Hyväntekeväisyyttä ja pahantekeväisyyttä

Nyt kaikki innokkaat kuntoilijat, lähtekää kävelemään kehitysmaan naiselle ammatti! Tässä on takana Naisten Pankki, siis rahasto, josta kehitysmaiden naiset voivat ottaa 8-50 euron suuruisen pienlainan ammatinharjoittamisen aloittamiseksi.

Susu Petalin näyttelypäiväkirjasta voi seurata miten Susu valmistautuu kuukauden päästä avattavaan taidenäyttelyynsä. Euro ja pinna siinä selvästikin venyvät maksimaalisiin mittoihin. Susu tarjoaa reality-vaihtoehdon BB-talolle.  On tässäkin pelkokertoimet ja vähän muutkin kertoimet kohdallaan.

Ja sitten pakollinen vali valitus:

Heräsin ajatukseen, että ehkä minun pitäisikin hakea Kelan kuntoutukseen, jota Kirjailijaliitto on markkinoinut jäsenistölleen. Minulla ei valitettavasti ole vielä mitään kroonista eikä väliaikaistakaan sairautta, mutta voisin mennä lääkäriin valittamaan sitä että olen vyötärölihava ja saan kohta slaagin. Tiedotetteessa sanotaan, että hakuaika päättyy syyskuussa. Syyskuu on laaja käsite. Loppuuko hakuaika syyskuun alussa vai lopussa. Joku varmaan tietää. Nyt olen etsiskellyt vastausta sekä kelan sivuilta, että soitellut liittoon ilman että olisin onnistunut tavoittamaan ketään. Nythän se slaagi sitten tulee, kun kallista työaikaa haaskautuu tällaiseen. Ei ikinä kannattaisi hakeutua mihinkään. Ja miten kauan menee lääkäriltä b-lausunnon kirjoittamiseen. Stressi nousee ja vyötärön ympärys kasvaa, voi minua.

Hyväntekeväisyyttä ja pahantekeväisyyttä

Sähköä ilmassa

Kohu myy. Minullakin pompahti sivulataukset kolmella sadalla ylöspäin, kun otin käsittelyyn kohuaiheen.

Julkisuutta tuli nyt mietittyä muutenkin, kun Turun sanomat oli julkaissut minusta puolen sivun kokoisen kuvan artikkelissa, joka pääasiallisesti hyödynsi Päivi Heikkilä-Halttusen laajaa tietämystä lastenkirjallisuudesta. Ystävä pisti heti ironisen viestin, että suurin toiveeni toteutui, puolen sivun kokoinen kuva lehdessä. En ole oikein uskaltanut edes katsoa tuota juttua.

Lisäksi olen alkanut epäillä, että ehkä maailma on tosiaan muuttumassa ja ajamassa paperilehtien ohi. Sähkökirjat tulevat ja mullistavat ihmisen lukutottumukset ja esimerkiksi poistavat naisten romanttiseen viihteen lukemiseen liittyvän vaarallisen stigman. Reginaa lukulaitteesta lukeva nainen näyttää nimittäin julkisissa kulkuneuvoissa täsmälleen yhtä fiksulta kuin nainen joka lukee Parnassoa. Vai eikö näytä? Siksi maailmalla leviääkin mammaporno-buumi ja minultakin on jo kyselty, että olisiko valmiina Regina-novelleja, joita voisi julkaista sähköisessä muodossa.

Minulla ei taida juuri olla, eikä tuo genre enää kiinnosta, harmi sinänsä.

Sähköä ilmassa

Alan taas harjata yliopiston käytävillä

Sopivasti saatiin kirjallinen ja eettinen skandaali pystyyn, kun minä valmistaudun luennoimaan luovan kirjoittamisen johdantokurssia syyskuussa.

Kurssin aikana pitäisi antaa opiskelijoille käsitys kirjallisen kulttuurin toimintatavoista ja kustannusmaailman turbulenssin keskellä tällaiset myyntitarkoituksessa tekaistut kohut ovat tietenkin toivottuja koska jollakin tavalla pitää saada kirja ja kirjailija erottumaan kirja- ja kirjailijamassasta. Ja näinhän se sitten tapahtuu.

Jos joku ei tiedä, niin Ala-Harjan sisar perheineen kertoo tuohtuneensa, kun hänen lapsensa sairautta on hyödynnetty uudessa romaanissa.

Ikäväähän se on, että kirjailjat ammentavat mistä ammentavat, mutta me lukijat emme tietäisi näistä epäeettisistä hyödyntämisistä ellei lehti kirjoittaisi asiasta. Ja miksi lehti kirjoittaa? Jotta saataisiin tällainen seiska-lehti tyyppinen kohu ja sitä kirjaa siis myytyä.

Markkinointiväki taputtaa karvaisia käsiään. Vai olenko väärässä? Mutta hyvähän se on,  että kirjaa menee kaupaksi, kai se jollakin tavalla sataa meidän kaikkien onnettomien kirja-alalla räpeltäjien laariin.

ps. sain Annelta tällaisen tunnustuksen.

 Kiitos!

Alan taas harjata yliopiston käytävillä

Varsova!

Pidin Varsovaa ankeana paikkana, vaikka ankeutta ei kai kannattaisi ihmetellä, kun ajattelee kaupungin historiaa. Ja Puolan historiaa. Kun kuljin Varsovan katuja, muistelin Wajdan elokuvia, joita tuli joskus katsottua elokuvakerhoissa.

Vaikka olin valmistautunut retkeen (minulle) poikkeuksellisen hyvin, olin siis lukenut yhden matkaoppaan ja pari puolalaista romaania, ihmisiin piirtynyt murhe tuli silti yllätyksenä. Sen ei tietenkään olisi pitänyt yllättää, mutta olen kai jotenkin vähän puupää, enkä tajua asioita ennen kuin jälkikäteen.

Matka oli mielenkiintoinen, mutta jätti ristiriitaisen olon, koska tuntuu hiukan oudolta tehdä huviretki kaupunkiin, joka on tunnettu ghetostaan. Sieltä n. 300 000 juutalaista toimitettiin Treblinkaan. Vanha kaupunki, joka pommitettiin maan tasalle, on rakennettu uudestaan, mitä voi pitää melkoisena saavutuksena.

Nautin täysin siemauksin siitä, että sain asua ylellisessä hotellissa. Aamiainen oli runsaudessaan käsittämätön. Kun maksoin matkan, ilmoitin laskun tiedoissa, että kysymyksessä on "koulutusmatka". Olin siis olevinani ikään kuin töissä. Näin sitä siis etuoikeutettu kansanosa matkailee ja sivistää itseään. Ehkä olemme nyt viisastuneet ja pystymme omalta osaltamme rakentamaan maailmaa paremmaksi. Käsi sydämelle, pystymmekö siihen.

Huomaan muuten olleeni kulturelli nuori, koska puolalaisen nobelistin Henryk Sienkiewiczin tuotanto tuli minulle tutuksi jo ennen lukioikää. Nyt heräsi kyllä kiinnostus kerrata muinainen lukukokemus.

Varsova!

Kevyt kesäaihe

Tuollainenkin juttu osui vielä lähtötohinoissa silmiin. Eikö ole aika kiinnostavaa, että
maailmanlaajuisesti vain Japani, Etelä-Korea ja Kazakstan ovat Suomen edellä tyttöjen itsemurhissa. Vuonna 2010 itsensä tappoi 30 alle 25-vuotiasta nuorta naista.

Lohdullinen puoli asiasta on, että poikien itsemurhat ovat vähentyneet.

Itsemurhatyttöjen pelastamiseksi artikkelissa ehdotetaan, että pitäisi opetella ilmaisemaan myönteisiä tunteita, koska sen avulla ihmiset voisivat oppia hyväksymään itsensä sellaina kuin ovat.

Tiedän kuitenkin ihmisiä, joiden mielestä mitään muuta ei nykyään ilmaistakaan kuin myönteisiä tunteita. Lapsia hemmotellaan, kaikki ovat yltiöpositiivisia ja kannustavia jne. Heidän mielestään pitäisi oppia sanomaan ikäviä suoria sanoja niin maailma pelastuisi.

Niin tai näin, minua puhuttelee se että tyttöjen itsemurhatilastoissa olemme tällaisessa seurassa.

Kevyt kesäaihe

Näkemiin kohta

Näin sellaista unta, että seisoin radan varressa ja juna ajoi ohitse. Minun kohdallani junasta yhtäkkiä mäiskähti jättiläismäinen lana, jonka raskaat telat lanasivat radanvarren pusikkoa kumoon. Olin siellä lanan keskellä ja musertavat rullat lähestyivät minua, mutta olin lamaantunut, enkä pystynyt liikkumaan. Sinne allehan minä sitten jäin, mutta jostain syystä ei sattunut lainkaan.

Nyt olen valmistautunut matkalle Varsovaan. Taas piti miettiä, että millä hinnalla itseni ja tavarani vakuutan. Päätin ottaa vakuutuksen, joka kattaa hoitokulut.  Matkatavaroita en vakuuta. Hyvä vaan, jos joku varastaa, tarpeeseensa vie kuitenkin ja sitten minulla on vähemmän roinaa kannettavana.

Näkemiin kohta

Proosaa ei proosallisesti, vaan erittäin inspiroivasti

Oriveden opiston vapaan kirjoittajakoulun proosaryhmässä on vielä paikkoja.

Vapaa kirjoittajakoulu on tarkoitettu niille, jotka haluavat opiskella luovaa kirjoittamista täysin omien tavoitteidensa mukaan. Koulutus soveltuu myös niille, jotka eivät juuri ole hankkineet kokemusta kirjoittamisesta, mutta haluavat kokeilla alaa omaksi ilokseen. Myös niille, jotka haluavat hankkia perustietoa ja taitoja myöhempää jatko-opiskelua varten. Lukuvuoden mittaisen koulutuksen laajuus 20 op / ryhmä.

Kannattaa ilmoittautua!

Proosaa ei proosallisesti, vaan erittäin inspiroivasti

Synnintunto iski

Ihmisellä on voimakas oikeudenmukaisuuden taju. Parhaiten sen huomaa, kun kokee itse joutuneensa kokemaan vääryyttä. Epäoikeudenmukainen kohtelu herättää raivoa.

Henkilökohtainen vakaumukseni on, että jokin oikeudenmukaisuuden laki on olemassa, jossain vaiheessa pistetään puntit tasan. En perusta tätä käsitystä mihinkään mitä joku auktoriteetti on minulle sanonut, enkä mihinkään lukemaani. Se on vakaumus joka on minussa. Minä tiedän sisimmässäni, että maailman kuuluisi olla oikeudenmukainen, ja että se ei ole.

Omaa pikkuruista elämääni yritän elää kiltisti. Yritän hoitaa omaa vähäistä tonttiani niin siististi kuin kykenen. Elän säästeliäästi, etten rohmuaisi jälkipolvilta tulevaisuutta.

Devi Lal ansaitsee työstään 3,5 dollaria ja pullon viinaa päivässä

Sitten törmään johonkin pysähdyttävään juttuun. Esimerkiksi kuvaan miehestä, joka ansaitsee leipänsä sukeltelemalla Delhin viemäreissä.

Ehkä kuva järkyttää enemmän kuin nälkiintynyt lapsi jonka silmiin kärpäset ovat munineet toukkiaan, koska niitä kuvia olen nähnyt lapsesta asti. Uin mielelläni kaikenlaisissa rapakoissa, joten ehkä minua siksikin yököttää ajatus viemärissä sukeltelusta.

Mitä olen oikeastaan elämäni aikana tehnyt sellaista, joka on lisännyt ihmisten tasa-arvoa maailmassa. Joudunkohan minä joskus vielä tilille siitä, että suurimman osan elämääni olen vain makaillut sohvalla, vetänyt keksejä, kahvia ja kirjoitellut omia höpötarinoitani. Voinko olla varma siitä, etten joskus ole syytettyjen pallilla sen vuoksi, että kallisarvoisen elämäni ja monet lahjani olen käyttänyt vain omaksi hyväkseni.

Synnintunto iski

Kuukauteni kustantajana

Ensimmäisen sarjakuva-albumini kansi

Ensikokemus pienkustantajana on ollut jännittävä.

Hommahan lähti vähän  lapasesta.Tarkoitus oli tehdä muutaman kappaleen painos, mutta sitten ajattelin että otan kuitenkin vähän enemmän. Otin lopulta 100 kappaleen painoksen, ja äsken ilmoitin kirjapainolle, että voivat tehdä toiset sata vielä lisää.

Toista painosta on nyt etukäteen myyty kolmisenkymmentä kappaletta. 70 pitäisi vielä saada kaupaksi. Se tuntuu paljolta, koska kaikki ystävät ovat jo osallistuneet talkoisiin, nyt pitäisi voittaa puolelle viholliset.

No ei vaan, mutta joidenkin asiaan osattomien pitäisi jostain syytä haluta ostaa pyhiinvaelluskirjaani. En ole vielä markkinoinut kirjastoille, enkä mihinkään muuallekaan. Olen vain huudellut blogissa. Mutta ehkä pitäisi keksaista jokin markkinointi-interventio. Onko ideoita?

Sellainen asia on alustavasti sovittu, että Turun kirjamessuilla saan myydä kirjaa Nuorisokirjailijoiden osastolla.

Sarjakuvablogissani on menossa kysely siitä, että mihin aiheeseen minun kannattaisi sarjakuvissani seuraavaksi keskittyä. En järjestänyt kyselyyn liittyvää arvontaa, vastaamisesta ei siis ole luvassa palkkiota. Tuntuu, että joka puolella jatkuvasti arvotaan niin paljon kirjapalkintoja ja muitakin palkintoja, että minulla on nyt sellainen arvonta, jossa voittaa ei mitään. Sen parempaa arpajaisvoittoa en keksinyt. Mutta olen kiitollinen jokaisesta annetusta äänestä.

Kuukauteni kustantajana

Lukuintoa ja innottomuutta

Lastenkirjahyllystä bongasin uutisen Lukuinto-ohjelmasta.
Opetus-ja kulttuuriministeriön tiedote löytyy täältä.

Yritin ottaa selville, että mitä tämä Lukuinto-ohjelma käytännössä tarkoittaa. Moni varmaan tietää, ja muiden ei sitten ei tarvitsekaan tietää, koska tuosta tiedotteesta ei avaudu kuin diiba-daaba.

"Monipuolinen luku- ja kirjoitustaito on edellytys täysipainoiselle osallistumiselle yhteiskuntaan. Luku- ja kirjoitustaito on väline oppimiseen ja tiedonhankintaan sekä itsensä ilmaisemiseen ja kulttuuriin osallistumiseen."

Varmaan on näin, mutta vaikea nähdä, että tällaisista lähtökohdista syntyisi rakkautta tarinoihin ja rakkautta kirjallisuuteen joka minulle merkitsee tietä tarinoiden maailmaan. Tarinat ovat itseisarvoisesti tärkeitä, merkki ihmisyydestä. Ns. täysipainoinen osallistuminen yhteiskuntaan on sivutuote.

Mutta minä en olekaan politiikko, enkä virkamies.

Lukuintoa ja innottomuutta

Ymmärtämisestä

Kiinnyn usein ihmisiin joita en ymmärrä. Se on jokin lahja tai kirous, vaikea päättää kumpi. Se liittyy jollakin tavalla työhön. Kirjoittaminenkin on pyrkimystä ymmärtää asioita, ihmisiä, ilmiöitä joita en ymmärrä. Minuun on siis sisäänkirjoitettu tämä kiinnostus kaikkea sellaista kohtaan, jota en ymmärrä.

Tai no, ehkä ei aivan kaikkea, en ymmärrä huippurheilua, eikä se myöskään kiinnosta.

Minua ei haittaa, jos joku ei ymmärrä minua, mutta silloin toivon että hän tajuaisi itse, että hän ei ymmärrä. Mielelläni tietenkin selitän hänelle ja pyrin lisäämään hänen ymmärrystään, mutta ei se ole välttämätöntä, kunhan hän ei ala päässään kehitellä outoja teorioita siitä mitä ajattelen asioista.

Elämässä on hetkiä, avautumia, joiden aikana voi saada kontaktin toiseen ja kokea hänen kanssaan jotain samaa. Mutta ne hetket ovat harvinaisia, eikä pelkästään niiden varaan voi rakentaa ihmissuhdetta. Ihmissuhteen voi rakentaa vain sen varaan, että toinen saa olla sellainen kuin on ja  itse saa olla sellainen kuin on. Ja voidaan jutella ja kysellä ja selittää ja olla kiinnostuneita toisesta ilman, että pitää jatkuvasti varoa sanojaan. Koko ajan ei tarvitse ymmärtää, joskus riittää sen tunnustaminen, että ei ymmärrä. Se on suurinta mahdollista ymmärrystä.

Ymmärtämisestä

Vielä viimeinen paskapuhe ja sitten unten maille

Harry G. Frankfurtin Paskapuheesta lähti kirjastosta mukaani nimensä vuoksi ehkä, ja koska kirja on mukavan kokoinen. Tällaisia pieniä, taskuun sopivia pitäisi kirjojen olla.

Princetonin yliopiston emeritusprofessori hahmottelee esseessään esiin paskapuheen ominaislaatua. Miten paskapuhe esimerkiksi eroaa humpuukista tai suoranaisesta valehtelusta.

Paskapuhetta ajatellessa mieleen tulee ensimmäiseksi poliitikot ja mainostajat, mutta  kirjan luettuani huomaan, että kirjallisuus-ja taidemaailmakin on täynnä paskapuhetta, sitä on oikeastaan kaikkialla.

Frankfurt kirjoittaa ilmiöstä, jonka Nylén on kääntänyt turpakäräjiksi. On siis sellaista puhetta, jossa ihmiset esittävät mielipiteitä politiikasta, sukupuolisuhteista, uskonnosta ym. ilman pelkoa, että he joutuisivat eräänä päivänä seisomaan näiden mielipiteiden takana. Koska osalliset tietävät ettei ole tarkoituskaan esittää vankkumattomia mielipiteitä, vaan ainoastaan kuulostella miltä jotkut ajatukset kuulostavat ääneen sanottuina. Esim. blogini on aina ollut ja tulee aina olemaan turpakäräjöintiin verrattavissa olevaa näppäimistön pieksentää.

Ei siis kannata lukea näitä tekstejä  huolellisesti muotoiluina manifesteina milloin mistäkin asiasta, tai vastauksina suuriin kysymyksiin, vaikka minulle jäikin vähän epäselväksi pitääkö Frankfurt turpakäräjöintiä suoranaisena paskapuheena.


Kirjavinkit on arvioinut kyseisen teoksen

Vielä viimeinen paskapuhe ja sitten unten maille

Muisti on tikkuina, ajatus tilttaa

Ostin jokin aika sitten pari uutta muistitikkua. Säilytin niitä pahvi/muovipakkauksissaan, koska ajattelin että niin ne eivät mene hukkaan.

Sitten sain älyväläyksen. Kokoan kaikki muistitikkuni vanhaan oranssiin silmälasikoteloon. Pistän tikun aina sinne, otan sieltä. Olen järjestelmällinen. Aikaa säästyy, kun ei tarvitse kääntää ympäri huushollia aina kun yllättää muistitikun tarve.

Tänään tein hyvillä mielin vähän töitä. Tuli aika tallentaa uudelle tikulle. Otin hymyillen kotelon, joka oli hyllynreunalla, siihen mihin olin sen jättänytkin. On niin kätevää, kun ihminen on järjestelmällinen ja sillä on kaikki tikut samassa rasiassa.

Varmaan jo arvaattekin, että kotelo oli tyhjä. Ei ensimmäistäkään tikkua.

Minulla ei ole harmainta haisua siitä, mitä on päässyt tapahtumaan siinä välissä, kun purin uudet tikut pakkauksistaan ja päätin sijoittaa ne oranssiin silmälasikoteloon.

Missä minun kaikki muistitikkuni luuraavat. Sunnuntai iltanahan olisi voinut keksiä jotain muutakin ajanvietettä kuin tyhjentää kaikki laatikot ja kaapit ja lokerikot ja yrittää löytää ne %&€°!! muistitikut.

Harmi, että minut on vielä kasvatettu siihen vanhanaikaiseen tyyliin, jossa vika löytyy aina itsestä. Olisi niin kiva syyttää tästä jotain toista. Mutta ei voi mitään. Minä hukkasin muistitikut.

Muisti on tikkuina, ajatus tilttaa

Oi Kolmiokirja, kehärääkki muistelee

Asuin Kaukola nimisessä kylässä alkeellisessa mökissä ja haaveilin siitä, että minusta tulisi kirjalija. Vuosi oli muistaakseni 1988. Olin valmistunut Turun yliopistosta pääaineena uskontotiede ja olin työtön. En muista työttömyyskorvaukseni suuruutta, mutta koska en ollut ammattiliiton jäsen eikä minulla ollut työkokemusta, se oli sangen vaatimaton. Olin siis yhteiskunnan parasiitti, koulutettu alisuoriutuja. Elin kädestä suuhun.

Eräänä päivänä nostaessani pankkiautomaatista rahaa, huomasin että tililleni oli jostain ilmestynyt 800 markkaa.

Menin pankkiin ja kysyin mistä raha oli tullut. Silloin ei ollut vielä internettiä eikä verkkopankkitunnuksia. Hämillinen pankkivirkailija penkoi kuittinippua ja sanoi piipittävällä äänellä: Tässä on maksajana sellainen kuin Kolmiokirja Oulu. Sanooko se mitään?

Menin siltä seisomalta kauppaan ja ostin metvurstia ja juustoa ja munkkeja ja olutta ja juhlin hillittömästi. Minusta oli käsittämätöntä, että joku oli lukenut juttuni ja maksoi siitä.

Siitä alkoi minun urani. Siihen aikaan Kolmiokirja muisti kirjoittajiaan myös pienin lahjoin. Jos novelli oli menestynyt lukijakyselyssä saattoi tulla jokin pieni paketti. Jouluksi tuli aina luksuslahja. Äidilläni on vieläkin tallella se keraaminen purkki, jossa oli lakkahilloa. Oli mahtava käydä postist hakemassa tällaisia paketteja.

Minulle nämä rahat ja lahjat olivat merkityksellisiä, koska ne olivat konkreettisia merkkejä siitä, että joku arvostaa minun kirjallisia ponnistuksiani. 

Oi Kolmiokirja, kehärääkki muistelee

Kevyet mullat sinulle Regina!

Taas päättyy yksi aikakausi, kun Regina lopetetaan. Vielä 80-90-luvuilla jotkut halveksuivat minua siitä hyvästä, että kirjoitin Reginaan.  Joillakin oli se käsitys, että suomalaiset naiset viisastuisivat heti monta pykälää jos he alkaisivat lukea kaunokirjallisuutta kioskiroskan sijaan. Ovatkohan Reginan lukijat nyt viimeinkin ymmärtäneet siirtyä korkeakirjallisuuden pariin. Vai onko niin, että Reginan seksijutut ovat muuten vain käyneet tarpeettomiksi, koska kotimaisessa kaunokirjallisuudessakin on alettu rohkeammin kuvata seksiä.

Kevyet mullat sinulle Regina!

No kun ei proosan lukemista jaksa kuunnella juhlassa vaikka se kuvaisi millaista seksiä

Mätäkuu pukkaa päälle, kun Aamulehti uutisoi, että Pentinkulmanpäivillä professori kohahdutti seksipuheilla. Toisin sanoen toukat ovat ilmeisesti munineet toimittajien aivoihin, eikä ajatus oikein kulje.

Tässä luotettavan lähteen todistus samasta tilaisuudesta.

Jos joku lähtee paikalta sillä välin kun toinen lukee seksipätkiä kotimaisesta kirjallisuudesta avaamatta noiden pätkien merkitystä, niin sen paikalta poistumisen ei tarvitse liittyä siihen, että ihminen olisi moraalisen tuohtumuksen tilassa. Vaan esim siihen, että häntä nyt vaan ei jaksa kiinnostaa kun luetaan tylsää proosaa jossain juhlasalissa.

Ja tähän perään oma muisto Vammalan Vanhan kirjallisuuden päiviltä muutaman vuoden takaa. Sali oli täynnä ihmisiä, jotka olivat tulleet kuuntelemaan mikä on Impivaara tänään, tai jotain sellaista. Sitten paikalle tuli runoilijoita, jotka alkoivat keskustella runoblogeista. Arviolta noin neljä sataa ihmistä poistui salista ja jäljelle jäi kymmenkunta, minä heidän joukossaan. En usko poistujien poistuneen moraalisen tuohtumuksen ja järkytyksen tilassa, heitä vaan ei jaksanut kiinnostaa. Mitä en lainkaan ihmetellyt. Enkä ihmettele Pentinkulmanpäivienkään poistujia.

No kun ei proosan lukemista jaksa kuunnella juhlassa vaikka se kuvaisi millaista seksiä

Kaipaan hitaaseen aikaan

Valitettavasti minulla ei ole esittää todisteeksi lähdettä, mutta muistinvaraisesti väitän jonkun tutkijan todenneen, että nykyisessä hetkisessä maailmassa klassiset musiikkikappaleetkin soittaa vingautetaan ilmoille nopeammassa tempossa kuin muutama vuosikymmen sitten. Vuosisadoista puhumattakaan.

Sama meno näkyy tietysti kirjallisuudessa. Suvannot siivotaan pois. Äärimmillään tämä on lasten ja nuortenkirjoissa, joissa pitäisi joka sivulla tapahtua jotain hengästyttävää, että nuori lukija jaksaisi motivoitua kääntämään sivua. Kuka uskaltaisi kirjoittaa hitaan, pohdiskelevan lastenkirjan? Vielä jopa sellaisen, jossa ei ole huumoria ja hauskuutta?

Tällaisia aloin miettiä, kun kuuntelin Arvo Pärtin Alinaa. Jostain syystä se toi mieleen erään toisen kappaleen.

En nykyään juuri kuuntele musiikkia. Luultavasti siksi, että se vaikuttaa liian voimakkaasti. Mutta aina välillä jokin tietty melodia alkaa elää ja sitä on pakko soittaa uudestaan ja uudestaan. Tätä Bille Augustin Hyvän tahdon taustamelodiaa on kuunneltu tuubissa vajaat kolmetuhatta kertaa kaikkiaan ja aika iso osa noista kuuntelukerroista menee minun piikkiini. En vaan saan tarpeekseni tästä. Olen joissakin asioissa monomaani.

Tätä ei voi syyttää hektisyydestä. Melodiassa on surumielisyyttä, mutta ei lohduttomuutta. Se kunnioittaa elämän arvoitusta. Televisiosarjakin oli loistava. Olen vuodesta 1992 odottanut, että se tulisi uusintana. Ei ole tullut, vaikka muuten television ohjelmisto koostuu tätä nykyä uusinnoista ja uusintojen uusinnoista, jotka on siroteltu ruoka-ohjelmien ja reality-sekoilujen lomaan.

Kaipaan hitaaseen aikaan

Niitse oli väärässä

Heidi kävi ihmettelemässä tuon edellisen postauksen kommenteissa keskustelun saamaa suuntaa. Kyllähän se hämmästyttää minuakin, koska minullakaan ei ollut tarkoitus ottaa kantaa avioliittoon, vaan puhua siitä ihmisen sisäisestä äänestä, joka meille jostain syystä kertoo miten asioiden pitäisi elämässä mennä, vaikka ne eivät menekään.

On esimerkiksi ihan yleismaailmallinen ajatus, että ystävää ei saa pettää. Ja kuitenkin kaikki tiedämme, että jossain vaiheessa suuri osa ystävistä kuitenkin pettää. Onnellista on, jos pettäminen tapahtuu pikkuasiassa, ei isossa, jossa olisi esimerkiksi hengestä kysymys.

Miksi, miksi, miksi me arvostamme uskollisuutta enemmän kuin pettämistä?

Vaikka omalla kohdallamme selitämme parhain päin, jos joskus tulee pieni pakko olla vähän petollinen ystävä, niin todella hankala on sietää sitä, että tulee itse petetyksi.

Parisuhdejutuissa tämä dilemma on tietenkin jatkuva. Voisi olla ihan piristävä joskus käydä vieraissa, mutta väkisinkin juttu paisuu kohtuullisen epämiellyttäväksi jos vieraissa käy se toinen.

Toisin kuin jotkut tuntuivat kuvittelevan tuolla kommenteissa, ei minulla ole tarvetta esittää tiettyjä eettisiä standardeja, joihin ihmisten pitäisi mielestäni pyrkiä. Puhun niistä, joita jostain syystä kannamme sisimmässämme ja joista emme pääse eroon, koska olemme ihmisiä.

Ehkä NIIIITSE (en osaa kirjoittaa sitä oikein, en jaksa tarkistaa) on ollut älymystön keskuudessa niin suosittu filosofi siksi, että hän halusi vapauttaa ihmiskunnan moraalista. Joka siis totta kai on ainakin tietyistä näkökulmista tarkastellen hirvittävä riesa henkilökohtaisen onnenetsintämme muutenkin karikkoisella polulla.

Niitse oli väärässä