa Kurki tuki Kustaa Vaasaa ja rahoitti hänen armeijaansa. Mutta kun Vaasa voitti, Kurjen piispanlinna Kuusistossa purettiin, jotta siitä ei tulisi katolilaisuuden pesäkettä Suomessa ja sen kivillä rakennettiin vähän lisää Turun linnaa.

Piispa Kurki itse hukkui Selkämerellä pakomatkalla. Hän oli sillä erää viimeinen katolinen piispa Suomessa. Ennen traagista kuolemaansa hän oli ehtinyt heilauttaa piispa Hemmingin autuaaksi, mutta prosessi jäi vähän vaiheeseen. Siitä on 500 vuotta, mutta tälläkin hetkellä Vatikaanin tietojärjestelmässä kulkee Hemmingin kanonisaatioon liittyviä dokumentteja. Asia on siis edelleen vireillä.

Hemmingin itsensä luut lepäävät tällä hetkellä, eivät Turun tuomiokirkossa missä niiden kuuluisi olla, vaan arkeologian laitoksella. Periaatteessa ne odottavat siellä radiohiiliajoituksia, mutta kun laitoksella ei ole rahaa, niin siellähän sitten makaavat ja odottavat ylösnousemusta niin kuin kaikkien muidenkin edesmenneiden luut.

Hemmingin luuarkku sen sijaan on edelleen tuomiokirkossa nähtävillä yhdessä hämärässä tomuisessa nurkassa.

En ole vielä tarkemmin päättänyt, että kuka on tarinan päähenkilö. Varmaan sen täytyy olla jokin neuvokas lapsonen. Olisiko vaikka piispa Kurjen messupalvelija. Ja mitä tarinassa tapahtuu. No pitää miettiä. Jotain salakäytäviä ja upeita aarteita pitäisi varmaan olla, pelkät hauraat pyhimyksenluut eivät ehkä ole lasten mielestä riittävän kiinnostavia. Harkitaan.

Haudoskelen kummikirjailijuuttani tässä

Kirstin ruokavinkit

Söin äsken Sikke Sumarin tuunattua lohilaatikkoa, jota tein toissapäivänä ja nyt lämmitin. Tuli tarve puhua välillä ruuasta. Kerron millaista lohilaatikkoa minä yleensä teen.

Mennään torille ja ostetaan lohenpäitä. Kalapojat myyvät laadukkaita lohenpäitä kahteen euroon kilo. Minä joudun vähän tappelemaan niistä kiinalaisten ja thaimaalaisten kanssa.

No niin, sitten vaan kotio ja lohenpäät kattilaan. Kolmekin on ihan hyvä määrä. Suolaa tietty ja jotain pippurin tapaista, ja keitetään kypsäksi. Sitten otetaan päät pois liemestä ja keitetään siinä ohra, tai vaihtoehtoisesti riisi, mielellään joku missä on vähän kuoria jäljellä, mutta toisaalta olen kyllä joskus tehnyt tämän puuroriisistäkin.

Sillä välin kun ryynit kypsyvät, perataan päät. Se on julmaa touhua, siihen ei moni pysty.

Lihat sekoitetaan kypsien ryynien joukkoon, vuodellaan sopiva uunivuoka (voilla tietysti) ja kaadetaan ryyniseos vuokaan. Jokunen voiköntsä voi lentää perään ja sitten uuniin. Miedolla lämmöllä muhitetaan tunnin pari. On hyvää.

No joskus teen silleen, että kaadan päälle vielä munamaidon. Silloin lootasta tulee vähän erilainen, ei niin väkevää.

Ai niin, meinasin unohtaa, tilliähän tähän kanssa kuuluu laittaa.

Toinen yhtä outo lohilaatikko alkaa siitä, että ostan kalapojilta ruotoja. Sitten viipaloin voideltuun vuokaan puolisen kiloa perunoita. Sitten pilkon ruodot niiden päälle, vähän heitän suolaa ja pippuria niin ja sitä tilliä päälle, ja sitten vielä toinen puoli kiloa perunaviipaleita vähän kuin kanneksi. Sitten loraus vettä, muutama voiköntsä ja uuniin noin neljäksi tunniksi vähintään. Hiukan voi kattella, etteivät perunat kärvähdä. Mainio ruoka, jota meillä syödään tavan takaa, mutta moni vieras ei tähän kajoaisi.

Halpaa lidlin kaljaa  voi hörppiä päälle jos on syytä juhlaan. 

Kirstin ruokavinkit

Messias Trump

Niin noista Amerikan vaaleista vaan, että silloin, kun Obamaa valittiin ensimmäisen kerran, kaikki oli ihan että hiphurraa, musta presidentti, mahtavaa. Minulle ei ole vielä valjennut mitä kauhean ihmeellistä on Obaman aikana tapahtunut edistystä maailmassa. En väitä, että hän olisi ollut katastrofikaan, mutta oliko hän esimerkiksi saamansa Nobelin arvoinen? Ja onko värillisten ihmisten asema paljonkin parantunut Amerikassa Obaman kautena? Mikä oli siis sen asian merkitys, että saivat sinne nimenomaan värillisen presidentin.

Nyt sitten itketään, kun tuli Trump, eikä tullut Clinton. Erityisesti itketään sitä, kun ei ollut Amerikka vieläkään kypsä sille, että tulisi NAINEN presidentiksi. En oikein tiedä enää, että mikä itseisarvo se olisi saada nainen presidentiksi. Kai pitäisi ainakin kysyä, että millainen nainen presidentiksi saadaan. Minä joka tarkkailen Amerikan asioita vain televisioruudun välityksellä, en ole oikein tajunnut miksi minun pitäisi toivoa sotahullulta vaikuttavaa Clintonin rouvaa presidentiksi.

Mutta nythän sinne tuli se Trump. Oletan, että maailma jatkaa pyörimistään tämänkin jälkeen, mitä nyt osakekurssit vähän sukeltavat. Minullakin on pieni osakesalkku, katsotaan että kuinka sen käy.

Messias Trump

Myöntäisittekö Hitlerille apurahan

Myöntäisittekö Hitlerillekin apurahan, kysytään tänään Kordelinin naamakirjasivulla. Kysymys liittyy siihen, ettei Kordelinin säätiö sittenkään taipunut painostuksen alla ja perunut Hännikäiselle myönnettyä apurahaa.

Kadehdin Hännikäisen taitoa kerätä mediahuomiota, mutta ei siitä enempää, aloin vain miettiä poliitikan ja taiteen tekemisen kytköksiä. Että pitääkö tukemisen olla kytköksissä oikeanlaiseen poliittiseen mielipiteeseen ja toimintaohjelmaan, kuten esimerkiksi Neuvostoliitossa oli. Vai eletäänkö moniarvoisessa maassa, ja siis hyväksytään, että kaikenlaisten ihmisten tekemää taidetta täytyy tukea, jos se siis on taidetta.  Joillakin selvästikin on se käsitys, että moniarvoisuus on yhtä kuin ne arvot joita hän itse kannattaa. Eikä moniarvoisessa maassakaan tarvitse hyväksyä jonkun vastenmieliseksi koetun ihmisen arvoja.

Polittisesti väärillä mielipiteillä varustetut ja muutenkin persemäiset ihmiset voivat  kuitenkin tehdä kiinnostavaa taidetta. Ja oikeilla mielipiteillä varustetut mukavat ihmiset voivat tehdä huonoa taidetta. Toki tietysti voi olla toisinkinpäin.

On myös vaikea sanoa mikä on hyvää taidetta ja mikä huonoa, kun arvioiminen näyttää niin paljon liittyvän ajan henkeen ja vallitseviin trendeihin. Mikä on hyvää nyt voi olla huonoa tai merkityksetöntä muutaman kymmenen vuoden päästä riippuen siitä ketkä ovat määrittelyvallankahvassa.

Joillakin on näköjään todella kova tarve valvoa sitä, että vain heidän mielestään oikealla tavalla ajattelevien ja miellyttävästi käyttäytyvien taiteilijoiden taidetta tuetaan.

Toisaalta voidaan auvoisasti järjestää taideprojekteja vaikkapa vankiloissa. Vangit näyttelevät, kirjoittavat runoja, maalaavat tauluja ja tätä valistuneet ihmiset pitävät yleensä kannatettavana toimintana, vaikka vangit ovat tehneet rikoksen ja joutuneet vankilaan. Hännikäinen kai ei ole tehnyt varsinaista rikosta toistaiseksi, pelkkiä ajatusrikoksia.

Mitä Hitlerin apurahoitukseen tulee, niin eihän sitä tiedä. Jos hän olisi aikoinaan saanut apurahoja taideopintoihinsa, niin ehkä hänestä ei olisi tullutkaan kauhistuttava diktaattori. Mutta juutalaisten kohtalo olisi sitä huolimatta voinut olla Euroopassa vaikea, antisemitismihän oli muhinut syvissä kansankerroksissa ja aiheuttanut heille monenlaista ahdistusta ilman Hitleriä ja natsejakin.

Myöntäisittekö Hitlerille apurahan

Oi kotimaa

Barcelonan matka oli ihana, mutta mikä jäi vahvimmaksi kokemukseksi. Paluumatkalla Amsterdamin kentällä jonottaessani koneeseen illalla yhdeksän maissa, italialainen mies takanani soitti kotiin. Hän puhui ensin vaimolleen ja sitten kahden lapsensa kanssa. Toinen lapsista oli ilmeisesti vielä aivan vauva. Miten mieletön määrä hellyyttä ja kaipausta voi olla latautuneena ihmisen ääneen. En ymmärrä italiaa, mutta ymmärsin täydellisesti mistä oli kysymys. Isän kaipaavasta ja suojelevasta rakkaudesta perhettään kohtaan.

Toisella tavalla koskettavaa oli paluu Helsinkiin. Barcelonassa olimme olleet viisi päivää keskellä mieletöntä hulinaa. Silloinkin kun vaelsimme kävellen Tibidabon huipulle, aina kun kohtasimme polulla paikallisia lenkkeilijöitä (turistit menivät funincularilla) he hulisivat keskenään. Siis puhuivat koko ajan. Kaikkialla missä oli kaksi ihmista, oli puhetta. Nuoretkin puhuivat siellä toisilleen, eivät älyhärpäkkeisiin. Liikennevälineet olivat siistejä, kulkivat ajallaan, opastukset olivat selkeitä, ja matkustajat äänessä koko ajan. Mutta kun  Helsingissä nousimme lentokentällä bussiin, kuljettaja ei vilkaissut meitä, ei vastannut tervehdykseeni, eikä kukaan lausunut matkan aikana sanaakaan. Juna hiljaista miestä kuljettaa, oli työväenlaulu joskus 60-70-luvulla, eikä mikään ole siltä osin näköjään muuttunut.

Mutta juuri, kun ajattelin, että miten kauhistuttavan ankea maa,  voi tätä kylmyyttä, räntää, kaamosta ja vaikenevia ihmisiä jotka vellovat identiteettipulmissaan, minut yhtäkkiä täyttikin vahvahduttava suojeleva rakkaus tätä maata ja vaikenevaa masentumisaltista kansaamme kohtaan. Tunne oli muservan voimakas ja nosti kyynelet silmiin.

Kun osaisinkin rakastaa suomalaisia oikealla tavalla, vähän niin kuin se italialaisisä perhettään. Hellästi, konkreettisesti, mutta kuitenkin pienen etäisyyden päästä. Tai ehkä tuo ei ollut hyvä vertauskuva. Mutta siis todellakin rakastan tätä maata ja sen asukkaita. En vain osaa ilmaista sitä, enkä muuntaa rakkauttani lihaksi.

Oi kotimaa